Armautua

Viime yönä näin unen, jossa ”keksin” uuden sanan suomen kieleen, tai ainakin luulen, että se on uusi. En ole kuullut sitä aikaisemmin, eivätkä hakukoneetkaan löytäneet minulle Internetin tietolaarista osumaa.

Armautua.

Selitin tai yritin selittää unessa jollekin ihmiselle armautua-verbin merkitystä. Se tarkoittaa jotain sellaista kuin olla itselleen armollinen, antaa itselleen anteeksi, ei tuomita itseään. Mutta sanaan liittyy vielä lisäsävy. Kun edellä olevat kolme määritelmää antavat kuvan aktiivisesta, tietoisesta toiminnasta itseä kohtaan, armautua-sanassa nuo teot tapahtuvat ikään kuin itsestään, niin kuin hiukset harmaantuvat omia aikojaan iän myötä tai ruoka hautuu uunissa itsekseen. Armautua on itsestään tapahtuva, luonnollinen prosessi, joka tarvitsee vain alustan, millä se tapahtuu, ja mahdollisuuden eli ajan antaman tilan.

Elämä ei ole helppoa, aina kun on yhdestä vastoinkäymisestä selvinnyt, toinen kurkkii jo nurkan takana. Hengähdyshetket ja suvannot jäävät usein liian lyhyiksi. Jos lohduttaa itseään puolukkapiirakalla, niin onko se säälittävää, vai pitäisikö antaa armautumisen tapahtua ja ajatella, nyt tarvitsin tätä, jotta jaksaisin seuraavaan päivään? Kun vastaan tulee kurjia ja raskaita asioita, joille emme voi mitään ja jotka on vain elettävä läpi – tavalla tai toisella – niin eikö silloin jokainen selviytymiskeino, joka ei vahingoita toisia eikä aiheuta peruuttamattomia vahinkoja itsellekään, ole silloin ihan hyvä keino?

Jos armautus ei tapahdu itsestään, sitä voi harjoitella niin kauan kunnes se on osa omia selviytymiskeinoja. 😀

Armauttaa.

Armautua-sanasta voisin johtaa toisen verbin: armauttaa. Tämä olisi samanlainen prosessi, joka kuitenkin kohdistuu toiseen ihmiseen. Elämä on rankkaa myös toiselle ihmiselle, eivätkä käytettävissä olevat suojautumiskeinot ja selviytymistavat ole aina parhaita mahdollisia, jokainen roikkuu elämän syrjässä kiinni niillä keinoilla, mitä hänellä sattuu olemaan. Kun näemme toisessa ihmisessä taistelun- ja kamppailunjälkiä – olivatpa ne mitä tahansa – olisiko silloin inhimillisempää armauttaa, olla toiselle armollinen eikä kommentoida pilkallisesti tai tuomita tätä toista, vaikka omat selviytymiskeinomme olisivatkin omasta mielestämme 😉 hienostuneemmat?

Korona-aika koettelee meitä kaikkia erityisen rankasti, kaipaamme ystäviä, kosketusta, elämän helppoutta, vanhaa, tuttua turvallisuutta, pinna on kireällä, masennusta pukkaa ovista ja ahdistusta ikkunoista. On ihan oikein yrittää selviytyä tästä ajasta siten kuin parhaaksi katsoo, itseään ja toista vahingoittamatta.

Armautusta kehiin! 😀