Aina kun olen lukenut pidemmän aikaa pelkästään vieraskielistä kaunokirjallisuutta, alan kaivata suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä. Tunne on usein suorastaan fyysinen ikään kuin nälkä. Se helppous ja nopeus, jolla silmät ja aivot toimivat yhteen, kun katse liitää riveillä, sukeltaa rivien väleihin, merkityksiin, yksityiskohtiin, erilaisiin sävyihin, eikä tarvitse ponnistella eikä pinnistellä ymmärtääkseen, sen kun vain pulahtelee sanojen ja lauseiden meriin. Mikään ei voita omaa äidinkieltä, niin se vain on!
Harvemmin luen kirjoja nykyään toiseen kertaan, mutta kun sain luettua loppuun viimeisen kirjan espanjankielisestä Bruna Husky -sarjasta enkä ehtinyt kirjastoon kirjojen vaihtoon, käännyin tutkimaan oman kirjahyllyn antia, josko sieltä löytyisi jotain sopivaa. Päässäni oli pyörinyt nimi Rachel (ihan muista kuin tähän artikkeliin liittyvistä syistä), joten helppona aasinsiltana käsi hakeutui alimmalle hyllylle, missä pölyä keräsivät Serkkuni Raakel ja sen sisaret Rebekka ja Mary Ann.
Daphne du Maurier – yllä mainittujen kirjojen kirjoittaja – oli yksi teini-iän suosikkikirjailijoitani, mutta nämä kirjat ovat äidin peruja ja kaikki kolme aika lailla luetun näköisiä. Serkkuni Raakelkin on pahasti vino, lehdet tasaisesti kellastuneet ja selkämys rikkinäinen. Kirjan julkaisuvuosi on 1952, siis kyseessä on lähes 70-vuotias opus (alkuperäisteos My Cousin Rachel julkaistiin 1951).
Tässä vaiheessa mieleen hiipi epäilys, oliko sittenkään hyvä ajatus tyydyttää suomen kielen nälkääni näin vanhalla kirjalla, jonka kirjoittajakin oli syntynyt jo vuonna 1907. Ja millainen sen aikainen suomennoskin mahtaisi olla? Kun oikeastaan halusin sillä hetkellä vain viihdyttävän, sujuvasti kirjoitetun kirjan, johon uppoutua iltaisin ja unettomina öinä. Olisinko hyvinkin pettynyt, jos teksti ja kerronta olisivat kauhean vanhanaikaisia ja naiiveja? Halusinko pilata murkkuiän muistoni, vai olisiko parempi jättää kirja rauhaan ja lukea puhelimesta jotain nykyaikaista e-kirjaa?
Päätin kuitenkin antaa Daphnelle ja kääntäjä Kyllikki Mäntylälle mahdollisuuden, varsinkin kun en muistanut lainkaan, mistä Serkkuni Raakel kertoi. Kirja saattoi siis parhaassa tapauksessa olla täysin uusi lukuelämys. Pakko myöntää, että alussa haeskelin hieman epäluuloisesti vanhahtavia ilmauksia ja sanoja, mutta kauniisti soljuva teksti alkoi vääjäämättä tehdä työtään minussa, ja sitten en voinut enää panna hanttiin. Annoin periksi ja aloin nauttia.
Kyllikki Mäntylä on tehnyt käännöksessä huikean hienon työn. Tekstissä ovat kaikki osaset kohdallaan, jopa pilkut, mitä ei voi sanoa nykykirjoista! Kirjan tarina ja salaperäinen Raakel kiehtovat ja kutkuttavat lukijan mieltä yhtä paljon kuin minäkertoja-Filipiä. Du Maurier kehittelee tarinaa pikkuhiljaa, viekoitellen ja kiireettä, heittelee vihjeitä näennäisen viattomasti ja sopivan moni-ilmeisesti, niin että lukija voi vetää samat johtopäätökset kuin Filip tai sitten täysin päinvastaiset ja ajatella, että Filip-parkaa viedään kuin pässiä narussa. Tai lukija voi olla vain ymmällään ja odottaa, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Välillä on jo melkein pakko huutaa Filipille: Mies, herää jo! Mutta tarina ei kuitenkaan mene siihen suuntaan, jota lukija on aavistellut tai josta on ollut lähes varma. Du Maurier taitaa psykologisen kerronnan, ja hänen kuvauksensa nuoren, ”ansarissa kasvaneen” miehen sielunliikkeistä on upea: säie säikeeltä, lause lauseelta hän paljastaa Filipin persoonallisuuden kuin preparoisi tämän psyykeä äärettömän ohutteräisellä veitsellä. Ja samaan aikaa kieli on kaunista, rytmi kuin meren aallot, jotka lainehtivat reunasta reunaan, sivulta toiselle, lukijan mielenmaisemaan ja takaisin.
Ylen artikkelissa Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Riitta Korhonen sanoo, että ”yleiskieli on suunnilleen samanlaista kuin sata vuotta sitten ja suomen kielen suuret suuntaviivat viimeisteltiin jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa”. Luettuani Serkkuni Raakelin tähän on helppo yhtyä, ja silloin kun suomen kieli on taitavan kirjoittajan – tässä tapauksessa Kyllikki Mäntylän – kynästä, kieleen voi saada ajattomuuden ja iättömyyden tunnun, eräänlaisen yleispätevyyden, joka on voimassa vuosikymmeniä ja jota voivat ymmärtää monenlaiset ihmiset, eri aikoina ja hyvinkin erilaisissa maailmoissa ja yhteiskunnissa elävät.
Daphne du Maurier (1907–1989) oli englantilainen kirjailija, joka julkaisi useita kirjoja, novellikokoelmia ja näytelmiä. Hänen kuuluisimmat kirjansa ovat luultavasti Linnut ja Rebekka, joiden pohjalta ohjaaja Alfred Hitchcock teki samannimiset elokuvat. Myös Serkkuni Raakelista on tehty elokuva, ainakin kaksi kertaa. Vuoden 1952 elokuvassa Rachelinä on Olivia de Havilland ja Philipinä nuori Richard Burton. Uudemmassa vuonna 2017 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Rachelin osaa näyttelee Rachel Weisz ja aikuista Philipiä Sam Claflin.
Kyllikki Mäntylä (1907–1979) oli suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut todella mittavan määrän kirjoja – usein Karjala-aiheisia – sekä suomentanut ruotsin-, englannin- ja saksankielistä kaunokirjallisuutta. Vuonna 1958 hän sai Pro Finlandia -palkinnon.
Sanoja, sanoja 