Ovia ja ikkunoita Todellisuuteen

Tämän aamun Turun Sanomista (14.7.2018) luin mielenkiintoisen uutisen: tutkijat ovat paikallistaneet kummitushiukkasen eli kosmisen neutriinon synnyinpaikan 3,7 miljardin valovuoden päässä tapahtuneeseen blasaariin eli mustan aukon röyhtäykseen. Neutriino on erittäin pieni, lähes kaiken lävistävä alkeishiukkanen. Lävitsemme kulkee miljardeja neutriinoja joka sekunti. Kyseinen hiukkanen oli kuitenkin tullut kauempaa. Korkeaenergisen neutriinon kotipaikan tunnistaminen avaa uusia ikkunoita maailmankaikkeuteen ja sen ymmärtämiseen, sanovat tutkijat.

Tänä viikonloppuna järjestetään Turussa Finncon 2018 -tapahtuma science fictionin ja fantasian ystäville. Tarjolla on monenmoista kirjoihin, kirjoittamiseen ja fanitoimintaan liittyvää ohjelmaa, ilmaista vieläpä. Scifi- ja fantasiakirjallisuus tarjoaa aina avoimia ikkunoita ja ovia toisiin todellisuuksiin ja maailmoihin kuin myös monipuolista syväluotausta ihmiseen ja ihmisenä olemiseen.

Eilen katsoin viimeisen osan eteläkorealaisesta fantasiasarjasta W – todellisuuden tuolla puolella, joka kaikessa ”lapsellisuudessaan” tarjosi mielenkiintoisia ajatuksenpoikasia ja juoniviritelmiä toisenlaiseen todellisuuteen. Toki pelkästään aasialainen kulttuuri, jännittävä kieli ja kauniit kirjaimet tuntuvat eurooppalaisesta oudolta ulottuvuudelta ja vieraalta todellisuudelta. Sarja on nähtävissä Yle Areenassa syksyyn asti. W tarjoaa jännittäviä käänteitä kaikille katsojille, mutta erityisesti fiktion kirjoittajat saattavat saada sarjasta sähköiskun kaltaisia sykäyksiä. Tässä selkeästi nuorille suunnatussa sarjassa nimittäin todellisuudet menevät lomittain ja sekaisin. Päähenkilö on nuori naislääkäri Oh Yeon-joo, jonka isä piirtää suosittua sarjakuvaa W. Isä huomaa, että hänen sarjakuvamaailmansa on alkanut käyttäytyä oudosti, ja yrittää laittaa pisteen sille surmaamalla sarjakuvan päähenkilön Kang Chulin. Mutta käykin niin, että tytär tempautuu sarjakuvamaailmaan ja käyttäytyy lääkärin tavoin eli pelastaa Kang Chulin hengen. Tästä alkavat monipolviset juonikuviot ja Yeon-joon ja Kang Chulin rakkaustarina.

Vauhdikkaiden tapahtumien lomassa W:ssä pohditaan myös kirjoittajan vastuuta luomistaan henkilöistä, kun Kang Chul tulee penäämään luojaltaan vastauksia mm. kysymykseen, millä oikeudella tarinan luoja aiheuttaa fiktiivisille henkilöille niin paljon tuskaa ”vain juonen tähden”. Sarjakuvapiirtäjä ei osaa vastata tähän ja saa huomata kauhukseen, että hänen luomansa hahmot alkavat viedä juonta omaan suuntaansa ja muuttavat sarjakuvan tapahtumia ja omaa elämäänsä.

W-sarja saattaa kuulostaa hyvinkin ”fantastiselta”, ja sitähän se tietenkin on. Mutta kirjoittajat ovat kautta ajan sivun huomanneet, että heidän fiktiiviset henkilöhahmonsa heräävät henkiin kirjoitusprosessin aikana. Jo Mika Waltari kirjoitti vuonna 1949 tästä aiheesta kirjan Neljä päivänlaskua (hyvä kirja, suosittelen, ja voisin lukea sen itsekin uudestaan). Kirjoittaja voi luoda juonen ja henkilöt hyvinkin tarkasti etukäteen, ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, mutta kirjoittaessaan huomaa, kuinka henkilöt alkavat käyttäytyä kurittomasti ja tehdä omia juttujaan. Kirjoittajien keskusteluissa useinkin tuskaillaan sitä, kun hahmot eivät pysy ruodussa ja ottavat ohjat. Siinä ei sitten enää tiedä, viekö paimen pässiä vai pässi paimenta (ja kumpi on kumpi).

Fiktiiviset henkilöt tulevat usein – parhaassa tapauksessa – eläviksi myös lukijalle. Aikoinaan kuuluin kirjoittajaryhmään, jossa lähiluimme toistemme tekstejä, ja monesti keskustelimme henkilöhahmoista kuin oikeista ihmisistä ja tarinan tapahtumista, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Henkilöhahmot jäivät myös elämään keskuuteemme, ja niistä saatettiin keskustella vielä senkin jälkeen kun itse teksti oli jo hyvinkin menneen talven lumia. Paras kiitos kirjoittajataipaleellani (kauan sitten) oli varmaankin, kun kuulin äitini kertovan ystävälleen yhden novellini tapahtumaa niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut jollekin hänen tutulleen. Mistään dementiasta ei äidin kohdalla ollut kyse, vaan hän oli eläytynyt novellin surulliseen kohtaukseen sen verran voimakkaasti, että siitä oli tullut totta hänelle. Aika pian saman keskustelun aikana hän toki muisti, mistä oli lukenut tuon tapauksen. 😉

Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana todellisuuksilla on taipumusta sekoittua… ainakin kirjoittajan mielessä. Kauhutarinat eivät ole minun juttuni, sillä varsinkin selittämätöntä tai psykologista kauhua sisältävät tarinat menevät oitis yli kauhunsietokynnykseni, joka on todella matala muutenkin. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kirjoittelin espanjaksi pientä ”kauhutarinaa”, jossa halusin harjoitella verbien eri aikamuotoja. Tarinan erittäin vaatimaton kauhu hyppäsi kevyesti kauhukynnykseni yli, ja minun oli pakko pitää muutamien viikkojen kirjoitustauko sekä nukkua pari yötä valot päällä. Kauhu ei todellakaan ole minun juttuni!

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että arkielämässä käyttämämme kieli on myös eräänlaista fiktiota. Kieli muodostaa toisen todellisuuden sen rinnalle, lomaan, missä elämme. Kieli on käsitteitä ja sopimuksia siitä, miten yritämme kuvata ja ymmärtää Todellisuutta. Olemme sopineet, että tietyn käyttötarkoituksen omaava huonekalu on nimeltään pöytä. Mutta sana ”pöytä” on vain käsite. Elämme niin sisällä kielessä, että sitä on vaikea erottaa erilleen Todellisuudesta. Mutta Todellisuus ei tarvitse kieltä. Zen-meditaatiota harrastavat tietävät, ettei Todellisuus häviä minnekään, vaikka hetken aikaa olisikin ajattelematta, ilman sanoja ja mielessä vallitsisi sanaton hiljaisuus.

Scifiä ja fantasiaa pidetään usein utopistisena huuhaana, koska ne eivät kuulemma ole ”realistisia”. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että elämme koko ajan useissa todellisuuksissa? On kielen todellisuus, ja kullakin oman mielen (psykologian) todellisuus: se koostuu mm. kaikista kuvitelmistamme siitä, mitä olemme ja millainen maailma on. On todellisuus, jonka saamme aistiemme välityksellä, on toisten ihmisten mielten todellisuus jne. Ja sitten on se Todellisuus, joka on paljon enemmän, mitä ikinä pystymme kuvittelemaan, käsittelemään ja mittaamaan kömpelöillä laitteillamme. Monet eläimet ja kasvit aistivat ja ”tietävät” Todellisuudesta asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Eivätkö siis scifi ja fantasia ole fiktiivisen kirjoittamisen muotoja, jotka yrittävät kurkottaa kauemmas ja nähdä enemmän Todellisuudesta, kun taas ns. realistinen fiktio pysyy turvallisessa hiekkalaatikossa uskaltamatta mennä leikkimään hiekkalaatikon ulkopuolelle? No, tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että luen kaikenlaisia fiktiivisiä kirjoja, laidasta laitaan, pois sulkien elämäkerrat (jotka ovat niin epätodellisia 😀 ).

W-sarjaa katsoessa tuli myös mieleen, kenen sarjakuvassa me olemme hahmoja. Ja olemmeko kurittomia kauhukakaroita pyrkimässä hiekkalaatikon ulkopuolelle vai toteutammeko orjallisesti piirtäjän luomia juonikuvioita? 😉

Minäkö tässä kirjoitan vai Oh Haen-joo? 😀

Mainokset

Scifimusiikkia Turun konserttitalossa

Pitkään vitkuttelin, ostanko lipun scifikonserttiin We Come In Peace. Halusin kyllä, mutta yksin konserttiin menemisessä on aina korkea kynnys ylitettävänä. Kun lopulta – lokakuun 21. päivänä – surffailin katsomaan, löytyykö lippua enää perjantain 2.12. konserttiin, jotakuinkin kaikki liput oli jo myyty – tietenkin. Mutta yksi ainokainen vapaa paikka keskellä alapermannon toiseksi viimeistä riviä hohti pinkkinä harmaiden pisteiden joukossa, ja minun oli pakko ajatella – en voinut muuta – että tuo paikka oli jätetty minulle.

we-come-in-peace-konsertti

Päivää ennen konserttia sain sähköpostitse viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi konserttiin ja annettiin vinkki, että konserttiin voi tulla pukeutuneena vaikkapa lempihahmokseen. No, niitähän olisi minulla ollut monta. Hahmopukeutuminen jäi tältä erää, mutta kulmakarvat toki olivat jo valmiiksi yhtä tuuheat kuin Babylon 5:n Susan Ivanovalla. 😉

Susan Ivanova: ”No boom today. Boom tomorrow. There’s always a boom tomorrow.”

Etukäteen mietin, millainen konserttiyleisö mahtaisi olla ja olisiko monikin pukeutunut joksikin peli- tai scifihahmoksi. No, scifipukuja ei kauheasti näkynyt, mikä sinänsä oli harmi, mutta yläaulassa odotti tuttu näky. Tardishan se siellä jökötti. Yritin bongata Dr. Whota yleisön joukosta, muttei sattunut silmään yhtäkään hänen olomuodoistaan, joten en voinut pummata kyytiä kotiin… tai johonkin toiseen galaksiin drinkille tai toiseen aikaan. 😉 Yleisössä tuntui olevan kaikenikäisiä, lapsista eläkeläisiin, mutta suurin osa oli nuoria aikuisia. Ei mikään yllätys. 🙂

Konsertin juonsi Orvar Säfström englanniksi, ja hän kyllä oli mukana luomassa aitoa scifiyhteisön tunnelmaa. Hän kertoili soitettavista kappaleista, niiden taustoista ja syntyajoista hauskasti ja mielenkiintoisesti. Juontojen ansiosta nekin, joille scifi ei ole kovin tuttua, saivat varmasti juonesta kiinni.

Pääosassa tietenkin olivat Turun filharmoninen orkesteri kapellimestari Atso Almilan johdolla, orkesterin omat solistit, thereminiä soittanut Kristofer Eng ja itse musiikki. Turun Sanomien nihkeä kriitikko arvosteli konsertin musiikkivalintoja ja kappaleiden esittämistä. Hän olisi halunnut kuulla konsertissa omia suosikkejaan. Kukapa ei. Itsekin olisin kuunnellut hyvin mielelläni musiikkia Babylon 5:sta ja vaikkapa Stargatestä, mutta kaikki scifimusiikki ei vain mahdu samaan konserttiin. Konsertissa kuultiin musiikkia scifielokuvista ja -sarjoista, jotka ovat varmasti useimmille tuttuja, sellaiset kuin Alien, The Thing, Battlestar Galactica, Avatar, Star Trek ja Star Wars. TS:n kriitikon kanssa olen samaa mieltä siinä, että jytinää olisi saanut olla hieman vähemmän. 😉 Konsertin ensimmäisissä kappaleissa mentiin niillä rajoilla, laitanko korvatulpat pehmentämään vaikutusta, mutta sitten soitantaan tuli malttia, ja Halo-videopelin musiikki soi jo tosi kauniisti ja haikeasti ja sai kylmät väreet kulkemaan päälaelta varpaisiin. (Miksi kaunis musiikki aiheuttaa tällaista toisinaan?) Halo olikin minulle täysin uusi tuttavuus, en ole pelannut tätä peliä.

Konsertin minua koskettavin kappale oli Avatar-elokuvasta, kohdasta jossa ihmiset tulevat hävittämään navien kotipuun. Orkesteri vangitsi hienosti navien järkytyksen, hädän ja musertavan surun, tunteet jotka valtasivat myös minut kuunnellessani esitystä.

Konsertin jännittävimmät kappaleet olivat ne, joissa Kristofer Eng soitti thereminiä. Onko olemassa scifimpää soitinta kuin theremin? Engin theremin näytti radiolta, jossa on antenni pystyssä. Ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä ilmassa, hyvin pienin elein, itse soitinta ei kosketeta. Ihan huippua! Thereministä saa scifitunnelmaan ja -musiikkiin todella sopivaa soitantaa ja ääntä.

Tämä oli minulle ensimmäinen Turun filharmonikkojen konsertti pitkän tauon jälkeen ja (minulle) myös ensimmäinen TFO:n konsertti, jossa yleisö nousi seisomaan peräti kaksi kertaa osoittamaan suosiotaan orkesterille. Scififanit kiittivät sydämensä pohjasta. 🙂 Samalla nähtiin myös, mikä mahtava joukkohenki scifiporukoilla on: kolme loppuunmyytyä konserttia peräkkäisinä iltoina ja koululaiskonsertit siihen päälle.

Kannatti siis kavuta sen korkean kynnyksen yli tähän pitkän syksyn kohokohtaan. Konsertin jälkeen jäin miettimään, että kevätkaudella saattaisin piipahtaa myös kuuntelemassa, kun TFO soittaa klassista musiikkia. Korkean kynnyksen myytti kun on nyt murrettu; ja scifihän sen tietenkin teki.  🙂

Mutanttien matkassa, jylhää scifiä

Perjantai-illaksi olin ajatellut vuokrata jonkin hauskan kauhuleffan akselilla Tim Burton – Johnny Depp. Kun sitten avasin Apple TV:n ja iTunesin leffat, sieltä minua tuijotti kutsuvasti scifi-elokuvan mainos, enkä – tietenkään – voinut vastustaa scifin kutsua. Pakko siihen oli vastata myöntävästi, ja telkkuun alkoi latautua X-Men: Apocalypse, tänä vuonna ensi-iltansa saanut elokuva.

X-Men: ApocalypseApocalypsessä seikkailee Xavierin ja Magenton lisäksi myös muita tuttuja X-Men-hahmoja, kuten muun muassa Storm, Mystique, Jean, Scott ja pyrähtäähän Wolverinekin elokuvassa pikaisesti. Elokuva valottaa hiukan X-Menien taustoja. Sellaisia tuikitärkeitä tietoja katsojalle kerrotaan, kuten miten Xavierista tuli kalju (ei siis mikään normaali hiustenlähtö) ja miten Stormin hiukset muuttuivat valkoisiksi (ei mitään vetyperoksidia) ja miten Stormista tuli niin vahva mutantti. 😉

En lähde kertomaan elokuvan juonta enkä yksityiskohtia juonesta, koska en halua spoilata, jos jollakulla on elokuva vielä katsomatta. Elokuva on mielestäni hyvä ja viihdyttävä, se olisi jopa toivoa antava, mikäli ei satu tietämään aikaisemmista X-Men-elokuvista, miten hahmojen keskinäiset suhteet myöhemmällä iällä kehittyvät. Elokuvan efektit ovat visuaalisesti upeita ja jylhällä tavalla kauniita. Ihanaa, mielikuvitusta kutkuttavaa scifiä siis kaiken kaikkiaan!

Yllättävää oli, että elokuvassa tasainen miesääni kertoo englanniksi elokuvan tapahtumia koko ajan sen edetessä. Alussa ihmettelin, miksi kaikkea ei ole käännetty suomeksi, epäilin vikaa, sitten tajusin, että repliikeistä on suomenkielinen teksti, mutta kerronnasta ei. Sitten ajattelin, että minulla on Apple TV:n asetuksissa jokin väärä kohta valittuna, mutta en viitsinyt ruveta räpläämään asetuksia kesken kaiken. Yhä vieläkään en tiedä, onko kerronta tarkoitettu näkövammaisille englanninkielisille vai kuuluuko se elokuvaan. Tällä hetkellä epäilen ensinmainittua. Mutta siis: katselin elokuvaa ja miesääni selosti minulle koko ajan tapahtumia. Vaikutelma oli erittäin mielenkiintoinen ja vahva. Ikään kuin joku olisi lukenut minulle kirjaa samalla kun katson elokuvaa. ”Storm vetäytyy taaksepäin, piiloon.” ”Magento ja Storm vaihtavat katseen. Storm hymyilee hiukan.” Myös elokuvan alussa olevat hienot yksityiskohdat kertoja kertoo täsmällisen tarkasti. Voisi kuvitella, että tuo kerronta häiritsisi. No, alussa kyllä ja silloin kun kerronta oli sekunnin, kaksi edellä kuvaa, mutta hyvin nopeasti ääneen tottui, eikä siihen kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Se vain soljui korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta kerronta vaikutti siihen, miten koin elokuvan. Elokuva ei ollutkaan pelkkää viihdettä, vaan kaikella tarinassa, jokaisella yksityiskohdalla oli Merkitys. Kerronta teki kaikesta merkityksellistä ja tärkeää. Elokuvaan tuli ihan omanlainen jännä tunnelma. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuo miesäänen tasainen kerronta teki elokuvasta ja sen sanomasta jotenkin isomman, spektaakkelimaisemman.

Joku voisi kommentoida sitä, onko scifissä sitten sanomaa, eikö se ole vain viihdettä? Tämä vaatisi kokonaan oman artikkelin, joten pitäydyn vain X-Men-elokuvissa. Niitä katsoessani mietin aina, miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä toisenlaisia ihmisiä. Vaikka ihmiset matkustelevat nykyään ympäri maailmaa ja tapaavat erilaisia ja hyvin monenlaisia ihmisiä, niin silti muukalaispelko istuu meissä kuin täi tervassa. Mistä tämä pelko ja viha kumpuaa? Mihin me sitä tarvitsemme? Me kaikki olemme ihmisiä ja tallaamme samaa palloa, hengitämme samaa ilmaa ja lopulta palaamme osaksi samaa maata. Eikä muukalaisviha kohdistu pelkästään omaan lajiin. Se, miten ihmiset kohtelevat eläimiä esimerkiksi lihatuotannossa, voiko sitä pitää sivistyneenä käyttäytymisenä? Näinkö sivistynyt ihminen kohtelee toisia eläviä olentoja? Mikä ero on rakkaalla koirallamme ja teuraalle menevällä vasikalla? Mikä ero on kaupan kassajonossa äitinsä kanssa seisovalla lapsella ja teurastusta odottavalla karitsalla?

X-Men: MystiqueX-Menin mutantit ovat ihmisiä, joilla on erikoiskykyjä ja jotkut heistä ovat myös erinäköisiä, kuten vaikkapa sini-ihoinen Mystique. Miksi ”tavalliset” ihmiset pelkäävät heitä? Heidän kykynsä ovat toki hyvin pelottavia, mutta heidän hyväksymisensä toisten ihmisten joukkoon tekisi heistä ystäviä, joiden kykyjä voisi käyttää koko yhteisön hyväksi. X-Menin mutantit kaipaavat tulla tavallisten ihmisten hyväksymiksi, he kaipaavat oman perheensä ja läheistensä hyväksyntää kiihkeästi. Ja kun he eivät sitä saa, he reagoivat siihen, kuten ihmiset reagoivat. Jotkut uskovat, että hyväksyminen tulee jossain vaiheessa ja yrittävät edesauttaa sitä rauhanomaisin keinoin pitämällä huolta muista mutanteista. Toiset yrittävät peittää oman erikoisuutensa joko lääkkein tai kykyjensä avulla. Jotkut katkeroituvat, jokin menee heissä peruuttamattomasti rikki, kun he kokevat epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Siksi osa heistä lähtee tuhon tielle, taisteluun tavallisia ihmisiä vastaan, vaatimaan itselleen oikeuksia väkivallan kautta.

Millä tavoin ihmiset ovat kautta historiansa vaatineet itseensä kohdistuvien vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista? Sitä sopii miettiä, kun katsoo X-Men-elokuvia.

Suomalaisesta scifistä espanjan kielellä

Opiskelusta on aina hyötyä, tapahtuipa se harrastuksena tai ammattiin tähtäävänä. Se avaa ovia, usein odotettuja, mutta monesti myös sellaisia, joita ei osaa odottaa.

Tällainen odottamaton ovi avautui minulle eilen illalla, kun kaveri oli Facebookissa linkittänyt seinälleen uutisen suomalaisesta scifi-kirjallisuudesta. No, tämä ei ehkä vielä vaikuta kauhean suurelta uutiselta, mutta mielenkiintoista tässä oli se, että artikkeli oli espanjankielinen. Siis: La ciencia ficción en Finlandia. Ei tarvitse varmaan kääntää. 🙂 Artikkelin kirjoittaja on syntyjään perulainen, maailmalla kierrellyt ja Suomeen avioliiton kautta päätynyt Tanya Tynjälä.

Artikkelin haastattelut on tehty jo vuonna 2009, moni asia on siitä muuttunut, mutta paljon pitää yhä paikkansa. Oikeasti artikkeli on tavattoman mielenkiintoinen; se syväluotaa suomalaisen scifi-kirjallisuuden ominaisuuksia mainiosti. Scifi on paljon enemmän kuin päältä päin nopeasti vilkaistuna näyttäisi – ja suomalainen scifi varsinkin, sillä on ihan omat piirteensä, koska se kumpuaa meidän historiastamme – ja meistä erikoislaatuisista suomalaisista.

Espanjan kieltä taitaville ja kirjallisuudesta kiinnostuneille: artikkeli kannattaa lukea. Se on melko helposti ymmärrettävää tekstiä, vaikka joukossa olisikin vieraita sanoja. Kyllä sen ymmärtää, jos on Qué tal -kurssit läpikahlannut. 😉

———–

Vinkkaan tässä samalla nyt toisenkin netistä luettavan tapauksen, nimittäin Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta? Tätä lukiessa ei tarvitse osata vieraita kieliä, sillä teksteistä on mukana suomennetut versiot. Lukemisen ja tutkimisen riemua kaikille! 😀

Me emme tiedä (mitä tiedämme)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014)

(Teksti sisältää jonkin verran spoilereita.)

Komeasti alkaa Sanoja-blogin vuosi 2015, sillä tässä vuoden ensimmäisessä jutussa kirjoittelen ajatuksia Finlandia-palkinnon saaneesta Jussi Valtosen kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät. Viime aikoina lukemistani kirjoista tämä herätti selvästi eniten tunteita ja ajatuksia. Huomasin sekaantuvani päähenkilöiden elämään tuon tuostakin antamalla neuvoja ja kehotuksia, kieltoja ja muita kommentteja. Samalla kävin jatkuvaa vuoropuhelua itseni kanssa, miten olisin toiminut, neuvonut tai keskustellut vaikeissa tilanteissa, joihin päähenkilöt kirjassa joutuivat. Ihan uskomaton pörinä kävi pään sisällä sen viikon ajan, kun kirjaa luin.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevätValtosen kirja on hämmästyttävän tarkkanäköinen kuvaus tästä ajasta, missä elämme juuri nyt. Vaikka Valtonen spekuloi ja venyttää joitakin asioita osittain tulevaisuuteenkin, scifiin, niin niidenkin juuret ovat syvällä tässä ajassa. Samaan aikaan kun luin Valtosen kirjasta, kuinka iAm-laite ja markkinavoimat kietoivat nuoren teinitytön salakavaliin pauloihinsa (vanhempien seistessä lähinnä tumput suorina), suosittu sosiaalinen viestintäkanava lähetti meille käyttäjille uudet käyttöehdot. Käsi ylös se, joka jaksoi ne lukea tai viitsi edes avata kyseisen sähköpostin! Kyseinen media voi nyt paikantaa meidät ja käyttää sijaintitietoja kohdentaakseen paikallisen mainonnan paremmin. Mediaan lataamiamme kuvia voidaan käyttää markkinoinnissa; käyttäjällä ei enää ole tekijänoikeuksia omiin tuotoksiinsa, vaan kaikkea ko. mediaan ladattua yhtiö voi käyttää markkinoinnissaan ilman käyttäjän suostumusta tai edes tietoa. Kauheasti meitä ei näytä myöskään haittaavan se, että suosittu hakukone näyttää meille hakutuloksia, miten tykkää eli sen mukaan mitä haluaa meille näyttää, milloin mistäkin syystä. Me vain lähinnä seisomme tumput suorina, kuten Rebeccan vanhemmat, kohauttelemme apaattisina – lammasmaisesti – olkapäitämme ja hoemme mantraa: No can do. Ja jatkamme entiseen tyyliin – silmät kiinni. Valtosen kirja oli tässä suhteessa eräänlainen wake up call. Se näytti, missä ollaan menossa ja yhden todella pelottavan ja täysin mahdollisen lähitulevaisuuden näkymän.

Kirja osoitti, kuinka valmistautumattomia olemme siihen kehitykseen, mikä maailmassa on viime vuosina ollut käynnissä. Olemme kuin pieniä lapsia, joille syydetään aina vain uusia ja ihmeellisempiä leluja. Otamme ne vastaan kyselemättä, silmät kiiluen. Joskus lähimenneisyydessä oli vaikea tulla toimeen ilman tietokonetta ja sähköpostia. Nyt elämä ilman tablettia tai älypuhelinta ja sosiaalista mediaa tuntuu täysin kuolleelta, suorastaan käsittämättömältä. Mitä jos ei pääsisi ihan-heti-paikalla-just-nyt kommentoimaan kaikkea silmien edessä liikkuvaa! Kauhistus varmaan monelle! Minun on vaikea kuvitella aikaa ilman iPadiä. Tätäkin tekstiä naputtelen pädillä, sängyllä makoillen. Miten vielä paljon helpompaa olisi kirjoittaa, jos ei tarvitsisi näpytellä: sanat soljuisivat suoraan ajatuksista sähköiseen tiedostoon! On siis hyvinkin ymmärrettävää (ainakin minusta), että Valtosen kirjassa ensin tytär ja sitten isä hurahtivat täysin aivoin 😉 ihmeelliseen iAm-laitteeseen, joka anturien avulla yhdistyy suoraan ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin ja pyrkii toteuttamaan sellaisiakin toiveita, joita inehmo ei edes uskalla tai kehtaa ajatella. Meillä on hyvin vähän mahdollisuuksia säilyttää aikuisuus ja arvostelukyky näin ihmeellisten vempainten ja asioiden kanssa.

Kirjan 550 sivuun mahtuu monta tarinaa, ja välillä tulikin mieleen, tarvittiinko kaikkea. Oli parisuhdepötinää, lastenkasvatusta, perhe-elämää, yliopistomaailman kiemuroita, eläinkokeita, neurokemikaaleja, tieteentekemistä, ekoterrorismia jne. Kirja olisi tuskin kärsinyt, jos sitä olisi tiivistetty juustohöylämenetelmällä reippaastikin. Päinvastoin. Monet sarkastisen älykkäät huomiot ajastamme ja ilmiöistä ehkä olisivat päässeet terävämmin esille, jos teksti olisi ollut tiiviimpää ja yksityiskohtien vyörytystä vähemmän. Joissakin kohdissa alleviivausta, jopa eräänlaista saarnaamista ja rautalangasta vääntämistä oli liikaa. Alinan osuudet olivat tylsempiä, ja niistä olisi voinut nipistää enemmänkin, mutta ehkäpä pienten lasten äidit ovat tästä täsmälleen eri mieltä. Toihan Alinan osuus vastapainon Joen maailmalle, mutta oliko se riittävän erilainen? Ymmärrän kyllä kustannustoimittajaakin: Valtosen teksti on juoksevaa, virkeää ja tehokasta; vaikea sitä olisi ollut alkaa höylätä. Ja Valtosen ihmismielen kuvaus oli todella hienoa; pienen pienet piirteetkin ristiriitoineen päivineen hän sai piirrettyä näkyviin terävinä ja kirkkaina. Kirjan ihmisistä rakentui täysiä persoonia. Ehkäpä riipaisevinta kirjassa oli se, kuinka lapset joutuivat kasvamaan näissä ”hyvissäkin” perheissä kovin yksin. Vanhemmilla ei ollut aikaa tai/ja valmiutta olla vanhempia ja aikuisia lastensa elämässä; heiltä ikään kuin puuttui oivallus siitä, mitä tarkoittaa vanhempana oleminen. Kirjassa toivo näyttäisikin olevan lähinnä lapsissa ja nuorissa, vaikkei heille (ainakaan yhdelle) kauhean hyvin käy. Maailma, jonka olemme luoneet, on julma ja armoton, varsinkin niille jotka näkevät enemmän.

Juonen kanssa minulla oli hiukan takkuamista. Välillä kirja oli äärimmäisen pikkutarkkaa ihmissuhteiden ja ihmismielen skannaamista ja välillä dekkaria lähestyvää jännitystä. Oli vaikea orientoitua, miten kirjaa lukea: nopeatempoisena jännärinä vai hitaampana, ”tavallisena” romaanina. Loppuratkaisun venytys oli lukijan kannalta yltiötuskallista, makeansuolaista kidutusta, josta ei osannut päättää, halusiko sen loppuvan nopeasti vai jatkuvan mahdollisimman pitkään. Se oli kuitenkin paljon tärkeämpi osuus kirjalle kuin jokin nopea closer olisi ollut. Lukija, joka oli samaistunut Joehun ja Joen näkemykseen maailmasta ja ihmisistä, saa loppumetreillä omat ennakkoluulonsa kasvoilleen kuin ämpärillisen kylmää vettä. Se teki todella hyvää!

Pienistä puutteistaan huolimatta – ja ne puutteet ovat pitkässä juoksussa kaiken kaikkiaan mitättömän pieniä – Valtosen kirja on yksi tärkeimpiä aikamme kirjoja. Tähän kirjaan tullaan palaamaan viimeistään silloin, kun iAm-laitteesta – tai jostain vastaavasta ihmeaparaatista – on tullut totta. Eikä siihen ole pitkä aika.

Me emme tiedä, mitä meille tehdään.
Me emme tiedä, mitä annamme tehdä itsellemme.
Me emme tiedä, mitä teemme itsellemme.
Me emme tiedä – ja kuitenkin tiedämme.