Willamon mystiset valokuvat

Turun museot ovat kiinni, mutta joihinkin pääsee kyllä, kun varaa vierailuajan etukäteen verkosta. Biologisen museon ajanvaraus käyttää samanlaista systeemiä kuin ilmoittautuminen työväenopiston kursseille, joten ajan varaaminen omalle vierailulle on helppoa. Samalle tunnille otetaan enintään 10 vierailijaa, mutta ajanvarauksia biologiseen museoon on niin vähän, että on melko helppoa varata melkein mikä tahansa aika. On myös hyvät mahdollisuudet saada koko museo vain omaan käyttöön.

Tänään aurinkoisena pakkaspäivänä suunnistin siis biologiseen museoon. Matka olisi ollut kävellenkin lyhyt, mutta pyörällä se oli vielä lyhyempi. 😀 Olin ainoa, joka oli varannut ajan keskipäiväksi, joten ei tarvinnut törmäillä muihin kävijöihin eikä miettiä turvavälejä. Biologinen museo on pieni, intiimi paikka, jonka hämärä valaistus jo sinällään luo hieman mystisen, eskapistisen tunnelman, ja kun nyt yksinäni tein kierrosta siellä, liu’uin nopeasti irti kirkkaasta arkitodellisuudesta hämyisen mystiseen maailmaan.

Biologisen museon luontovitriinien maailmoja olen käynyt tutkimassa ennenkin. Kun seisoo hämärässä, melkein pimeässä käytävässä ja katsoo sisään valaistuihin, syviin luontokuvaelmiin, kokemus on hieman samanlainen kuin kun lapsena katsoi mummolassa View-Master-laitteeseen ja näki kolmiulotteiset kuvat, maailman joka veti katsojan kuin taikaiskusta johonkin toiseen todellisuuteen, reaalimaailman hävitessä kokonaan ympäriltä.

En ollut kuitenkaan tällä kertaa tullut katsomaan noita monella tavalla kiehtovia palasia luonnosta, vaan jo pitkään olin halunnut nähdä Heikki Willamon Myyttisen matkan. Suomen luonto -lehdessä olen vuosien varrella törmännyt Willamon valokuviin ja ihastunut siihen, etteivät ne ole pelkästään taltioita luonnon yksityiskohdista ja eläimistä, vaan niissä on aina jokin näkemys, jokin syvästi koskettava ja vangitseva tunnelma, joka seuraa katsojaa vielä senkin jälkeen, kun hän on jatkanut matkaa ja palannut takaisin arkielämäänsä.

Heikki Willamo: Metsällinen (Otin kuva kännykällä biologisessa museossa.)

Heikki Willamon mustavalkoiset valokuvat kulkevat biologisessa museossa rinnakkain, melkeinpä käsi kädessä luontovitriinien kanssa. Toisaalta luonto realistisen näköisenä ja sen ympärille levittäytyy Willamon Myyttinen matka, jonka oppaina vierailijaa ohjaavat hirvi ja karhu. Katsoja kulkee näiden kahden maailman välissä, sisällä, kuuluu yhtä aikaa molempiin. Tunne on henkeä salpaava ja kihelmöivä.

Kun luontokuvista puuttuvat muut värit kuin mustan, valkoisen ja harmaan eri sävyt, esiin nousevat muodot, rakenteet, tunnelma. Kuvien intensiteetti tiivistyy. Jopa kun katselen näitä kuvia nyt jälkikäteen puhelimen pieneltä näytöltä, henki salpautuu, päänsisäinen puhe vaikenee, sanat haihtuvat kuin niitä ei olisi ollutkaan, hiljaisuus tiivistyy, pakahduttaa.

Osa hirvikuvista on kuin luolamaalauksia. Hirvi on varjo, kuva metsän pinnassa, kuva kuvassa. Osassa kuvia näkee vain hirvien hahmon, mutta voi tuntea suorastaan fyysisesti, miten ne tuijottavat kameraa ja katsojaa. On vaikea kääntää katsetta pois, jatkaa matkaa, jokin käsittämätön intensiteetti näissä komeissa eläimissä naulitsee katsojan paikoilleen. Yhdessä kuvassa metsä liikkuu, kamera on vanginnut, pysäyttänyt karhun juoksun. Joissakin kuvissa tuntuu kuin karhu leikkisi piilosta kuvaajan ja katsojan kanssa. Jokainen karhu on yksilö, ihan erinäköisiä kavereita. Ja terävinä piirtyvien saniaisten takana kohoava karhun pää, se varmaan seuraa minua uniin.

Willamon Myyttinen matka on nähtävissä Turun biologisessa museossa 4.4.2021 asti. Kannattaa varata paikka tälle unohtumattomalle matkalle.

Heikki Willamo: Nokinen poika (Otin kuvan kännykällä biologisessa museossa.)

Visuaalisia asioita

Tällä viikolla puolalalaisen Krzysztof Kieślowskin (1941-1996) Kolme väriä -elokuvasarja poistui Yle Areenasta. Huomasin tämän viime tipassa ja katsoin elokuvat kahtena peräkkäisenä iltana: Sinisen tiistai-iltana, Valkoisen ja Punaisen keskiviikkona. Arvelin, että olin nähnyt ne ennenkin, mutta varma en ollut. Jotenkin kaikkien juonet tuntuivat vierailta, mutta jotkin yksityiskohdat sen sijaan olivat hyvinkin tuttuja. Muistin esimerkiksi kumaraisen vanhuksen, joka jokaisessa elokuvassa yritti vaivalloisesti työntää tyhjää pulloa lasinkeräyssäiliön hänelle liian korkealla olevasta aukosta sisään. Samoin Punaisen loppukohtaus tuntui hyvinkin tutulta. Ja Sinisen päätähden Juliette Binochen ohimenevä ilmestyminen Valkoisessa. Myös matkalaukussa matkustus tuntui joten tutulta. Mutta edelleenkään en ole ihan varma, olenko nähnyt nämä elokuvat aiemmin vaiko vain katkelmia esimerkiksi jossain elokuva-arviossa.

Kolmessa värissä kerronnan visuaalisuus ja intensiteetti pitävät katsojan tiukasti otteessaan. Minuun kolahtivat eniten Sininen ja Punainen, joista jälkimmäinen ehkäpä kaikkein eniten. Sinisessä viipyilevät lähikuvat tuntuivat joissakin kohdin hieman liian alleviivaavilta, mutta Punaisessa visuaaliset maalailut ja pysähtymiset virittivät tunnelmaa entistä intensiivisemmäksi. Huomasin pidättäväni hengitystä ja jännittäväni vatsalihaksia lähes kaikissa kohtauksissa, joissa päähenkilö Valentine ja eläkkeellä oleva tuomari keskustelivat elämän peruskysymyksistä. Irène Jacob ja Jean-Louis Trintignant virittivät viulun kielet niin kireälle, että soi, ja kunnolla. Valkoinen jäi minulle näistä elokuvista vieraimmaksi, vaikka siinä esiintyikin sivuosassa (Mikolaj) sympaattinen Janusz Gajos.

Punaisessa tepsutteli myös kaksi koiraa (ja koiranpentuja). Vaikka Kieślowski kuljetti aika hyvin koiriakin mukana elokuvassa, niin loppukohtauksessa jäi epäselväksi, mitä sille karvaisemmalle tassuttelijalle tapahtui. Hukkuiko se? Minun elokuvassani koira olisi ollut omistajansa sylissä ja siten pelastuneiden joukossa. Niin siinä olisi pitänyt käydä, koska kerran kaikki muutkin – myös Sinisen ja Valkoisen päähenkilöt – pelastuivat Punaisessa ja ilmeisesti saivat myös toisensa. Tämä olikin oikeastaan ainoa miinusmerkki näille kolmelle elokuvalle.

Samoina päivinä – tiistaina ja keskiviikkona – selailin myös espanjalaisen Chema Madozin (1958–) valokuvia. Pinterest on lähettänyt päivittäisissä sähköposteissaan minulle ihan kiitettävän säännöllisesti Madozin valokuvia, luultavasti koska olen ollut siellä kiinnostunut Minor Whiten mustavalkoisista valokuvista. Pinterest sai lopulta selkävoiton, ja päätin tutustua tarkemmin Madoziin. Katselin valokuvia hänen kotisivuillaan ja mietin, millaisia Photoshop-tekniikoita hän mahtaa käyttääkään jännittävissä kuvissaan. Katsoin myös yhden YouTube-haastattelun, joka oli tehty Madozin työhuoneessa. Suuni loksahti auki, kun tajusin, ettei Madoz ollut tehnyt outoja kuviaan kuvankäsittelyssä, vaan kyseessä oli ihan oikeat esineet, kuvauksia varten tehdyt. Vau, ihan oikeasti!

Madozin valokuvat ovat hyvin selkeitä, rauhallisia ja asetelmallisia. Hänen kuvilleen on ominaista pehmeä valo, usein hieman seepiaan taipuva, ja jokaisessa kuvassa on jokin oivallus, jotain, mikä laittaa katsojan näkemään jonkin tutun esineen tai asian uudesta näkövinkkelistä. Kuvat ovat mahdottoman kutkuttavia, mielikuvitusta herätteleviä, ahaa-oivalluksia tarjoilevia; niistä ei tahdo saada tarpeekseen sitten millään. Samaan aikaan ne piristävät ja rauhoittavat. Ja oman kodin esineitä alkaa katsella uudella tavalla. Vaikka Madozin kuvat saavat monesti hymyn huulille, niin katsojien naurattaminen ei ole hänen päämääränsä. Kuvia on siis syytä katsoa myös niiden tarjoamien tarinoiden ja syvempien ajatusten kautta, eikä jäädä lepäämään sen ensimmäisen – ilmiselvän – oivalluksen sohvalle.

Elokuvien ja valokuvien jälkeen torstaita vasten yöllä näin sitten unia. En suoranaisia viittauksia Kieślowskin elokuviin tai Madozin valokuviin, mutta selvästi ne olivat vaikuttaneet unien syviin teemoihin, intensiteettiin ja visuaalisuuteen. Unet olivat viipyilevämpiä, ”kuvaukseltaan” rauhallisempia, pohdiskelevampia ja – uskallanko sanoa – taiteellisempia normiuniini verrattuna. Mielenkiintoista, miten nopeasti ja voimakkaasti tällaiset elokuvat ja valokuvat voivat vaikuttaa omaan unenkerrontaan. Kannattaa kokeilla! 😀