Eläviä sanoja, silmukoita

Kesällä huomasin, kuinka joidenkin sanojen merkitys oli muuttunut minulle. Nyt en puhu koronasta enkä pandemiasta, vaan ihan muista asioista. 😀 Ja kun muutama päivä sitten eksyin sivulle, jossa kerrottiin parista espanjan kielen sanasta ja niiden merkityksistä, ajattelin, että siinähän olisi kiva aihe blogiin. Tässä artikkelissa käyn läpi pari sanaa espanjan, suomen ja englannin kielestä.

Maailma muuttuu koko ajan ja sen mukana syntyy uusia sanoja ja entisiä painuu unholaan. Myös olemassa olevat sanat saavat uusia merkityksiä, esimerkiksi tekniikan kehityksen myötä.

Avión

Avión on tuttu sana espanjan opiskelijoille. Tämä lentokonetta ilmaiseva sana opitaan yleensä ihan ensimmäisillä oppitunneilla. Mutta avión-sana on ollut olemassa espanjan kielessä jo ennen lentokoneita. Sana esiintyy jo vuoden 1611 sanakirjassa merkityksessä vencejo eli tervapääsky. Voisi ajatella, että saman sana käytöllä lentokoneelle ja tervapääskylle on looginen yhteys, mutta ihan näin se ei mene. Pääskyn avión tulee latinasta (gavia), ja lentokone lentää ranskan kielen sanasta avion, joka kylläkin juontaa juurensa latinan sanaan avis.
Enää tänä päivänä avión ei tarkoita tervapääskyä (apus apus), mutta kylläkin räystäspääskyä (delichon urbicum).

Bombilla

Tekniikan kehitys on vaikuttanut myös espanjan sanaan bombilla. Tämä sana opitaan yleensä ensimmäiseksi merkityksessä hehkulamppu. Bombilla-sana on ollut kuitenkin olemassa jo ennen kuin Edison lampun keksi, se löytyy ainakin Salván sanakirjasta vuodelta 1846. Ja edelleenkin bombillalla on tämä toinen merkitys. Se on eräänlainen pilli, jolla juodaan mate-juomaa esimerkiksi Argentiinassa, missä mate on suorastaan kansallisjuoma. Mate on vähän niin kuin tee, mutta lehti- ja varsisilppu lilluu vapaana juomassa, ja jotta silppua ei tulisi ikävästi suuhun, juomaa imetään bombillan kautta. Sen alapäässä on pieni ”pallukka”, jossa on pikkuruisia reikiä: neste pääsee rei’istä pilliin ja suuhun, mutta lehtirouhe jää kuppiin. Tästä on se hyöty, että kuumaa vettä voi lisätä kuppiin ja näin hyödyntää sama yerba mate uudestaan.

Formidable

Yksi espanjan kielen haasteita on se, että sama sana voi merkitä päinvastaisia asioita. Tämä voi aiheuttaa harmaita hiuksia opiskelijalle, joka yrittää kääntää vaikeaa lausetta suomeksi. Jos lauseen avain-sanalle löytyy sanakirjasta useita vaihtoehtoja, jotka ovat vieläpä toistensa vastakohtia, minkä niistä valita?

Formidable on sana, jonka olen oppinut huudahduksessa ¡Formidable! eli Mahtavaa! Hieno juttu! Sen synonyymi voisi siis olla vaikkapa genial. Vuodelta 1732 löytyy kuitenkin myös toisenlainen merkitys: jotain pelottavaa tai kauheaa.
Formidable voi siis merkitä jotain valtavaa ja mahtavaa, mutta myös jotain hyvin pelottavaa, johon liittyy jotain hirveää. RAEn sanakirjassa tämä pelottava-merkitys on edelleen ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta esimerkiksi suomi-espanja-suomi-sanakirjassani se roikkuu hännänhuippuna. Jos rohkenee käyttää tätä sanaa puheessa, kannattaa ilmeillä ja äänenpainoilla osoittaa, kummasta merkityksestä on kyse, ettei tule väärinkäsityksiä. 😉

Vuori

Myös suomen kielessä sama sana voi merkitä hyvinkin erilaisia asioita. Lempiesimerkkini on sana vuori, joka voi olla korkea kohouma maastossa, mutta se voi olla myös vaatteessa, kuten takissa, sisäpuolella oleva kangas. Aikaisemmin vuori-sanaa taivutettiin eri tavoin eri merkityksessä. Mäki-merkityksessä: vuori, vuoren, vuorta, vuorellinen. Vaatteen osana: vuori, vuorin, vuoria, vuorillinen. Nykyään vaatteen vuoria saa taivutella myös vuoren, vuorta, mutta ompelualan ammatti-ihmisten ja puoliammattilaisten käyttöön lienee vakiintunut i-taivutusmuoto. 😀

Sikapaljon, sikahieno

Facebookin yhdessä kielitieteellisessä ryhmässä pohdiskeltiin tässä taannoin, mistä kielestä suomeen tuli 80-luvulla sika-sanonta (sikahieno, sikapaljon jne.). Englanti hylättiin, vaikka John Steinbeck kirjoitti jo vuonna 1939 ”We was pig lucky”. Myös saksan vaikutusta pohdittiin. Se saattoi tulla ruotsistakin, jossa svin-alkuisia sanoja on käytetty 1900-luvun alusta lähtien (svindum merkitty muistiin 1913, svindyr 1948 jne.). Tai sitten sika-etuliite intensiteettiä ilmaisevana on tullut suomen kieleen sisäsyntyisesti jossain pääkaupunkilaisten porukassa, mistä se on levinnyt nuorisokulttuurin myötä koko Suomeen. Mene tiedä.

For ja while silmukoissa

Sanat merkitsevät eri ihmisille erilaisia asioita. Suurin piirtein olemme samalla kartalla, vaikka sävyeroissa löytyy. Sanat herättävät meissä erilaisia tunteita, muistoja, ajatuksia, mielikuvia, mielleyhtymiä ja jopa värejä. Sanojen merkitys myös muuttuu, se voi saada uusia sävyjä, siihen voi liittyä uusia muistoja ja tunteita elämän mukanaan tuomien tapahtumien myötä. Ja niinkin voi käydä, että vaatimaton, lähes huomaamaton sana, jolla ei ole ollut itselle suurempaa merkitystä ja jota tuskin on huomannut lauseissa ja sanojen virroissa, saa äkkiä aivan uuden merkityksen. Se kasvattaa siivet ja saa voimaa ja valtaa. Näin kävi englannin sanoille for ja while.

Viime kesäkuussa aloin opiskella Python-ohjelmointia Helsingin avoimessa yliopistossa. Tällä kurssilla tutustuin muiden mielenkiintoisten asioiden lisäksi sanoihin for ja while. Ohjelmoinnissa ne ovat kaikkea muuta kuin heikkoja, nopeasti ohitettavia kirjainjonoja. Niillä voi tehdä mitä jännittävämpiä silmukoita, niitä voi laittaa sisäkkäin, jolloin ne tuottavat vieläkin uskomattomampia juttuja. Niillä on valtaa ja niissä on voimaa. Ne ovat mielettömän hienoja työkaluja oikein käytettynä, mutta jos käyttäjä ei niitä hallitse, ne voivat pistää pipariksi koko algoritmin tai jäädä kiertämään ikuiseen silmukkaan, kunnes tietokone väsähtää. Kun pelaamme tietokonepelejä ja käytämme ohjelmia ja mobiilisovelluksia, niin voimme olla varmoja, että siellä taustalla pyörii silmukoita, ehkäpä juuri forilla ja whilellä luotuja.

Enää en siis voi olla huomaamatta näitä kahta pikkusanaa, jos ne sattumalta pupsahtavat jossain sanojen metsässä eteeni. Nyt ne saavat kaiken kunnioitukseni! Myös lista- ja ehtosanoihin on Pythonin myötä tullut uutta punerrusta poskiin ja rotevuutta hartioihin.

Suhteemme sanoihin muuttuvat alati, sanat hengittävät, tekevät pyrähdyksiä ja silmukoita, elävät meidän kanssamme.

Ilman paineita, tauotta

Kesällä kielenopiskelu saa toisenlaisia piirteitä kuin talvisaikaan. Ei ole läksyjä luettavana eikä aikatauluja. Niinpä opiskelusta tulee rennompaa ajelehtimista omien mielenkiinnonkohteiden ja päähänpistojen laineilla. Voi siis ilman paineita toteuttaa opiskelumottoa Sin prisa y sin pausa (ilman kiirettä, ilman taukoa). Kesän aikana olen varmaankin kuunnellut Espanjan radiota ja espanjankielisiä podcasteja enemmän kuin talvella. Aikaa on ollut avata uusia keskusteluja ja kirjoittaa kommentteja muiden avauksiin espanjankielisessä keskusteluryhmässä Facebookissa, unohtua katselemaan videoklippejä ja selailemaan artikkeleja. Espanjan lisäksi olen kerrannut englannin ääntämistäni WordDive-sovelluksella, joka viehättää minua muun muassa sen ”pelillisyyden” vuoksi.

Olenko unohtanut kokonaan espanjan kieliopin kesän aikana? No, en ihan. Runsas viikko sitten avasin Taina Hämäläisen Espanjan kielioppi -kirjan satunnaisesta kohdasta, ja aloin lukea sitä kahvipaussilla tai päivällisellä kuin sanomalehteä. En siis ole hakannut sääntöjä ja poikkeuksia lekalla päähän, vaan lueskellut ilman paineita eteenpäin tuosta sattumalta valikoituneesta kohdasta aina, kun on ollut hetki aikaa. Ilman huolta siitä, jäisikö jotain päähän vai ei. Eteen on tullut tuttuja asioita, vanhaa tietoa täydentäviä juttuja, unohtuneita asioita, vastauksia kysymyksiin, joita olen miettinyt kirjoittaessani espanjaa ja myös täysin uusia asioita.

Lamppu on syttynyt aivojen sopukoissa useammankin kerran, niin kuin kielioppia lukiessa usein käy. Mutta ehkäpä kirkkain valo syttyi, kun luin kappaleen lineaarisesta ja ei-lineaarisesta sanajärjestyksestä. No, nyt ymmärrän! Espanjankielisiä artikkeleja lukiessani olen monesti taistellut ihan mahdottoman monimutkaisten ja koukeroisten virkkeiden kanssa. Vaikka näissä kaikki sanat olisivat olleet tuttuja, on saattanut käydä niin, etten ole saanut virkkeistä mitään tolkkua, koska lauseita on pilkottu ja toisia upotettu monen rivin mittaiseen virkkeeseen. Pilkkuja ei tietenkään näissä ole näkynyt kuin sattumalta. Monesti on ollut aikamoista perkaamista, että virkkeeseen on saanut jotain tolkkua. Joskus on täytynyt nostaa kädet ylös ja jättää koko virkkeen pöheikkö nykäisemättä. Olkoon! Joskus olen pilkuttanut virkkeen suomalaisten pilkkusääntöjen mukaan helpottaakseni ymmärtämistä. Ja todella usein on tehnyt mieli tehdä sekavaan virkkeeseen suomalainen kielenhuolto. 😀

Mutta nyt siis luin Hämäläisen kieliopista, että espanjan kielessä pyrittäisiinkin juuri ei-lineaariseen sanajärjestykseen kirjoitetussa kielessä. Pyrkimys siis on pilkkoa virkkeitä, upottaa joukkoon kokonaisia lauseita, lauseenvastikkeita tai elliptisiä lauseita. Suomen kielessä taas pyrkimys on pikemminkin lyhyehköihin, suoraviivaisiin virkkeisiin, jossa muun muassa lauseenvastikkeiden sijaan suositellaan käytettäväksi mieluummin sivulauseita, jotka eivät sijoitu keskelle toista lausetta, vaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Siinä, missä suomalaiset putkiaivot näkevät jotkut espanjankieliset tekstit sekavina, jopa huolimattomina, niin espanjalaiset moniajoaivot varmasti näkevät suomalaisen tekstin hieman lapsellisena, töksähtelevänä, yksinkertaisena ja tylsänäkin. Kun suomen kielessä luetaan jokin lause kokonaan loppuun, ennen kuin nähdään, miten toinen ajatus kytkeytyy siihen, espanjan kielessä lauseeseen vaikuttava ajatus upotetaan jo matkan varrelle, sehän vaikuttaa virkkeen kokonaisajatukseen ja sävyihin.

Ei voi sanoa, kumpi tyyli olisi parempi. Kyse on kielten ominaispiirteistä. Suomalaisesta tuntuu, että suomea on helpompi lukea ja ymmärtää ja siten välttää väärinkäsityksiä. Mutta jos on koko ikänsä lukenut espanjalaisittain huollettuja tekstejä, niin aivot ovat varmasti muovautuneet sellaisiksi, etteivät ei-lineaariset virkkeet tuota mitään ongelmia. Voisiko suomalaisia, jo paljon käytettyjä ja urautuneita aivoja kouluttaa ymmärtämään myös ei-lineaarisia virkkeitä? Ilman että joka kerta vajoaa epätoivon kaivoon ja ajattelee: ”Tämä oli tässä! Nyt tuli loppu!”

Kielen lineaarisuus ja ei-lineaarisuus ovat itse asiassa aika mielenkiintoisia juttuja, jotka ansaitsisivat oman artikkelinsa. Joku, joka tietää näistä asioista enemmän, voisi sellaisen kirjoittaa – selvällä suomella. Tyydyn tässä vain heittelemään kysymyksiä ilmaan. Ei suomen kieli ole täysin lineaarinen, eikä espanjakaan täysin ei-lineaarinen. Millainen olisi täysin ei-lineaarinen kieli? Siihen yritti vastata elokuva Arrival, jossa kielentutkija ja matemaatikko yrittivät ymmärtää ja tulkita Maahan tulleiden muukalaisten outoa kieltä. Miten täysin ei-lineaarinen kieli vaikuttaa esimerkiksi ajan tajuamiseen, päämääriin ja tavoitteisiin? Kuinka monta kirjoituskättä tai -uloketta täytyisi olla, jotta voisi kirjoittaa yhtä ajatusta samanaikaisesti useammasta kohdasta tai monta, toisiinsa kytkeytynyttä ajatusta, niin että ne ovat valmiit yhtä aikaa? Millaiset aivot tarvitaan? Tarvitaanko useammat aivot? Jos ajantaju muuttuu, ovatko menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhtä aikaa läsnä ja toisiinsa vaikuttamassa?

PS. Ei-lineaarista kieltä suomen kieli pääsee lähimmäksi runokielessä, imho.

Kaiken takana on äidinkieli

Usein kuulee sanottavan, että voidakseen oppia vieraita kieliä täytyy osata hyvin äidinkieltään. Olen aina ajatellut, että tässä puhutaan kieliopillisista asioista ja rakenteista ja ollut samaa mieltä. Äidinkielen rakenteiden hyvä osaaminen ainakin helpottaa vieraiden kielten oppimista. Jos päässä on jo jonkin kielen rakenteet hyvässä järjestyksessä, uusien rakenteiden liittäminen omaan tietojärjestelmään tapahtuu ainakin vaivattomammin. Jos on opiskellut pitempään joitakin vieraita kieliä ja niiden rakenteita, uusien kielten oppimisesta pitäisi tulla vieläkin helpompaa. Ja yleensä näin onkin, sitä vain ei aina huomaa, kun pänttää uuden kielen sääntöjä, poikkeuksia ja poikkeusten poikkeuksia. 😉

Tänä keväänä olen ottanut uuden askeleen espanjan kielen opiskeluissani ja alkanut lukea parasta suomeksi ilmestynyttä espanjan kielioppia, eli ”Taina Hämäläistä”. En mitenkään järjestyksessä, vaan sieltä täältä, kuitenkin yrittäen painaa mieleeni myös niitä hankalia poikkeusten poikkeuksia. Tähän minua ovat innostaneet mm. kurssitoverit: vaikka työväenopiston kurssi päättyi tältä keväältä jo huhtikuun alussa, olemme tavanneet epämuodollisesti milloin isommalla, milloin pienemmällä porukalla ja keskustelleet espanjan kielen koukeroista – välillä espanjaksi, välillä suomeksi. Myös espanjankielisiä sähköposteja on tullut kirjoitettua useita tämän kevään aikana.

Tällainen intensiivinen uppoutuminen kieleen on poikinut uusia oivalluksia. Olen huomannut, mitä pitemmälle ja syvemmälle vieraaseen kieleen sukellan, sitä enemmän tarvitsen omaa äidinkieltäni. Enkä vain sen kieliopillisia asioita, jotka auttavat alkuun ja pitävät perustan vakaana. Mutta silloin kun vieraassa kielessä liikutaan alueilla ja rakenteissa, jollaisia ei suomen kielestä löydy (preteriti, subjunktiivi…), on otettava ”korva” käyttöön.

Samalla tavalla kuin korvaa voi harjoittaa musiikin suhteen, sitä voi – ja tulee! – treenata myös kielen suhteen. Korvaa treenaamme jo kieliopilla, vaikkemme sitä aina huomaakaan. Voimme esimerkiksi kuulostella, mikä merkitysero on sanoilla ”talonpoika” ja ”talon poika”, ”lastenvaatteet” ja ”lasten vaatteet”.

Muuten: myös espanjan kielessä tehdään sama merkitysero lastenvaatteiden (yhdyssana: ropa de niños) ja lasten vaatteiden (genetiivirakenne: ropa de los niños) välillä.

Espanjan kieliopin sääntöjen, poikkeusten ja poikkeusten poikkeusten ymmärtämisessä tarvitaan paljon korvaa ja kuulostelemista. Onko tässä lauseessa kyse tosiasiasta vai mahdollisuudesta? Onko asia varma vai epävarma? Viitataanko lauseessa tulevaisuuteen? Jossitellaanko tässä? Onko kysyjällä epäilys, ettei sitä tule tapahtumaan, mitä hän kyselee? Onko kyse tuntemattomasta vai tunnetusta? Onko ominaisuus pysyvää vai hetkellistä? Kuvaillaanko tässä jotain tapahtunutta vai onko kyseessä yhteenveto? Esitetäänkö kysymys kohteliaasti? Liittyykö ”en ymmärrä, että”-lauseeseen ajatus, ettei puhuja hyväksy kyseistä käytöstä tai tekoa? Espanjan kieli kukkii rakenteita, joissa on ensin kuultava sävyt, jotta osaisi käyttää oikeita verbimuotoja. Ja sitten ovat tietenkin kaikki substantiivit, adjektiivit ja muut vekkulit sanat, joilla on eri merkityksiä eri tilanteissa.

Esimerkkejä, miten adjektiivin merkitys muuttuu olla-verbien ser ja estar kanssa:
ser salado = olla sukkela, hauska
estar salado = olla suolainen
ser vivo = olla eloisa, vilkas
estar vivo = olla elossa, elävä
ser interesado = olla rahanahne
estar interesado = olla kiinnostunut

Takaisin suomen kieleen. Olen huomannut, että suomen kielen vivahteiden kuuleminen auttaa kuulemaan niitä myös muissa kielissä. Millä tavoin sitten voisi treenata korvaa kuulemaan äidinkielen vivahteet? Tähän on kolme vastausta: lukemalla, analysoimalla lukemaansa ja keskustelemalla siitä toisten kanssa. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on tärkeää kaikkien kielien kohdalla. Tekisi mieli sanoa: hyvän kaunokirjallisuuden lukeminen, mutta korvan harjoittamisen kannalta voi olla hyödyllistä lukea myös ”huonompaa”, sillä myös siinä oppii näkemään – ja kuulemaan – eroja.

Aina kun kuulen valtaapitävien päätöksistä supistaa kirjallisuuden osuutta kouluissa, niskakarvani nousevat pystyyn ja kissankynnet singahtavat esille. Lukemisen vaaliminen on äärettömän tärkeää niin monelle asialle, ei pelkästään vieraiden kielten oppimiselle, vaan myös esimerkiksi ihmisenä kasvamiselle. Siksi en yhtään ihmettele, että Espanjassa opettajien ja kirjailijoiden lisäksi myös psykologit ja psykiatrit ovat järkyttyneitä Rajoyn hallituksen päätöksestä poistaa kansainvälinen kirjallisuus lukion oppiaineista. Täysin järjetöntä! (<jupinaa>Taas olisi kirveellä töitä!</jupinaa>).

Suomi – tasa-arvon kieli

Tulemme harvoin ajatelleeksi sitä, kuinka tasa-arvoinen kieli suomi on. Suomen kielessä kaikki substantiivit ovat samaa huonetta ja sukua. Ei ole jakoa feminiineihin ja maskuliineihin eikä – venäjän ja saksan – tavoin vielä neutreihin. Substantiivit ja adjektiivit taipuvat sijoissa, ei suvuissa. Hän voi olla yhtä hyvin mies tai nainen ja niin, Turun seudulla myös koira. 😉 Sellaiset ammattiin viittaavat sanat kuin opettaja, levyhitsaaja, tarjoilija, lääkäri tai myyjä eivät kerro sukupuolesta mitään, ainoastaan minkä ammatin harjoittajasta on kyse.

Toki suomen kielessä on ollut omat tasa-arvoon liittyvät pikku nokkapokat. Tar-loppuisia ammattinimikkeitä tyrkytettiin naisille joskus ennen televisiota, mutta ei niitä paljon ollut. Tavallisin ehkä opettajatar. Myöhemmin muutettiin myös mies-loppuisia ammattinimikkeitä tasa-arvoisemmiksi. Palomiehestä tuli sammutustyöntekijä, vaikka kansan suussa palomies on edelleen palomies, lukipa laissa mitä tahansa. Mutta en muista, että näistä olisi kauheasti väännetty kättä, ehkä jotain mutistiin suupielestä. Muutokset oli helpohko tehdä, sillä eriarvoisuus ei mennyt syvälle kielen rakenteisiin.

Mutta kaikissa kielissä ei ole yhtä helppoa siirtyä menneestä macho-kulttuurista nykyisyyteen. Viime aikoina espanjankielisissä maissa on havahduttu oikein kohinalla siihen, kuinka ”matsistinen” kieli espanja on. Otetaanpa pari esimerkkiä.
El profesor on miespuolinen ja la profesora naispuolinen opettaja. Jos opettajista paikalla on yksi mies ja 15 naista, heistä käytetään maskuliinista monikkoa los profesores. Ei siis mene edes sen mukaan, kumman sukupuolen edustajia on paikalla eniten, vaan jos paikalla on yksikin mies, niin on käytettävä maskuliinista muotoa.
Toinen esimerkki. Isä on el padre ja äiti la madre, mutta vanhemmat yhdessä ovat los padres. Sama pätee isovanhempiin, täteihin ja setiin, serkkuihin jne.

Nyt espanjankielisissä maissa, erityisesti ison rapakon takana Amerikassa, on alettu vaatia epätasa-arvoisuuden purkamista kielestä. Niin epätoivoisia jotkut ovat olleet, että on ehdotettu otettavaksi käyttöön @-merkki. L@s profesor@s! Sosiaalisessa mediassa kiihkeimmät ovat jo näin tehneetkin. Mutta siis oikeasti! Tuossa mennään ojasta allikkoon. Ja miten sitten lausuttaisiin l@s profesor@s? Entä tulisiko siitäkin jotain sanomista, että a on @:ssä o:n sisällä? Ongelmaa ei helpota se, että kieleen hyväksytään koko ajan lisää eriloppuisia sanoja ammatteihin. Naislääkäreille on nyt virallisestikin hyväksytty termi la médica (mieslääkäri on se el médico); käytännössä médica-sanaa on jo toki käytetty.

Koska adjektiivitkin taipuvat espanjan kielessä suvun mukaan, mitään helppoa ratkaisua ei näyttäisi olevan. Tai sitten se voi olla hyvinkin yksinkertainen. Entä jos vain hyväksyttäisiin kummatkin muodot? Opettajaporukka voisi olla los profesores tai las profesoras, jos joukossa on kumpaakin sukupuolta. Tai sitten voitaisiin katsoa, kumpaa sukupuolta on enemmän ja kutsua porukkaa sen mukaan; tällöin valinnalla olisi informatiivinenkin merkitys. Vanhemmat voisivat olla los padres tai las madres, isovanhemmat los abuelos tai las abuelas. Annettaisiin ihmisille vapaus valita, kumpaa he käyttävät. Adjektiivit taipuisivat, niin kuin nytkin, sen mukaan kumpi substantiivin muoto on valittu; näin ei rikottaisi kielen perusrakennetta eikä fonetiikkaa. Ihan älyttömän yksinkertainen ratkaisu. Mutta jotta tällaiseen ratkaisuun päädyttäisiin, täytyisi sotakirveet haudata ja kavuta alas barrikaadeilta, pyyhkiä taistelun pölyt omilta ja vastustajan kasvoilta.

Alkuun palatakseni eli suomen kielen tasa-arvoisuuteen. Miten kielen rakenne on vaikuttanut meihin? Onko sillä ollut näppinsä mukana siinä, että Suomi on ollut yksi edelläkävijöistä naisten ja miesten tasa-arvon suhteen? Se, että maailman ensimmäisten joukossa suomalaiset naiset saivat täyden äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden (1906), voisi olla kielen ansiota – ainakin osittain. Sillä kielen kautta he havainnoimme ja ymmärrämme maailmaa. Kielellä kuvaamme elämäämme ja itseämme. Me muovaamme kieltä, mutta myös kieli muovaa meitä. Ei ole siis lainkaan samantekevää, mihin kielialueeseen synnymme. Tässä suhteessa on ollut lottovoitto syntyä Suomeen – ihan oikeasti. 🙂

——————————

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, miten kieli vaikuttaa meihin ja siihen, miten näemme maailman artikkelissa Vaikuttaako kieli siihen, miten näemme värit?