Adiós, Bruna Husky

Tänään olen itkenyt. Vaikka ehkä omassakin elämässä saattaisi olla itkemisen aiheita, tänään itkin, koska minun piti hyvästellä Bruna Husky, tuo Rosa Monteron luoma upea taistelureplikantti, jonka elämää olen seurannut kolmen kirjan, noin 1200 sivun ja melkein kolmen kuukauden ajan. Ehkä itkin hiukan myös Monteron upean kielen ja upeiden ajatusten takia, joita hän latasi kuolemaa odottavan androidin päähän ja sieltä lukijan lautaselle ja pureskeltavaksi. Niissä tuli sellaista elämänfilosofiaa, että on varmaan ihan pakko ottaa joistakin sivuista puhelimella valokuva ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

Rosa Monteron Bruna Husky -kirjasarja
Lágrimas en la lluvia (2011)
El peso del corazón (2015)
Los tiempos del odio (2018)

Bruna Husky -sarja on kaikkea sitä, mitä science fiction – scifi – parhaimmillaan on: jännittävää viihdettä, vakavia pohdintoja ja yhteiskunnallisia kipukohtia yksilön näkökulmasta peilattuna. Mielenkiintoinen maailma, jossa tuttu ja vieras yhdistyvät mielikuvitusta kutkuttavaksi kokonaisuudeksi. Jännittävä juoni, jonka käänteitä on vaikea arvata etukäteen, mutta jonka kuviot on rakennettu hyvin ja loogisesti, eikä pieniäkään yksityiskohtia unohdeta, vaan ne ommellaan juoneen mukaan useammalla langalla. Monitahoinen, ristiriitainen, elämän aallokossa kipuileva, upea (monesko upea tämä jo oli… no, olkoon, Bruna ansaitsee ne kaikki ja enemmänkin!) päähenkilö, joka ei lannistu eikä luovuta mahdottomissakaan tilanteissa, ei, vaikka turpiin tulee oikealta ja vasemmalta. Mielenkiintoiset ja persoonalliset sivuhenkilöt, joiden kohtalot myös koskettavat ja joista ei aina tiedä, kuuluvatko he hyviksiin vai pahiksiin, ja joskus voivat kuulua molempiin; myös sivuhenkilö voi kasvaa ja kehittyä Monteron kirjoissa.

Faktat. Vaikka rakastan koko sydämestäni scifille ominaista mielikuvituksen iloittelua ja haastamista, arvostan myös faktoja, ja Montero on upottanut kirjoihinsa paljon ihan puhtaita tosiasioita, jotka ovat usein hyvinkin scifimäisiä, tai vähintäänkin steampunkia. Sivuhuomatus: suomalaisen lukijan täytyi siis lukea espanjalainen scifi-kirja saadakseen tietää, mikä on niinkin tärkeä asia kuin Onkalo. Siitä ei puhuta nyky-Suomessa lainkaan; mediakin vaikenee asiasta kuin sopimuksesta. Tiedätkö sinä, mikä Onkalo on?

Rosa Monteron kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin näkyy myös Bruna-sarjassa. Scifi tarjoaakin kirjoittajalle loistavan alustan viihteen keinoin pureutua nykyajan kipeimpiin ongelmiin: rasismiin, populismiin, ilmastokysymyksiin, eriarvoisuuteen, syrjintään, vallan ja voiton tavoitteluun keinoja kaihtamatta, ihmisiä uhraten jne. Teräviä kolumneja El País -lehteen kirjoittava Montero tietää, mistä kirjoittaa ja tekee sen hyvin. Brunan pohdiskelut ja huomiot näistä ajankohtaisista asioistakin ovat mielenkiintoista, jopa jännittävää luettavaa.

On siis sääli, ettei Bruna Husky -kirjoja ole suomennettu. Meiltä löytyisi varmasti paljon lukijoita, varsinkin kun keskimmäisessä kirjassa El peso del corazón Bruna vierailee vuoden 2109 Suomessa; sekin pisti ajattelemaan, me kun usein kuvittelemme elävämme täällä kuin herrankukkarossa, turvassa kaikelta pahalta, rajat vain kiinni! Mutta kuten Montero kirjassaan muistuttaa, rajat ovat vain kartoille piirrettyjä viivoja, joita ekokatastrofi ja maailman kriisi eivät kunnioita.

Englanniksi on käännetty ainakin sarjan kaksi ensimmäistä osaa: Tears in Rain ja Weight of the Heart. Löytynevät ainakin Amazonista.

Kun saa lukea tällaisia kirjoja, on kiitollinen itselleen, että on jaksanut kaikki subjunktiivisulkeiset, hammastenkiristykset imperfekti-indefinido-janalla, sanastoharkat ja muut kielenopiskeluun liittyvät ponnistelut. Tällä hetkellä ne tuntuvat todella pieneltä uhraukselta. Upeat kirjat ovat paras palkinto kaikesta siitä vuosien ahertelusta!

En tiedä, aikooko Montero vielä jatkaa Bruna-sarjaa, mutta sen tiedän, että Bruna on hänelle hyvin tärkeä, melkeinpä tulevaisuuden alter ego, jopa niin, että hän on valinnut twitter-tilinsä nimeksi @BrunaHusky 😀 . Joten ehkä jossain vaiheessa Bruna palaa uuden kirjan sivuille uudistuneena, nahkansa luoneena, mutta aina yhtä jännittävänä ja valloittavana, kaljusta päästä koko vartalon ja kasvot leikkaavaa tatuointiketjua pitkin teknovarpaisiin asti täynnä mitä parhainta idoli-ainesta. Vaikka Monterolla on tapana solmia tarinan nauhat viimeistään lopussa, olin näkevinäni, että hän jätti joitakin ”cabos sueltos” ja ovia raolleen; niistä voisi seuraavassa kirjassa kurkistaa sisään. Ehkä sanonkin: ”¡Hasta luego, Bruna!”

Päätän tämän artikkelin Bruna-Rosan sanoin: ”Hermosa vida, dueles.” (Ihana elämä, teet kipeää.)

Siskoja ja replikantteja scifissä

Science fictioniä eli scifiä pidetään liian usein ja virheellisesti puhtaana viihteenä (toki se on viihdyttävääkin!) ja satuna hieman negatiivisessa merkityksessä. Samalla unohdetaan, että kaikki fiktiiviset teokset – myös niin sanotut realistiset tarinat – ovat satua, jos halutaan lähteä tälle tielle. Toinen tie olisi se, että kaikki taideteokset (elokuvat, kirjat jne.) paljastavat ja kuvaavat meille todellisuuden eri tasoja ja ilmentymiä, jotka lomittuvat, menevät päällekkäin, ruokkivat toisiaan ja meitä. Tämä tie on minusta hedelmällisempi. 🙂

Realismiin pitäytyvistä tarinoista scifi eroaa lähtökohtansa takia: sen voisi sanoa olevan aina yhteiskuntakriittistä. Scifissähän yleensä luodaan toisenlainen yhteiskunta tai maailma, jossa säännöt ja lait ovat erilaiset, ja näin annetaan eräänlainen epäluottamuslause nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle. Monesti scifissä kuvataan meille tuttuja ongelmatilanteita tai mahdollisia tulevaisuuksia puettuna mielikuvitusta kutkuttavaan naamiaisasuun. Tämä asu antaa mahdollisuuden kuvata kipeitä ja vaikeita asioita niin, että ne voi ottaa vastaan menemättä säpäleiksi tai tarvitsematta vetää kaikkia defenssejä suojaksi.

Scifi kulkee aina mukana elämässäni tavalla tai toisella. 😀 Tässä artikkelissa kaksi viimeisintä scifikokemustani: elokuva What Happened to Monday ja Rosa Monteron kirja Lágrimas en la lluvia.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: neljä Noomi Rapacea

Seitsemän siskoa, yksi Karen Settman

Noomi Rapace -faneille ja toimintascifin ystäville Yle Areenassa on nähtävissä vielä noin 20 päivää norjalaisen Tommy Wirkolan ohjaama elokuva What Happened to Monday. Elokuva kertoo tulevaisuuden maapallosta, jossa ylikansoituksen ongelmaa yritetään pistää rajulla kädellä ja yhden lapsen perhepolitiikalla kuriin. Willem Dafoen esittämä isoisä yrittää pelastaa tyttärensä seitsemän lasta, joita aikuisena esittää kaikkia Noomi Rapace. Karismaattinen Rapace (myös Lisbeth Salander -roolista tuttu) onnistuu ihan hyvin tuomaan eri persoonallisuuksia esiin, vaikkei elokuva annakaan hänelle sitä samaa tilaa ja aikaa, mitä Orphan Black -sarja antoi loistavalle Tatiana Maslanylle. Elokuvaa väistämättä tulee verranneeksi Orphan Blackiin, vaikkei niillä olekaan mitään yhteyttä. Elokuvassa on aika paljon suoraa väkivaltaa, joten ihan herkimmille en sitä siksi suosittele.

Kaiken toiminnallisen jännityksen keskellä What Happened to Monday kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun häikäilemätön poliitikko (Glenn Close) tarjoaa monimutkaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan yksinkertaisen ja suoraviivaisen ratkaisun. Koska kaikki ihmiset eivät koskaan alistu totalitaariseen järjestelmään, tarvitaan kovia otteita ja raakalaismaisia tekoja. Tämä olisi hyvä poliitikkojemmekin muistaa: monitahoisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja. Ja meissä äänestäjissä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun joku poliitikko tai puolue tarjoaa helppoa ”halki-poikki-pinoon”-ratkaisua ongelmaan kuin ongelmaan.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: kolme Noomi Rapacea

Replikantin näkökulma

Espanjalainen scifi kuulostaa suomalaisen korvissa eksoottiselta ja jännittävältä, ja jännitystä Rosa Monteron kirjassa Lágrimas en la lluvia (Seix Barral 2011) riittääkin. Kirjan nimi (”kyyneleitä sateessa”) viittaa Blade Runner -elokuvan loppukohtaukseen, jossa kuoleva replikantti lausuu kuolemattomia ajatuksia (kuuluisa Tears in Rain -monologi). Monteron kirjan päähenkilö on naispuolinen replikantti Bruna Husky, entinen taistelurep, joka sotilasuransa jälkeen toimii henkensä pitimiksi yksityisetsivänä tulevaisuuden maailmassa vuonna 2109. Husky on monitahoinen, ristiriitainen hahmo, loistavaa sankariainesta siis. Montero luo uskottavan ja samalla jotenkin tutunoloisen maailman ja yhteiskunnan. Ihmisten lisäksi maapallolla asuu kahdenlaisia alieneja ja ihmisen kaltaisia replikantteja, jotka alunperin tarkoitettiin orjiksi ihmisille. Jyrkimpiä aatteita kannattavat toisinajattelijat ovat perustaneet avaruuteen kaksi siirtokuntaa, joilla on omat yhteiskuntajärjestelmänsä ja lakinsa.

Ovatko tulevaisuuden ihmiset sitten parempia kuin me? Eivät ikävä kyllä. Vaikka maapallo on yhteiskunnallisesti yhtenäinen, tasa-arvo ei ole toteutunut. Köyhät asuvat alueilla, joissa ilma on saastunutta, terveydelle vaarallista. Ne, joilla menee paremmin, asuvat kaupungeissa, joissa ilmaa puhdistetaan keinotekoisesti. Saastuneiden ghettojen ja kaupunkien välissä on sähköistetyt muurit ja turvatarkastukset. Kaikenlaiset poliittiset kähminnät ja erilaisuuden hysteerinen pelko vallitsevat 2100-luvun maailmassakin. Replikantteihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin maahanmuuttajiin ja pakolaisiin meidän ajassa. Yhtymäkohtia ei tarvitse edes hakemalla hakea. Kun erilaisuuden pelko iskee, ihmiset käyttäytyvät kuin kanalauma ja omaa etuaan tavoittelevat poliitikot hyödyntävät tätä päätöntä laumakäyttäytymistä surutta. Vaikka Monteron kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, se oikeastaan kertoo nykymaailmasta, asenteistamme ja siitä, kuinka haluamme aina nähdä pahan jossain muualla, vieraassa ja erilaisessa, emme itsessämme edes silloin, kun ajattelemme ja toimimme epäinhimillisesti ja julmasti.

Monteron kirjan juoni on monipolvinen ja jännittävä, ja kirja sopii hyvin dekkareidenkin ystäville. Käsittääkseni tämän El País -lehteen kolumneja kirjoittavan kirjailija/toimittajan teoksia ei ole suomennettu. Turun pääkirjastosta löytyy joitakin hänen kirjojaan espanjaksi, myös esimerkiksi tällä hetkellä kolmiosainen Husky-sarja, jonka ensimmäinen osa on juuri Lágrimas en la lluvia. Englanninkielisenä – Tears in Rain -nimisenä – kirja löytynee vaikkapa Amazonista.

PS. Palautin tänään Monteron kirjan kirjastoon ja hain sarjan toisen osan. Sori vaan kotityöt; Bruna odottaa. 😉

Ovia ja ikkunoita Todellisuuteen

Tämän aamun Turun Sanomista (14.7.2018) luin mielenkiintoisen uutisen: tutkijat ovat paikallistaneet kummitushiukkasen eli kosmisen neutriinon synnyinpaikan 3,7 miljardin valovuoden päässä tapahtuneeseen blasaariin eli mustan aukon röyhtäykseen. Neutriino on erittäin pieni, lähes kaiken lävistävä alkeishiukkanen. Lävitsemme kulkee miljardeja neutriinoja joka sekunti. Kyseinen hiukkanen oli kuitenkin tullut kauempaa. Korkeaenergisen neutriinon kotipaikan tunnistaminen avaa uusia ikkunoita maailmankaikkeuteen ja sen ymmärtämiseen, sanovat tutkijat.

Tänä viikonloppuna järjestetään Turussa Finncon 2018 -tapahtuma science fictionin ja fantasian ystäville. Tarjolla on monenmoista kirjoihin, kirjoittamiseen ja fanitoimintaan liittyvää ohjelmaa, ilmaista vieläpä. Scifi- ja fantasiakirjallisuus tarjoaa aina avoimia ikkunoita ja ovia toisiin todellisuuksiin ja maailmoihin kuin myös monipuolista syväluotausta ihmiseen ja ihmisenä olemiseen.

Eilen katsoin viimeisen osan eteläkorealaisesta fantasiasarjasta W – todellisuuden tuolla puolella, joka kaikessa ”lapsellisuudessaan” tarjosi mielenkiintoisia ajatuksenpoikasia ja juoniviritelmiä toisenlaiseen todellisuuteen. Toki pelkästään aasialainen kulttuuri, jännittävä kieli ja kauniit kirjaimet tuntuvat eurooppalaisesta oudolta ulottuvuudelta ja vieraalta todellisuudelta. Sarja on nähtävissä Yle Areenassa syksyyn asti. W tarjoaa jännittäviä käänteitä kaikille katsojille, mutta erityisesti fiktion kirjoittajat saattavat saada sarjasta sähköiskun kaltaisia sykäyksiä. Tässä selkeästi nuorille suunnatussa sarjassa nimittäin todellisuudet menevät lomittain ja sekaisin. Päähenkilö on nuori naislääkäri Oh Yeon-joo, jonka isä piirtää suosittua sarjakuvaa W. Isä huomaa, että hänen sarjakuvamaailmansa on alkanut käyttäytyä oudosti, ja yrittää laittaa pisteen sille surmaamalla sarjakuvan päähenkilön Kang Chulin. Mutta käykin niin, että tytär tempautuu sarjakuvamaailmaan ja käyttäytyy lääkärin tavoin eli pelastaa Kang Chulin hengen. Tästä alkavat monipolviset juonikuviot ja Yeon-joon ja Kang Chulin rakkaustarina.

Vauhdikkaiden tapahtumien lomassa W:ssä pohditaan myös kirjoittajan vastuuta luomistaan henkilöistä, kun Kang Chul tulee penäämään luojaltaan vastauksia mm. kysymykseen, millä oikeudella tarinan luoja aiheuttaa fiktiivisille henkilöille niin paljon tuskaa ”vain juonen tähden”. Sarjakuvapiirtäjä ei osaa vastata tähän ja saa huomata kauhukseen, että hänen luomansa hahmot alkavat viedä juonta omaan suuntaansa ja muuttavat sarjakuvan tapahtumia ja omaa elämäänsä.

W-sarja saattaa kuulostaa hyvinkin ”fantastiselta”, ja sitähän se tietenkin on. Mutta kirjoittajat ovat kautta ajan sivun huomanneet, että heidän fiktiiviset henkilöhahmonsa heräävät henkiin kirjoitusprosessin aikana. Jo Mika Waltari kirjoitti vuonna 1949 tästä aiheesta kirjan Neljä päivänlaskua (hyvä kirja, suosittelen, ja voisin lukea sen itsekin uudestaan). Kirjoittaja voi luoda juonen ja henkilöt hyvinkin tarkasti etukäteen, ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, mutta kirjoittaessaan huomaa, kuinka henkilöt alkavat käyttäytyä kurittomasti ja tehdä omia juttujaan. Kirjoittajien keskusteluissa useinkin tuskaillaan sitä, kun hahmot eivät pysy ruodussa ja ottavat ohjat. Siinä ei sitten enää tiedä, viekö paimen pässiä vai pässi paimenta (ja kumpi on kumpi).

Fiktiiviset henkilöt tulevat usein – parhaassa tapauksessa – eläviksi myös lukijalle. Aikoinaan kuuluin kirjoittajaryhmään, jossa lähiluimme toistemme tekstejä, ja monesti keskustelimme henkilöhahmoista kuin oikeista ihmisistä ja tarinan tapahtumista, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Henkilöhahmot jäivät myös elämään keskuuteemme, ja niistä saatettiin keskustella vielä senkin jälkeen kun itse teksti oli jo hyvinkin menneen talven lumia. Paras kiitos kirjoittajataipaleellani (kauan sitten) oli varmaankin, kun kuulin äitini kertovan ystävälleen yhden novellini tapahtumaa niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut jollekin hänen tutulleen. Mistään dementiasta ei äidin kohdalla ollut kyse, vaan hän oli eläytynyt novellin surulliseen kohtaukseen sen verran voimakkaasti, että siitä oli tullut totta hänelle. Aika pian saman keskustelun aikana hän toki muisti, mistä oli lukenut tuon tapauksen. 😉

Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana todellisuuksilla on taipumusta sekoittua… ainakin kirjoittajan mielessä. Kauhutarinat eivät ole minun juttuni, sillä varsinkin selittämätöntä tai psykologista kauhua sisältävät tarinat menevät oitis yli kauhunsietokynnykseni, joka on todella matala muutenkin. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kirjoittelin espanjaksi pientä ”kauhutarinaa”, jossa halusin harjoitella verbien eri aikamuotoja. Tarinan erittäin vaatimaton kauhu hyppäsi kevyesti kauhukynnykseni yli, ja minun oli pakko pitää muutamien viikkojen kirjoitustauko sekä nukkua pari yötä valot päällä. Kauhu ei todellakaan ole minun juttuni!

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että arkielämässä käyttämämme kieli on myös eräänlaista fiktiota. Kieli muodostaa toisen todellisuuden sen rinnalle, lomaan, missä elämme. Kieli on käsitteitä ja sopimuksia siitä, miten yritämme kuvata ja ymmärtää Todellisuutta. Olemme sopineet, että tietyn käyttötarkoituksen omaava huonekalu on nimeltään pöytä. Mutta sana ”pöytä” on vain käsite. Elämme niin sisällä kielessä, että sitä on vaikea erottaa erilleen Todellisuudesta. Mutta Todellisuus ei tarvitse kieltä. Zen-meditaatiota harrastavat tietävät, ettei Todellisuus häviä minnekään, vaikka hetken aikaa olisikin ajattelematta, ilman sanoja ja mielessä vallitsisi sanaton hiljaisuus.

Scifiä ja fantasiaa pidetään usein utopistisena huuhaana, koska ne eivät kuulemma ole ”realistisia”. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että elämme koko ajan useissa todellisuuksissa? On kielen todellisuus, ja kullakin oman mielen (psykologian) todellisuus: se koostuu mm. kaikista kuvitelmistamme siitä, mitä olemme ja millainen maailma on. On todellisuus, jonka saamme aistiemme välityksellä, on toisten ihmisten mielten todellisuus jne. Ja sitten on se Todellisuus, joka on paljon enemmän, mitä ikinä pystymme kuvittelemaan, käsittelemään ja mittaamaan kömpelöillä laitteillamme. Monet eläimet ja kasvit aistivat ja ”tietävät” Todellisuudesta asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Eivätkö siis scifi ja fantasia ole fiktiivisen kirjoittamisen muotoja, jotka yrittävät kurkottaa kauemmas ja nähdä enemmän Todellisuudesta, kun taas ns. realistinen fiktio pysyy turvallisessa hiekkalaatikossa uskaltamatta mennä leikkimään hiekkalaatikon ulkopuolelle? No, tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että luen kaikenlaisia fiktiivisiä kirjoja, laidasta laitaan, pois sulkien elämäkerrat (jotka ovat niin epätodellisia 😀 ).

W-sarjaa katsoessa tuli myös mieleen, kenen sarjakuvassa me olemme hahmoja. Ja olemmeko kurittomia kauhukakaroita pyrkimässä hiekkalaatikon ulkopuolelle vai toteutammeko orjallisesti piirtäjän luomia juonikuvioita? 😉

Minäkö tässä kirjoitan vai Oh Haen-joo? 😀

Scifimusiikkia Turun konserttitalossa

Pitkään vitkuttelin, ostanko lipun scifikonserttiin We Come In Peace. Halusin kyllä, mutta yksin konserttiin menemisessä on aina korkea kynnys ylitettävänä. Kun lopulta – lokakuun 21. päivänä – surffailin katsomaan, löytyykö lippua enää perjantain 2.12. konserttiin, jotakuinkin kaikki liput oli jo myyty – tietenkin. Mutta yksi ainokainen vapaa paikka keskellä alapermannon toiseksi viimeistä riviä hohti pinkkinä harmaiden pisteiden joukossa, ja minun oli pakko ajatella – en voinut muuta – että tuo paikka oli jätetty minulle.

we-come-in-peace-konsertti

Päivää ennen konserttia sain sähköpostitse viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi konserttiin ja annettiin vinkki, että konserttiin voi tulla pukeutuneena vaikkapa lempihahmokseen. No, niitähän olisi minulla ollut monta. Hahmopukeutuminen jäi tältä erää, mutta kulmakarvat toki olivat jo valmiiksi yhtä tuuheat kuin Babylon 5:n Susan Ivanovalla. 😉

Susan Ivanova: ”No boom today. Boom tomorrow. There’s always a boom tomorrow.”

Etukäteen mietin, millainen konserttiyleisö mahtaisi olla ja olisiko monikin pukeutunut joksikin peli- tai scifihahmoksi. No, scifipukuja ei kauheasti näkynyt, mikä sinänsä oli harmi, mutta yläaulassa odotti tuttu näky. Tardishan se siellä jökötti. Yritin bongata Dr. Whota yleisön joukosta, muttei sattunut silmään yhtäkään hänen olomuodoistaan, joten en voinut pummata kyytiä kotiin… tai johonkin toiseen galaksiin drinkille tai toiseen aikaan. 😉 Yleisössä tuntui olevan kaikenikäisiä, lapsista eläkeläisiin, mutta suurin osa oli nuoria aikuisia. Ei mikään yllätys. 🙂

Konsertin juonsi Orvar Säfström englanniksi, ja hän kyllä oli mukana luomassa aitoa scifiyhteisön tunnelmaa. Hän kertoili soitettavista kappaleista, niiden taustoista ja syntyajoista hauskasti ja mielenkiintoisesti. Juontojen ansiosta nekin, joille scifi ei ole kovin tuttua, saivat varmasti juonesta kiinni.

Pääosassa tietenkin olivat Turun filharmoninen orkesteri kapellimestari Atso Almilan johdolla, orkesterin omat solistit, thereminiä soittanut Kristofer Eng ja itse musiikki. Turun Sanomien nihkeä kriitikko arvosteli konsertin musiikkivalintoja ja kappaleiden esittämistä. Hän olisi halunnut kuulla konsertissa omia suosikkejaan. Kukapa ei. Itsekin olisin kuunnellut hyvin mielelläni musiikkia Babylon 5:sta ja vaikkapa Stargatestä, mutta kaikki scifimusiikki ei vain mahdu samaan konserttiin. Konsertissa kuultiin musiikkia scifielokuvista ja -sarjoista, jotka ovat varmasti useimmille tuttuja, sellaiset kuin Alien, The Thing, Battlestar Galactica, Avatar, Star Trek ja Star Wars. TS:n kriitikon kanssa olen samaa mieltä siinä, että jytinää olisi saanut olla hieman vähemmän. 😉 Konsertin ensimmäisissä kappaleissa mentiin niillä rajoilla, laitanko korvatulpat pehmentämään vaikutusta, mutta sitten soitantaan tuli malttia, ja Halo-videopelin musiikki soi jo tosi kauniisti ja haikeasti ja sai kylmät väreet kulkemaan päälaelta varpaisiin. (Miksi kaunis musiikki aiheuttaa tällaista toisinaan?) Halo olikin minulle täysin uusi tuttavuus, en ole pelannut tätä peliä.

Konsertin minua koskettavin kappale oli Avatar-elokuvasta, kohdasta jossa ihmiset tulevat hävittämään navien kotipuun. Orkesteri vangitsi hienosti navien järkytyksen, hädän ja musertavan surun, tunteet jotka valtasivat myös minut kuunnellessani esitystä.

Konsertin jännittävimmät kappaleet olivat ne, joissa Kristofer Eng soitti thereminiä. Onko olemassa scifimpää soitinta kuin theremin? Engin theremin näytti radiolta, jossa on antenni pystyssä. Ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä ilmassa, hyvin pienin elein, itse soitinta ei kosketeta. Ihan huippua! Thereministä saa scifitunnelmaan ja -musiikkiin todella sopivaa soitantaa ja ääntä.

Tämä oli minulle ensimmäinen Turun filharmonikkojen konsertti pitkän tauon jälkeen ja (minulle) myös ensimmäinen TFO:n konsertti, jossa yleisö nousi seisomaan peräti kaksi kertaa osoittamaan suosiotaan orkesterille. Scififanit kiittivät sydämensä pohjasta. 🙂 Samalla nähtiin myös, mikä mahtava joukkohenki scifiporukoilla on: kolme loppuunmyytyä konserttia peräkkäisinä iltoina ja koululaiskonsertit siihen päälle.

Kannatti siis kavuta sen korkean kynnyksen yli tähän pitkän syksyn kohokohtaan. Konsertin jälkeen jäin miettimään, että kevätkaudella saattaisin piipahtaa myös kuuntelemassa, kun TFO soittaa klassista musiikkia. Korkean kynnyksen myytti kun on nyt murrettu; ja scifihän sen tietenkin teki.  🙂

Mutanttien matkassa, jylhää scifiä

Perjantai-illaksi olin ajatellut vuokrata jonkin hauskan kauhuleffan akselilla Tim Burton – Johnny Depp. Kun sitten avasin Apple TV:n ja iTunesin leffat, sieltä minua tuijotti kutsuvasti scifi-elokuvan mainos, enkä – tietenkään – voinut vastustaa scifin kutsua. Pakko siihen oli vastata myöntävästi, ja telkkuun alkoi latautua X-Men: Apocalypse, tänä vuonna ensi-iltansa saanut elokuva.

X-Men: ApocalypseApocalypsessä seikkailee Xavierin ja Magenton lisäksi myös muita tuttuja X-Men-hahmoja, kuten muun muassa Storm, Mystique, Jean, Scott ja pyrähtäähän Wolverinekin elokuvassa pikaisesti. Elokuva valottaa hiukan X-Menien taustoja. Sellaisia tuikitärkeitä tietoja katsojalle kerrotaan, kuten miten Xavierista tuli kalju (ei siis mikään normaali hiustenlähtö) ja miten Stormin hiukset muuttuivat valkoisiksi (ei mitään vetyperoksidia) ja miten Stormista tuli niin vahva mutantti. 😉

En lähde kertomaan elokuvan juonta enkä yksityiskohtia juonesta, koska en halua spoilata, jos jollakulla on elokuva vielä katsomatta. Elokuva on mielestäni hyvä ja viihdyttävä, se olisi jopa toivoa antava, mikäli ei satu tietämään aikaisemmista X-Men-elokuvista, miten hahmojen keskinäiset suhteet myöhemmällä iällä kehittyvät. Elokuvan efektit ovat visuaalisesti upeita ja jylhällä tavalla kauniita. Ihanaa, mielikuvitusta kutkuttavaa scifiä siis kaiken kaikkiaan!

Yllättävää oli, että elokuvassa tasainen miesääni kertoo englanniksi elokuvan tapahtumia koko ajan sen edetessä. Alussa ihmettelin, miksi kaikkea ei ole käännetty suomeksi, epäilin vikaa, sitten tajusin, että repliikeistä on suomenkielinen teksti, mutta kerronnasta ei. Sitten ajattelin, että minulla on Apple TV:n asetuksissa jokin väärä kohta valittuna, mutta en viitsinyt ruveta räpläämään asetuksia kesken kaiken. Yhä vieläkään en tiedä, onko kerronta tarkoitettu näkövammaisille englanninkielisille vai kuuluuko se elokuvaan. Tällä hetkellä epäilen ensinmainittua. Mutta siis: katselin elokuvaa ja miesääni selosti minulle koko ajan tapahtumia. Vaikutelma oli erittäin mielenkiintoinen ja vahva. Ikään kuin joku olisi lukenut minulle kirjaa samalla kun katson elokuvaa. ”Storm vetäytyy taaksepäin, piiloon.” ”Magento ja Storm vaihtavat katseen. Storm hymyilee hiukan.” Myös elokuvan alussa olevat hienot yksityiskohdat kertoja kertoo täsmällisen tarkasti. Voisi kuvitella, että tuo kerronta häiritsisi. No, alussa kyllä ja silloin kun kerronta oli sekunnin, kaksi edellä kuvaa, mutta hyvin nopeasti ääneen tottui, eikä siihen kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Se vain soljui korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta kerronta vaikutti siihen, miten koin elokuvan. Elokuva ei ollutkaan pelkkää viihdettä, vaan kaikella tarinassa, jokaisella yksityiskohdalla oli Merkitys. Kerronta teki kaikesta merkityksellistä ja tärkeää. Elokuvaan tuli ihan omanlainen jännä tunnelma. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuo miesäänen tasainen kerronta teki elokuvasta ja sen sanomasta jotenkin isomman, spektaakkelimaisemman.

Joku voisi kommentoida sitä, onko scifissä sitten sanomaa, eikö se ole vain viihdettä? Tämä vaatisi kokonaan oman artikkelin, joten pitäydyn vain X-Men-elokuvissa. Niitä katsoessani mietin aina, miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä toisenlaisia ihmisiä. Vaikka ihmiset matkustelevat nykyään ympäri maailmaa ja tapaavat erilaisia ja hyvin monenlaisia ihmisiä, niin silti muukalaispelko istuu meissä kuin täi tervassa. Mistä tämä pelko ja viha kumpuaa? Mihin me sitä tarvitsemme? Me kaikki olemme ihmisiä ja tallaamme samaa palloa, hengitämme samaa ilmaa ja lopulta palaamme osaksi samaa maata. Eikä muukalaisviha kohdistu pelkästään omaan lajiin. Se, miten ihmiset kohtelevat eläimiä esimerkiksi lihatuotannossa, voiko sitä pitää sivistyneenä käyttäytymisenä? Näinkö sivistynyt ihminen kohtelee toisia eläviä olentoja? Mikä ero on rakkaalla koirallamme ja teuraalle menevällä vasikalla? Mikä ero on kaupan kassajonossa äitinsä kanssa seisovalla lapsella ja teurastusta odottavalla karitsalla?

X-Men: MystiqueX-Menin mutantit ovat ihmisiä, joilla on erikoiskykyjä ja jotkut heistä ovat myös erinäköisiä, kuten vaikkapa sini-ihoinen Mystique. Miksi ”tavalliset” ihmiset pelkäävät heitä? Heidän kykynsä ovat toki hyvin pelottavia, mutta heidän hyväksymisensä toisten ihmisten joukkoon tekisi heistä ystäviä, joiden kykyjä voisi käyttää koko yhteisön hyväksi. X-Menin mutantit kaipaavat tulla tavallisten ihmisten hyväksymiksi, he kaipaavat oman perheensä ja läheistensä hyväksyntää kiihkeästi. Ja kun he eivät sitä saa, he reagoivat siihen, kuten ihmiset reagoivat. Jotkut uskovat, että hyväksyminen tulee jossain vaiheessa ja yrittävät edesauttaa sitä rauhanomaisin keinoin pitämällä huolta muista mutanteista. Toiset yrittävät peittää oman erikoisuutensa joko lääkkein tai kykyjensä avulla. Jotkut katkeroituvat, jokin menee heissä peruuttamattomasti rikki, kun he kokevat epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Siksi osa heistä lähtee tuhon tielle, taisteluun tavallisia ihmisiä vastaan, vaatimaan itselleen oikeuksia väkivallan kautta.

Millä tavoin ihmiset ovat kautta historiansa vaatineet itseensä kohdistuvien vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista? Sitä sopii miettiä, kun katsoo X-Men-elokuvia.

Suomalaisesta scifistä espanjan kielellä

Opiskelusta on aina hyötyä, tapahtuipa se harrastuksena tai ammattiin tähtäävänä. Se avaa ovia, usein odotettuja, mutta monesti myös sellaisia, joita ei osaa odottaa.

Tällainen odottamaton ovi avautui minulle eilen illalla, kun kaveri oli Facebookissa linkittänyt seinälleen uutisen suomalaisesta scifi-kirjallisuudesta. No, tämä ei ehkä vielä vaikuta kauhean suurelta uutiselta, mutta mielenkiintoista tässä oli se, että artikkeli oli espanjankielinen. Siis: La ciencia ficción en Finlandia. Ei tarvitse varmaan kääntää. 🙂 Artikkelin kirjoittaja on syntyjään perulainen, maailmalla kierrellyt ja Suomeen avioliiton kautta päätynyt Tanya Tynjälä.

Artikkelin haastattelut on tehty jo vuonna 2009, moni asia on siitä muuttunut, mutta paljon pitää yhä paikkansa. Oikeasti artikkeli on tavattoman mielenkiintoinen; se syväluotaa suomalaisen scifi-kirjallisuuden ominaisuuksia mainiosti. Scifi on paljon enemmän kuin päältä päin nopeasti vilkaistuna näyttäisi – ja suomalainen scifi varsinkin, sillä on ihan omat piirteensä, koska se kumpuaa meidän historiastamme – ja meistä erikoislaatuisista suomalaisista.

Espanjan kieltä taitaville ja kirjallisuudesta kiinnostuneille: artikkeli kannattaa lukea. Se on melko helposti ymmärrettävää tekstiä, vaikka joukossa olisikin vieraita sanoja. Kyllä sen ymmärtää, jos on Qué tal -kurssit läpikahlannut. 😉

———–

Vinkkaan tässä samalla nyt toisenkin netistä luettavan tapauksen, nimittäin Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta? Tätä lukiessa ei tarvitse osata vieraita kieliä, sillä teksteistä on mukana suomennetut versiot. Lukemisen ja tutkimisen riemua kaikille! 😀

Me emme tiedä (mitä tiedämme)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014)

(Teksti sisältää jonkin verran spoilereita.)

Komeasti alkaa Sanoja-blogin vuosi 2015, sillä tässä vuoden ensimmäisessä jutussa kirjoittelen ajatuksia Finlandia-palkinnon saaneesta Jussi Valtosen kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät. Viime aikoina lukemistani kirjoista tämä herätti selvästi eniten tunteita ja ajatuksia. Huomasin sekaantuvani päähenkilöiden elämään tuon tuostakin antamalla neuvoja ja kehotuksia, kieltoja ja muita kommentteja. Samalla kävin jatkuvaa vuoropuhelua itseni kanssa, miten olisin toiminut, neuvonut tai keskustellut vaikeissa tilanteissa, joihin päähenkilöt kirjassa joutuivat. Ihan uskomaton pörinä kävi pään sisällä sen viikon ajan, kun kirjaa luin.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevätValtosen kirja on hämmästyttävän tarkkanäköinen kuvaus tästä ajasta, missä elämme juuri nyt. Vaikka Valtonen spekuloi ja venyttää joitakin asioita osittain tulevaisuuteenkin, scifiin, niin niidenkin juuret ovat syvällä tässä ajassa. Samaan aikaan kun luin Valtosen kirjasta, kuinka iAm-laite ja markkinavoimat kietoivat nuoren teinitytön salakavaliin pauloihinsa (vanhempien seistessä lähinnä tumput suorina), suosittu sosiaalinen viestintäkanava lähetti meille käyttäjille uudet käyttöehdot. Käsi ylös se, joka jaksoi ne lukea tai viitsi edes avata kyseisen sähköpostin! Kyseinen media voi nyt paikantaa meidät ja käyttää sijaintitietoja kohdentaakseen paikallisen mainonnan paremmin. Mediaan lataamiamme kuvia voidaan käyttää markkinoinnissa; käyttäjällä ei enää ole tekijänoikeuksia omiin tuotoksiinsa, vaan kaikkea ko. mediaan ladattua yhtiö voi käyttää markkinoinnissaan ilman käyttäjän suostumusta tai edes tietoa. Kauheasti meitä ei näytä myöskään haittaavan se, että suosittu hakukone näyttää meille hakutuloksia, miten tykkää eli sen mukaan mitä haluaa meille näyttää, milloin mistäkin syystä. Me vain lähinnä seisomme tumput suorina, kuten Rebeccan vanhemmat, kohauttelemme apaattisina – lammasmaisesti – olkapäitämme ja hoemme mantraa: No can do. Ja jatkamme entiseen tyyliin – silmät kiinni. Valtosen kirja oli tässä suhteessa eräänlainen wake up call. Se näytti, missä ollaan menossa ja yhden todella pelottavan ja täysin mahdollisen lähitulevaisuuden näkymän.

Kirja osoitti, kuinka valmistautumattomia olemme siihen kehitykseen, mikä maailmassa on viime vuosina ollut käynnissä. Olemme kuin pieniä lapsia, joille syydetään aina vain uusia ja ihmeellisempiä leluja. Otamme ne vastaan kyselemättä, silmät kiiluen. Joskus lähimenneisyydessä oli vaikea tulla toimeen ilman tietokonetta ja sähköpostia. Nyt elämä ilman tablettia tai älypuhelinta ja sosiaalista mediaa tuntuu täysin kuolleelta, suorastaan käsittämättömältä. Mitä jos ei pääsisi ihan-heti-paikalla-just-nyt kommentoimaan kaikkea silmien edessä liikkuvaa! Kauhistus varmaan monelle! Minun on vaikea kuvitella aikaa ilman iPadiä. Tätäkin tekstiä naputtelen pädillä, sängyllä makoillen. Miten vielä paljon helpompaa olisi kirjoittaa, jos ei tarvitsisi näpytellä: sanat soljuisivat suoraan ajatuksista sähköiseen tiedostoon! On siis hyvinkin ymmärrettävää (ainakin minusta), että Valtosen kirjassa ensin tytär ja sitten isä hurahtivat täysin aivoin 😉 ihmeelliseen iAm-laitteeseen, joka anturien avulla yhdistyy suoraan ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin ja pyrkii toteuttamaan sellaisiakin toiveita, joita inehmo ei edes uskalla tai kehtaa ajatella. Meillä on hyvin vähän mahdollisuuksia säilyttää aikuisuus ja arvostelukyky näin ihmeellisten vempainten ja asioiden kanssa.

Kirjan 550 sivuun mahtuu monta tarinaa, ja välillä tulikin mieleen, tarvittiinko kaikkea. Oli parisuhdepötinää, lastenkasvatusta, perhe-elämää, yliopistomaailman kiemuroita, eläinkokeita, neurokemikaaleja, tieteentekemistä, ekoterrorismia jne. Kirja olisi tuskin kärsinyt, jos sitä olisi tiivistetty juustohöylämenetelmällä reippaastikin. Päinvastoin. Monet sarkastisen älykkäät huomiot ajastamme ja ilmiöistä ehkä olisivat päässeet terävämmin esille, jos teksti olisi ollut tiiviimpää ja yksityiskohtien vyörytystä vähemmän. Joissakin kohdissa alleviivausta, jopa eräänlaista saarnaamista ja rautalangasta vääntämistä oli liikaa. Alinan osuudet olivat tylsempiä, ja niistä olisi voinut nipistää enemmänkin, mutta ehkäpä pienten lasten äidit ovat tästä täsmälleen eri mieltä. Toihan Alinan osuus vastapainon Joen maailmalle, mutta oliko se riittävän erilainen? Ymmärrän kyllä kustannustoimittajaakin: Valtosen teksti on juoksevaa, virkeää ja tehokasta; vaikea sitä olisi ollut alkaa höylätä. Ja Valtosen ihmismielen kuvaus oli todella hienoa; pienen pienet piirteetkin ristiriitoineen päivineen hän sai piirrettyä näkyviin terävinä ja kirkkaina. Kirjan ihmisistä rakentui täysiä persoonia. Ehkäpä riipaisevinta kirjassa oli se, kuinka lapset joutuivat kasvamaan näissä ”hyvissäkin” perheissä kovin yksin. Vanhemmilla ei ollut aikaa tai/ja valmiutta olla vanhempia ja aikuisia lastensa elämässä; heiltä ikään kuin puuttui oivallus siitä, mitä tarkoittaa vanhempana oleminen. Kirjassa toivo näyttäisikin olevan lähinnä lapsissa ja nuorissa, vaikkei heille (ainakaan yhdelle) kauhean hyvin käy. Maailma, jonka olemme luoneet, on julma ja armoton, varsinkin niille jotka näkevät enemmän.

Juonen kanssa minulla oli hiukan takkuamista. Välillä kirja oli äärimmäisen pikkutarkkaa ihmissuhteiden ja ihmismielen skannaamista ja välillä dekkaria lähestyvää jännitystä. Oli vaikea orientoitua, miten kirjaa lukea: nopeatempoisena jännärinä vai hitaampana, ”tavallisena” romaanina. Loppuratkaisun venytys oli lukijan kannalta yltiötuskallista, makeansuolaista kidutusta, josta ei osannut päättää, halusiko sen loppuvan nopeasti vai jatkuvan mahdollisimman pitkään. Se oli kuitenkin paljon tärkeämpi osuus kirjalle kuin jokin nopea closer olisi ollut. Lukija, joka oli samaistunut Joehun ja Joen näkemykseen maailmasta ja ihmisistä, saa loppumetreillä omat ennakkoluulonsa kasvoilleen kuin ämpärillisen kylmää vettä. Se teki todella hyvää!

Pienistä puutteistaan huolimatta – ja ne puutteet ovat pitkässä juoksussa kaiken kaikkiaan mitättömän pieniä – Valtosen kirja on yksi tärkeimpiä aikamme kirjoja. Tähän kirjaan tullaan palaamaan viimeistään silloin, kun iAm-laitteesta – tai jostain vastaavasta ihmeaparaatista – on tullut totta. Eikä siihen ole pitkä aika.

Me emme tiedä, mitä meille tehdään.
Me emme tiedä, mitä annamme tehdä itsellemme.
Me emme tiedä, mitä teemme itsellemme.
Me emme tiedä – ja kuitenkin tiedämme.