Miksi kuuntelen true crime -podcasteja?

Runsas vuosi sitten, pandemian alkuaikoina kirjoitin tänne Jäljillä -podcastista, jota olin juuri silloin alkanut seurata, joten on sopiva hetki palata aiheen pariin. Miksi yhä kuuntelen true crime -podeja, nyt siis myös muutamaa muutakin suomalaista rikospodia?

En varmaankaan ole ihan tyypillinen true crime -podcastien kuuntelija, vaikka kuulunkin siihen sukupuoleen eli naisiin, jotka kuulemma eniten kuuntelevat rikospodeja ja kuluttavat runsaasti myös muita true crime -tuotteita, kuten lukevat/kuuntelevat aiheeseen liittyviä kirjoja ja katsovat true crime -dokumenttielokuvia ja -sarjoja.

Tutkimusten mukaan rikospodien kuuntelijoita kiehtovat muun muassa ihmisen synkempi puoli, karmivat tapahtumat ja rikollisen mielen outo ajatuksenjuoksu. True crimen avulla kuuntelija voi saada kosketuksen omaan pimeään puoleen ja hirveiden tapahtumien kuvittelun kautta voi purkaa ketään vahingoittamatta omia negatiivisia energioita ja tunteita. Tyypilliselle (jos sellaista edes on) true crimen suurkuluttajalle on ilmeisen tärkeää, että kyseessä on ihan oikeasti tapahtunut rikos ja tarinan henkilöt ovat oikeita ihmisiä, joihin voisi törmätä kadulla.

Minua eivät kiehdo karmivat tapahtumat eikä rikollisen kieroutunut ajatuksenjuoksu. En myöskään koskaan lue true crime -kirjoja (fiktiivisiä dekkareita kyllä) enkä katso aiheeseen liittyviä dokkareita, ja elokuviakin vain, jos niillä on fiktiivinen arvo eli ovat hyvin tehtyjä elokuvia. Sillä, että true crime -tarinat kertovat todellisista tapahtumista, ei ole minulle oikeastaan mitään merkitystä; yhtä hyvin voisin kuunnella fiktiivisiä tarinoita.

Miksi siis kuuntelen suomalaisia true crime -podeja enkä esimerkiksi dekkareita äänikirjoina tai muitakaan äänikirjoja?

Aloitetaan helpommasta päästä: podien pituus. Kun koko tarina kerrotaan 30-45 minuutissa, voin kuunnella sen kertaheitolla, kävelylenkin tai kotitöiden aikana. Tai heittäytyä sängylle lepäämään puoleksi tunniksi. Äänikirjoissa tarina jää aina pakosta kesken, ja koska sen tapahtumat ja henkilöiden nimet ovat vain kuulon varassa, ne jäävät myös huonommin muistiin.

Podit ovat helposti saatavilla, varsinkin jos ne tilaa omaan sovellukseen. Kun uusi jakso ilmestyy eetteriin, se ilmestyy myös sovellukseen. Podit ovat ilmaisia eivätkä sido mihinkään, mutta joistakin podeista olisin jopa valmis maksamaankin jotain.

Kaiken keskiössä on kuitenkin tarina ja se, miten tarina kerrotaan. Nämä suomalaiset rikospodcastit, joita kuuntelen, ovat hyvin tehtyjä. Näkee, että käsikirjoitukseen on panostettu, tekemisentapa on kunnianhimoinen ja tarinan kaari jännittyy useimmissa jaksoissa kutkuttavasti. Henkilöt heräävät henkiin niin kuin hyvässä fiktiossa, ja kuuntelija jää odottamaan, mitä heille tapahtuu ja millaisia kurveja juoni tekeekään.

Yhtä hyvin voisin siis kuunnella fiktiivisiä tarinoita, vai voisinko? Äänikirjoissa koulutetut näyttelijät – hyvät sellaiset – toimivat lukijoina. Mutta he ”vain” lukevat toisten kirjoittamia tekstejä (mikä ei toki ole mitenkään väheksyttävää, päinvastoin!). Podeissa puhuja ja kirjoittaja on sama henkilö, ja parhaimmassa tapauksessa hän ei vain lue kirjoittamaansa käsikirjoitusta läpi, vaan kertoo sen kuulijalle. Podin pitäjä tarinoi, jutustelee. Tässä palataan ehkä ihmiskunnan varhaishistoriaan, jolloin istuttiin nuotion ääressä ja kerrottiin tarinoita. Parhaat podaajat pystyvät luomaan tuon jutustelun tunnelman samalla kun pidättäytyvät kuitenkin käsikirjoituksessa ja tarinassa.

Pidän myös siitä, että podaaja ilmaisee omia tunteitaan. Kun rikokset ovat järkyttäviä, tarvitsen sitä, että kertoja ihmettelee ja kauhistelee tapahtumia, tuntee samoin kuin minä. Kysehän on kuitenkin rikoksista, jotka ovat oikeasti tapahtuneet oikeille ihmisille. Muistan erityisesti yhden Hollywoodin rikosrekisterin jakson, jossa käsiteltiin lapseen kohdistuvia rikoksia, ja silloin tuntui tosi hyvältä podihostin painokkaasti tuomitsevat kommentit aikuisten järkyttävistä teoista. Kun podaaja ilmaisee aidosti omia tunteitaan, hän tulee kuuntelijan rinnalle ja ottaa tätä kädestä. Parhaimmat podaajat osaavat ilmaista tämän myös luontevasti äänensävyillä.

Kuuntelen tällä hetkellä säännöllisesti seuraavia suomalaisia true crime -podcasteja: Maanantaimysteeri, Joku tietää jotain, Murha joka tapahtui, Jäljillä, Palmujen varjoissa, Pahan äärellä ja Murhan anatomia. Minusta on hauskaa, että jokaisella on oma ääni ja tyyli; tunnistan nämä podaajat nykyään jo pelkän äänen perusteella. 😀 Koen mielenkiintoisena senkin, että joissakin podeissa kerrotaan faktoja, jotka liittyvät tarinan teemaan, vaikkeivät suoraan itse tarinaan.

Onko minulla suosikkia näiden mainitsemieni true crime -podcastien joukossa? No, ehkä on: Maanantaimysteeri. 😀 Onko minulla suosikkeja jaksojen joukossa? Eniten minua ehkä jäävät vaivaamaan katoamistapaukset, jotka eivät selviä. Vaikken tallenna muistiini nimiä ja jaksoja, niin yhtä katoamista en saa kumitettua mielestäni: Brandon Swansonin tapaus (Jäljillä 13.7.2018) on tosi mystinen monella tavalla. Siitä voisi kirjoittaa jopa fiktiivisen novellin. Toinen jakso, joka on jäänyt mieleen, on Palmujen varjoissa -podissa 4.12.2020 käsitelty Asunta Basterran murha. Se on hirvittävän surullinen tapaus, jonka selvittelyä seurasin Espanjan television kautta tuoreeltaan tuolloin vuonna 2013. Siitäkin voisi kirjoittaa fiktiivisen novellin, niin että Asuntan ei tarvitsisikaan kuolla, mutta paha saisi silti palkkansa. Sitä aina toivon, että loppupeleissä edes paha saisi palkkansa.

Kaipa true crime -podcastien kuunteleminen on minulle samanlaista eskapismia kuin dekkareiden lukeminen tai TV-sarjojen katsominen, ja pandemian aikana podeilla on ollut tärkeä rooli päivästä toiseen selviytymisessä.

Nyt sitten vain odotellaan seuraavien jaksojen ilmestymistä ja jatketaan Fernando Aramburun Äidinmaa-kirjan lukemista (eskapismia kai sekin). 😀