The Way – El Camino – Matkalla

Kuukausia, ehkäpä peräti yli vuosi sitten näin ohimennen Espanjan televisiossa mainoksen elokuvasta, jossa Martin Sheen kulki rinkka selässä pitkin kapeaa hiekkatietä. El camino oli espanjalainen nimi, ja ilmeisen huonosti nettihakuja käyttäen en löytänyt silloin juurikaan tietoa elokuvasta. Laitoin kuitenkin elokuvan korvan taakse, sillä Martin Sheen on charmantti ja upea tyyppi, kuin hyvä viini, joka paranee kypsyessään. (Ja sivumennen sanoen: älyttömän seksikäs.) Myös aihe – tuo suosittu pyhiinvaellusmatka, joka alkaa Ranskan puolelta ja jatkuu läpi Espanjan pohjoisosan aina Santiago de Compostelaan asti – kiehtoi minua; kutsuuhan se vuosittain tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa kokemaan El caminon ihmeen. The Way on Emilio Estevezin kirjoittama ja ohjaama elokuva; hän kirjoitti sen isäänsä Martin Sheeniä varten, joka oli aina haaveillut pääsevänsä caminolle. Elokuva on omistettu Emilion isoisälle ja Martin Sheenin isälle, joka oli syntyperältään espanjalainen, Caliciassa syntynyt. (Martin Sheenin alkuperäinen nimi on siis Ramón Estévez.)

Heinäkuun lopun helteillä aloin etsiä elokuvaa systemaattisesti netistä. Nyt tietoa löytyi hyvin, ja lopulta löysin DVD:n myös Suomesta. Tilasin sen Levykauppa Äx:stä (eikä tämä ole mikään maksettu mainos, vaan onnellisen asiakkaan kiitos), ja he tilasivat sen ulkomailta. Levystä tuli ilmoitus torstaina, ja perjantaina kävin kaupunkireissulla hakemassa sen Äx:stä. Elokuvassa ei ole tekstityksiä kuin englanninkielisiä kuulovammaisia varten. Eilen, lauantai-iltana oli juhlahetki ja korkkasin elokuvan.

Elokuva kertoo kalifornialaisesta silmälääkäristä Tom Averystä (Martin Sheen), jonka aikamiespoika (Emilio Estevez) kuolee onnettomuudessa caminolla, ihan matkansa alussa. Tom matkustaa Ranskaan, St Jean Pied de Port -nimiseen pikkukaupunkiin hakemaan poikansa ruumista. Siellä, hotellihuoneessa poikansa tavaroita tutkiessaan hän muuttaa suunnitelmiaan. Pojan ruumis tuhkataan ja tuhka annetaan isälle yksinkertaisessa peltirasiassa. Isä pukee päälleen poikansa retkivarusteet, kiinnittää rasian rinkkaan, heittää rinkan selkään ja lähtee caminolle.

– We leave in the morning, Tom sanoo ranskalaiselle poliisille, joka on auttanut häntä käytännönasioissa koskien pojan kuolemaa.
– We?
– Both of us, Tom kohottaa hiukan peltirasiaa, jota on pitänyt käsissään.

Tom-isä paikassa, jossa poika Daniel kuoli caminolla. Kädessä peltirasia, jossa pojan tuhkat ovat.

Caminolla sattuu kaikenlaista. Onhan matkakin melkoinen: 800 kilometriä. Tom sulkeutuu kuoreensa, pyrkii pitämään muut pyhiinvaeltajat etäällä, yrittää karistaa heitä kintereiltään, joutuu hengenvaaraan ja vähitellen huomaa, että tarvitsee toisia ja toiset tarvitsevat häntä. Jokaisen on käveltävä itse, omin jaloin ja sillä tavoin yksin, kuitenkin samalla kertaa kuljetaan yhdessä. Jokainen tekee omaa caminoaan yksin, yhdessä toisten kanssa. Ihan niin kuin elämässäkin. Tomin matkakumppanit ovat persoonallisia tyyppejä, jokaisella on historiansa, jota he kantavat mukanaan ja josta ehkä yrittävät päästä caminolla eroon, ainakin osittain. Jokaisella on omat syynsä lähteä pyhiinvaellusmatkalle.

Caminolla yksin ja yhdessä

The Way on taitavasti rytmitetty. On tapahtumia, juonenkäänteitä, ihmissuhdesähinää, mutta toisaalta on ihan puhdasta caminoa, kävelyä rinkat selässä, vaihtuvia maisemia. Elokuvan sanomaan ja teemoihin sopii hyvin, että katsojakin saa aina välillä istua omissa ajatuksissaan, kelata rauhassa tunteitaan ja elämäänsä, tehdä omaa caminoaan sohvan nurkassa istuen. Elokuva antaa kauniisti tilaa myös tällaiselle matkalle.

Kun televisiosta on koko kesän tullut American Pie -tyypisiä teinihölmöilyjä, niin olen pikkuhiljaa alkanut kaivata kipeästi jotain aikuisempaa, sellaista joka antaa myös ajattelemisen aihetta ja joista jää pitkäksi aikaa hyvä mieli. Tällaisia The Wayn kaltaisia viisaita ja tyylikkäitä indie-elokuvia näkisin niin mielelläni myös televisiossa.

”You don’t choose a life, Dad, you live one.”

—————

PS. Kannattaa katsoa Espanjan television tekemä 7 minuuttia kestävä haastattelu (englanninkielinen, tekstitys espanjaksi). Siinä isä ja poika – Martin Sheen ja Emilio Estevez – kertovat elokuvasta ja puhuvat viisaita elämästä ja ihmisenä olemisesta. (”Emme ole menossa helvettiin, vaan tulemme sieltä.”)

Elämän kokoista draamaa

Martin Sheen - West Wing, Kaksi katedraalia

Näyttelijä Martin Sheen ja James Lipton totesivat aikoinaan jälkim­mäisen luotsaamassa TV-sarjassa Inside the Actors Studio, että West Wing -sarjan 2. tuotantokauden päätösjakso Two Cathedrals oli yksi parhaimmista jaksoista amerikka­laisen television historissa. Vaikka Sheenillä oli tuossa oma lehmä ojassa – näyttelihän hän West Wingissä presidentti Bartletia eli yhtä keskei­simmistä rooleista – on helppo tode­ta, että myös Suomen TV:n historias­sa Kaksi katedraalia on yksi vaikutta­vim­mista jaksoista. Sen kanssa riti­rinnan parhaimman titte­listä kamp­pai­lee mm. Babylon 5:n 3. tuo­tan­tokauden lopettava Z’ha’dum-jakso, jossa Sheridan hyppää syvyyteen.

Väittäisin, että scifissä ja fantasiassa on helpompi luoda ns. Suuri Jakso kuin realismiin pitäytyvässä, vaikkei se helppoa ole milloinkaan. Niissä kuitenkin ihmisille, olennoille ja maailmoille voi luoda spektaakkelimaiset puitteet ja päätähuimaavat  juonikuviot ihan eri tavalla kuin arkitodellisuuteen pitäytyvissä sarjoissa. En siis jaksa lakata ihmettelemästä, miten niinkin tylsästä asiasta kuin politiikasta on West Wingin isä ja käsikirjoittaja Aaron Sorkin saanut luotua uskomattoman uhkeaa ja dynaamista draamaa, jossa liikutaan tunneskaalan molemmissa päissä yhtä luontevasti.

Suuren, käänteentekevän ja koskettavan TV-jakson täytyy täyttää tietyt perusedellytykset.

1) Koko sarjan täytyy olla niin hyvä, että katsoja asettautuu katsomaan sitä uteliaana ja virkeänä. Ajantapposarjoissa ei Suuria Jaksoja nähdä. Sarjan täytyy olla sen verran pitkä, että katsoja on päässyt tarinaan sisään, henkilöt ja heidän edesottamuksensa ovat tärkeitä; katsoja haluaa tietää, mitä henkilöille tapahtuu.

2) Ennen Suurta Jaksoa sarjan juonta ja tapahtumia on täytynyt kehitellä ja kasvattaa aikaisemmissa jaksoissa. Sävyjä on niissä jo hieman tummennettu, tunnelmaa tihennetty. On luotu katsojalle odotusta.

3) Suuren Jakson käännekohta vaikuttaa kaikkiin sarjan päähenkilöihin ja heidän tulevaisuuteensa, ei vain primus motoriin. Parasta olisi, ettei katsoja tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mihin suuntaan ja miten tapahtumat etenevät. Yllätykset – pienetkin – lisäävät jännitystä, tihentävät tunnelmaa, kasvattavat odotusta. Suuressa Jaksossa saa olla myös paatosta, elämän kokoisia tunteita. Katsojalla saa nousta pala kurkkuun, pulssi tihentyä ja iho kihemöidä kananlihalla. Vaikuttavuutta tehostetaan myös muilla keinoilla, kuten musiikilla, ja pääteemaa tukevilla asioilla, draamallisilla metaforilla.

Miten West Wingin Kaksi katedraalia täyttää edellä mainittuja edellytyksiä?

1) Sarja on hyvin tehty. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on kultakynästä lähtenyttä. Ne, jotka West Wingiin tykästyivät, eivät ole seuranneet sarjaa puolella korvalla, vaan keskittyen. Ahmien jopa. Tapahtumat ovat dynaamisia, tarina on täyttä draamaa myös muissa jaksoissa. Henkilöt kaikkine ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, vikoineen ja hölmöilyineenkin ovat hyvin todellisia, lihaa ja verta. Sarjan aikana he tulevat tutuiksi kuin ystävät.

2) Käännöskohtaan on luotu odotuksia edellisissä jaksoissa, joissa alaiset ovat saaneet kuulla presidentin sairastavan MS-tautia ja salanneen sen siis myös äänestäjiltä. Kukaan ei tiedä, miten tämä tieto vaikuttaa siihen, lähteekö presidentti yrittämään seuraavalle kaudelle tai kannattaako hänen edes tehdä sitä. Miten se vaikuttaa alaisiin? Mitkä ovat juridiset toimenpiteet? Miten kaikki vaikuttaa loppukauteen? Sitten keskellä tätä kaoottista tilannetta – juuri edellisessä jaksossa – presidentin sihteeri kuolee auto-onnettomuudessa. Presidentti on tuntenut Mrs. Landinghamin opiskeluajoistaan asti ja on pitänyt tätä melkeinpä isona siskona. Tummat sävyt valtaavat alaa yhä enemmän.

3) Kaksi katedraalia -jaksossa Valkoisen talon henkilökunta tekee näennäisesti töitä niin kuin ennenkin. Katsojan huomio kiinnittyy asujen tummuuteen, surupukuihin, ja myös vakaviin, surullisiin ilmeisiin. Valmistaudutaan kahteen raskaaseen asiaan: Mrs. Landinghamin hautajaisiin ja presidentin TV-haastatteluun ja sen jälkeiseen lehdistötilaisuuteen. Samaan aikaan presidentti Bartlet käy yksin sisäistä kamppailua. Hän muistaa tilanteita, kun hän kohtasi Mrs. Landinghamin ensimmäisiä kertoja ja kävi tämän kanssa teräviä keskusteluja. Alusta asti Mrs. Landingham näki Bartletissa jotain erityistä eikä päästänyt tätä vähällä. Hautajaisten jälkeen syvästi katolilainen presidentti uskonkriisissään kyseenalaistaa Jumalan oikeudenmukaisuuden vaikuttavassa kohtauksessa, joka on kuvattu National Cathedralissa, Washington D.C:ssä. Bartlet on katkera Jumalalle, joka ei ole estänyt kaikkia niitä turhia kuolemia ja väkivaltaisia tilanteita, jotka ovat tapahtuneet hänen kaudellaan. ”You get Hoynes”, hän tuhahtaa lopuksi Jumalalle, ja katsoja ymmärtää, että Bartlet on heittämässä pyyhkeen kehään ja luopumassa toisesta kaudesta. Myöhemmin omassa työhuoneessaan presidentti käy toisen yksinpuhelun Mrs. Landinghamin ”haamun” kanssa. Tällöin hän muistaa, miksi aikoinaan lähti mukaan presidenttikilpaan, kuinka paljon on vielä tekemättä; asiat palaavat taas oikeisiin mittasuhteisiin Bartletin pään sisällä (kohtaus YouTubessa). Kun Mrs. Landingham sulkee oven viimeisen kerran, tulevat ensimmäiset sävelet Dire Straitsin biisistä Brothers In Arms, joka on pelkästään musiikkinakin vaikuttava. Se soi koko loppuosan ajan, ja samanaikaisesti vuodenaikaan nähden epätyypillinen trooppinen myrsky kurittaa Washingtonia ja koko itärannikkoa. Matkalla lehdistötilaisuuteen, jossa Bartlet on kertova, jatkaako uudelle kaudelle vai ei, hän antaa sateen kastella itsensä. Koko loppuosa onkin kuvattu tunteella: Bring it on!

Kyllä, millä mittapuulla tahansa mitattuna Kaksi katedraalia on yksi vaikuttavimmista TV-jaksoista, jonka jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan. Siitä oli monta vuotta, kun olin nähnyt jakson viimeksi. Tässä välissä omassa elämässäni oli ehtinyt tapahtua paljon asioita, jotka ovat muuttaneet minua, mutta Kaksi katedraalia kosketti edelleen yhtä paljon kuin vuosia sitten. Koskettaa.

Kirjoittajalle tämä TV-jakso on myös oiva oppitunti siitä, kuinka draamaa rakennetaan ja kehitetään, kuinka jännitettä pidetään yllä. Kuinka tehdään elämän kokoista ja näköistä fiktiota.

I rest my case.