Elämä on kummallista – pelissäkin

Huom! Teksti ei sisällä suoria spoilereita pelin juoneen eikä tapahtumiin.


Life Is Strange on koukuttava, viiden episodin peli, jossa on vahva ja mielenkiintoinen tarina. Se on enemmän kuin pelkkä mysteeripeli, joissa on tapana ratkaista ongelmatilanteita, jotta päästään pelissä eteenpäin. Life Is Strangessä pelaaja joutuu kuin pakosta miettimään tekemiään valintoja vähän syvällisemmin.

Pelin päähenkilö on 18-vuotias Max-tyttö, joka on palannut lapsuutensa kotikaupunkiin Arcadia Bayhin opiskelemaan Blackwellin opistossa valokuvausta ja opettelemaan itsenäistä elämää. Hän asuu opiskelija-asuntolassa ja on jo ehtinyt luoda joitakin kontakteja. Max tunnetaan koulussa hieman geekkinä, valokuvaukselle omistautuneena opiskelijana, joka tykkää olla omissa oloissaan. Ehkä hieman introvertti ja ujo hän on.

Life Is Strange: Max

Ensimmäisen episodin alussa, istuessaan luennolla Max äkkiä tajuaa, että hän voi peruuttaa ajassa pari minuuttia taaksepäin. Hän voi siis muuttaa jo tapahtunutta,  korjata sattuneen vahingon, auttaa ystävää tai itseään tai muuttaa tekemäänsä valintaa. Niin, ja ne valinnat, ne tekevät tästä pelistä mielenkiintoisen, sillä monet niistä vaikuttavat tulevaisuuteen. Vaikka omaa elämäänsä voi kelata takaisin rewind-näppäimellä, niin valintojen tekemistä se ei helpota. Päinvastoin oikeastaan, koska silloin joutuu pohtimaan pitempään seurauksia. Ja sitten kun valinta on viimein tehty ja pelissä on edetty seuraavaan tilanteeseen, tehtyä ei voi enää peruuttaa. Aivan niin kuin elävässä elämässäkin. Omista sanoista ja teoista on pakko kantaa vastuu ja ottaa vastaan seuraukset. Ja niin kuin elämässä, myöskään Life Is Strange -pelissä ei voi tietää etukäteen, miten omat teot ja päätökset vaikuttavat tulevaan ja muihin ihmisiin, miten nämä tulevat reagoimaan. On vain pakko yrittää tehdä sellaisia päätöksiä ja tekoja, joiden kanssa voi olla sujut juuri sillä hetkellä, kun päätöksen tekee. Antaako vallan pelolle vai uskaltaako olla rohkea ja oikeudenmukainen, vaikka tietää suututtavansa vaarallisia ihmisiä? Miten pitkälle voi mennä auttaessaan toisia ihmisiä? Entä jos kovista yrityksistä huolimatta ei voi pelastaakaan jotakuta? 

Pelissä on pieniä lyhytkestoisia tehtäviä, joita pelaajan täytyy suorittaa. Jotkut ovat helppoja, sen kun kävelee ne läpi, ja jotkut vaikeampia, joissa tarvitaan useampaakin taaksepäinkelausta ja pohdintaa, mitä asioita täytyy tehdä ja missä järjestyksessä, että ehtii tehdä jokaisen kohdan ajoissa. Pelin suuri juonikaari kestää varmaankin kaikki viisi episodia; olen pelannut vasta kaksi jaksoa, joten tässä vaiheessa en yhtään tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Aavistella tietysti voin sitäkin enemmän. 😉

Muiden vastaavanlaisten pelien tavoin tässäkin pelissä kannattaa käydä juttelemassa eri ihmisten kanssa aina kun se on mahdollista. Tällä tavoin saa tietää asioita muista pelin hahmoista, ihmissuhteista ja itsestään eli Maxistä. Mutta poikkeuksena moniin peleihin, kannattaa miettiä, onko eettisesti fiksua mennä esimerkiksi tonkimaan kaverin roskista. Tai tehdä muita vastaavia nuuskimisia. Se ei ole suotavaa todellisuudessa eikä aina pelissäkään. Tässäkin joutuu miettimään, mihin kaikkeen nokkansa pistää, jotta saa tietää riittävästi pelin kannalta, ja milloin kannattaa olla pidättyvämpi. Mutta silmälaput silmillä ei ole syytä kulkea, vaan tsekkailla ilmoitustauluja ja ympäristöä.

Vahvan, hyvin toteutetun tarinan ansiosta peliin humpsahtaa sisään kuin huomaamatta. Pelistä tulee ikään kuin totta. Tämä tapahtuu vielä vahvemmin kuin hyvää kirjaa lukiessa tai elokuvaa katsoessa, koska tässä pelaaja itse on pelin sisällä tekemässä valintoja. Ei siis ihme, että rankan kakkosjakson jälkeen pelin alareunassa pyörii teksti, jossa kehotetaan menemään pelin kotisivuille talk-osioon, jos tuntee tarvetta jutella jonkun kanssa. Kyseisellä sivulla on maittain nuorille tarkoitettuja ”auttavia” puhelinnumeroita. Suomen kohdalla on ihan suomen kielellä Mannerheimin lastensuojeluliiton tiedot ja puhelinumerokin.

Vaikka pelissä on rankempia kohtia, uskaltaisin silti suositella peliä myös nuorille, vaikka tässä pelissä taitaa kyllä olla 18 vuoden ikäraja. Alaikäisen kannattaakin pelata peliä yhdessä aikuisen kanssa, tai niin että esimerkiksi vanhemmat ja nuori pelaavat eri tallennusta ja keskustelevat pelin herättämistä ajatuksista. Pelin avulla voisi hyvinkin käydä läpi oikean elämän ongelmatilanteita nuoren elämässä, kuten vaikkapa koulukiusaamista, ystävyyssuhteita jne. Pelissä on kolmen pelin tallennusmahdollisuus, mikä mahdollistaa toki myös sen, että peliä voi pelata ja tallentaa tekemällä erilaisia valintoja ja vertailla, miten ne muuttavat pelin kulkua. Pelin käyttöliittymä tietokoneella pelattaessa vaatii hiukan totuttelua eikä ole kaikkein helpoimpia. Varsinkin alussa liikkuminen sekä ihmisiin ja esineisiin kohdistuva aktiivisuus voi olla vaikeaa, mutta pelin edetessä tähänkin harjaantuu. 🙂

Ei muuta kuin pelailemaan. 🙂

Life Is Strange: Max ja Chloe

Mainokset

Gone Home – peli kuin hyvä kirja

Voiko tietokonepeli olla taidetta samalla tavalla kuin kirja tai elokuva? Tämä kysymys nousi mieleen, kun pelasin Gone Home -peliä. Pikkuhiljaa – pelatessa – aloin kallistua ajatukselle, että tämä peli asettuu samalle viivalle kuin hyvä kirja tai elokuva. Seuraavassa yritän hiukan selvitellä ajatuksiani pelin suhteen, mutta sillä tavoin yleisluonteisesti, etten spoilaa peliä enkä paljasta yksityiskohtia tai ”juonta”. Jos joku siis innostuu pelaamaan Gone Home -peliä tämän artikkelin luettuaan, niin pyrin siihen, etten pilaa hänen pelinautintoaan. 🙂

Gone-Home-peli-1

Gone Home -pelin lähtöideana on perheen aikuisen tyttären Katien saapuminen pitkältä ulkomaanmatkalta. Hän on pelin minä-kertoja, jonka silmin pelaaja katsoo maailmaa. Peliympäristö on valtavan suuri talo, johon muu perhe on muuttanut sillä aikaa, kun hän oli matkalla. Talo on siis Katielle yhtä vieras kuin pelaajalle. Muuta perhettä ei näy missään, kukaan ei ole vastaanottamassa Katieä, ja pelaajan tehtävänä onkin ottaa selvää, mitä muulle perheelle on tapahtunut.

Pelissä eletään vuotta 1995, eli aikaa ennen kuin tietokoneet rantautuivat joka kotiin. Niinpä talossa lojuu lukuisa määrä erilaisia paperilappusia ja kirjeitä, joita lukemalla pelaaja alkaa pikkuhiljaa saada käsityksen talon asukkaista, heidän unelmistaan, salaisuuksistaan ja elämästään. Koko miljöö on rakennettu huolellisesti ysärityyliin, ja monet tavarat loihtivat pelaajan silmien eteen nostalgisesti ja autenttisesti 90-luvun.

Gone-Home-peli-3

Gone Home on kuin palapeli, jonka pelaaja kokoaa omista havainnoistaan omassa päässään. Siinä järjestyksessä kun käy tavaroita ja kirjeitä läpi. Tarina laajenee sitä mukaa, kun pelaaja saa informaatiota talon asukkaista. Perheen äidin tarina jää hiukan pimentoon, mutta isän ja pikkusiskon tarinat nousevat upeasti lentoon kuin konsanaan kirjan sivuilta tai elokuvasta. Heidän tarinansa ovat ihan yhtä suuria kuin hyvissä kirjoissa ja elokuvissa parhaimmillaan. Ja pelaajan on helppo samaistua näihin samalla tavoin kuin kirjojen ja elokuvien ihmisiin. Heidän kohtalonsa koskettaa ja herättää tunteita. Kun peli päättyy eli pelaaja saa selville, mitä perheenjäsenille on tapahtunut, sama eroamisen haikeus vyöryy päälle kuin hyvän kirjan tai elokuvan jälkeen. Pelistä ei kuitenkaan tarvitse luopua, vaan talossa voi käydä vaeltelemassa ja tutkimassa paikkoja ja esineitä jälkeenkin päin. Varsinkin pikkusisko Sam jää elämään mieleen kuin elävä ihminen. Ihan niin kuin hyvän kirjan tai elokuvan henkilö! Myös talo on kuin todellinen paikka: pelin jälkeen tulee oikeasti tunne, että on käynyt ja oleillut jossakin muualla kuin omassa olohuoneessa.

Gone Home ei sovi hätähousuille eikä kärsimättömille. Tämä peli vaatii Columbon-tyylistä asioihin paneutumista ja pohdiskelua. Mitä enemmän paneutuu tutkimaan tavaroita ja kirjelappusia, sitä enemmän saa pelistä irti ja sitä täydemmäksi kuva ihmisistä kasvaa. Mikään kauhupeli tämä ei ole, vaikkakin autiossa talossa vaeltelu on aika pelottavaa, varsinkin kun ulkopuolella raivoaa ukkosmyrsky, ja salamat saavat säpsähtämään näytön tälläkin puolella. Uskalsin pelata peliä kuitenkin full screen -tilassa (jota suosittelen), mutta en sentään korvakuulokkeilla. 😉 Tietokoneen ääni kannattaa pitää riittävän kovalla, että kuulee pikkusisko Samin päiväkirjaotteet. Ne ovat niin elävää puhetta! Ihania. 🙂

Gone Home -peli on innoittanut ihmisiä analysoimaan pelin hahmoja ja heidän elämäänsä. Jos ei ole vielä pelannut peliä, näitä linkkejä ei kannata klikata, sillä ne sisältävät paljastuksia ja spoilereita. Jos sen sijaan pelin on pelannut, niin linkkien analyysit voivat hyvinkin tuoda mielenkiintoista lisää: indieHAVEN ja Clockworkworlds.

Gone-Home-peli-2