Korp(p)i ja juhannusruusu

Museokortti on siitä mukava kapistus, että sen avulla voi käydä katsomassa saman näyttelyn monta kertaa tarvitsematta maksaa joka kerrasta. Voi myös käydä katsomassa vaikkapa vain yhtä maalausta, joka on kiehtonut tai jäänyt vaivaamaan mieltä.

Pelkästään yhtä maalausta en lähtenyt katsomaan aurinkoisena lauantaipäivänä, kun suuntasin kohti Turun taidemuseota toistamiseen parin viikon sisällä. Tarkoitus oli myös mennä kuuntelemaan Samuel Singlerin luentoa kasvojentunnistusteknologioista ja yksityisyydensuojasta. Mutta ennen luennon alkua oli sopivasti aikaa, ja niinpä kiipesin taidemuseon toiseen kerrokseen, minkä saleihin levittäytyy tällä hetkellä kokoelmanäyttely Neljä elementtiä. Lähes sadan teoksen joukossa on paljon mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia teoksia, mutta minulla oli mielessä yksi ainoa, jonka halusin nähdä uudestaan näinkin pian.

Kati Immonen: Juhannusruusu (sarjasta Korpi vastaan puutarha)

Kati Immosen Juhannusruusu löytyy Maa-salista. Vaikuttava maalaus kuuluu sarjaan Korpi vastaan puutarha. Kun ensimmäisen kerran näin tämän teoksen, luin nimilapun huolimattomasti, ja niinpä maalaus on tallennettu aivojeni arkistoon nimellä Korppi ja juhannusruusu. 😀

Juhannusruusu on varmasti monen suomalaisen mielestä yksi ihanimpia kukkia. Sen kauniinherkkä vaaleus koskettaa. Immosen maalauksessa juhannusruusu pirskahtelee ja singahtelee häikäisevän valkoisena tummaa taustaa, korpea vasten. Se on kuin pieni, iloinen lapsi, jota eivät maailman murheet vielä paina, eikä synkistä. Tumma korpi seisoo juhannusruusun takana synkkänä kuin aikuisten maailma.

Immosen maalaus antaa mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Valkoisena räiskähtelevä toivo synkkyyttä ja pessimismiä vastaan. Toivo elää, valo voittaa pimeyden! Synkimmässäkin tilanteessa on aina läsnä ripaus toivoa.

Toisaalta puutarhan juhannusruusua voidaan pitää ihmisen kädenjälkenä ja korpea luonnontilana, joka oli olemassa jo, ennen kuin ihminen alkoi muuttaa luontoa. Korpi on häviämässä taistelun, sillä ihmisen ”puutarhat” levittäytyvät kaikkialle. Metsää kaadetaan surutta ja korpea valjastetaan hyötykäyttöön, elämyspuistoiksi ja virkistysalueiksi. Korpi onkin se hyvä, mitä pitäisi suojella, mikä pitäisi osata nähdä kauniina ja ainutlaatuisena, ja juhannusruusu on se röyhkimys, joka levittäytyy yhä laajemmalle, röyhistelee etualalla, sinkoaa kipinöitään joka puolelle ja polttaa korven hiiltyneeksi puiden hautausmaaksi.

Mutta voisivatko korpi ja juhannusruusu elää rinnakkain? Olisiko mahdollista nähdä kauneutta ja uljautta kaatuneessa puussa, sammaleen läikittämässä kivessä, kuuta ulvovassa sudessa, marjoja popsivassa karhussa? Ja samanaikaisesti oman puutarhan perennapenkissä, parvekelaatikon orvokeissa, vuosikymmenestä toiseen sinnittelevässä fiikuksessa? Olisiko mahdollista kokea samankaltaista iloa, kun katsoo villiä ja kasvatettua, ja nähdä molemmat arvokkaina, naapureina, ystävinä?

Immosen teoksessa valo ja varjo ovat yhtä aikaa läsnä – toisiaan tukien, toisistaan voimaa saaden, toisissaan kiinni. Ilman valoa ei ole varjoa, ilman surua ei ole iloa. Ihan niin kuin Aleksis Kiven runoissa tai elokuvassa Inside out – mielen sopukoissa.

PS. Niin, se korppi. Kyllä minä senkin tästä maalauksesta löysin, mutta en kerro mistä. Jokainen löytäköön omat lintunsa (ja siipensä!) ihan itse. 😉

Metsä vastaa, kun joella huudetaan

Kun sunnuntaiaamupäivän sade lakkasi ja pilvipatja oheni lupaavasti, hyppäsin rengaspollen selkään ja polkaisin kaupungille. Yksi Facebook-kavereistani oli tykännyt Galleria Joellasta, ja tämä tykkäys oli pulpahtanut iloisesti uutisvirtaani. Ihan viime tingassa vieläpä, sillä turkulaisen taidemaalarin Kati Immosen Metsä vastaa -taidenäyttely oli tänään viimeistä päivää Galleria Joellassa.

Ilma oli harmaa, mutta kostea ja raikas, hyvä hengittää, ja ajokelikin pääsääntöisesti ihan poljettava. Maiseman rumuudelta ja likaisuudelta yritin sulkea silmäni – täysin onnistumatta.

Nimensä mukaisesti näyttely käsitti luontoaiheisia maalauksia, vesiväreillä, tussilla tai näillä molemmilla tehtyjä. Kaksi maalauksista oli tosi isoja ja loput pienempiä. Jos en olisi köyhä yrittäjä, olisin hyvinkin voinut ostaa näistä tauluista useammankin. Hauska pöllötaulu BUU olisi sopinut aiheeltaan jopa olkapäälläni keikkuvaan pöllölaukkuun. Samoin karvainen kaveri päässään valkoinen karvalakki (Turkikset) vetosi heti ja herätti myös muistoja lapsuudesta: velipojalla oli juuri samanlainen valkoinen karvalakki, josta läpät roikkuivat korvien päällä. Käsien iho muistaa yhä vielä tuon lakin tekokarvan synteettisen tunnun, sellaisen nihkeän, jäykän ja kovan. Myös tummasävyinen Karvaiset oli tunnelmallinen ja vastapäisellä seinällä olevat kolme lintutaulua.

Immosen luontoaiheiset taulut eivät kuitenkaan ole pelkästään söpöjä tai kauniita tai tunnelmallisia. Taulut ottavat myös kantaa, mutta se ei tapahdu repivästi eikä hyökkäävästi. Oivallus jää katsojan harteille. Tauluja voi katsoa sellaisenaankin, mutta oma oivallus tuo tietenkin ihan toisenlaisen syvyyden kokemukseen. Näyttelyn mainoksessa on maalaus, jossa puhtaanvalkoinen, karvainen eläin näyttäisi loikoilevan paksulla puunoksalla rentona jalat oikosenaan, juuri sillä tavalla kuin olemme luontodokumenteissa nähneet joidenkin eläinten lepäilevän. Eläimen silmät ja silmäripset ovat häikäisevän siniset ja kauniit. Lähemmäksi mennessä huomaa valkoisen kaunokirjoitustekstin (Immoselle tyypillisen): ”mä tykkään pukeutua kuin kuninkaalliset”. Ensin tulee mieleen, että kyseessä on kuvan eläimen ajatus, mutta jokin ei sittenkään täsmää. Maalauksen nimi Kärpännahka avaa oven lopulliselle tulkinnalleni (liekö edes oikea, mutta ainakin omani!): ajatus on puun, joka on koristellut yhden oksansa kärpännahalla. Tämän jälkeen onkin helppo (?) huomata, kuinka sinisen taivaan yläpuolella on synkäntumma pilvikerros, samoja sävyjä kuin puunoksassa.

Kati Immonen: Kärpännahka (vesiväri, 2014)

Kati Immonen: Kärpännahka (vesiväri, 2014).
Kuva skannattu kortista, joten värit eivät ole ihan oikeat.

Jos itse olisin maalannut Kärpännahka-taulun, olisin varmaan itkenyt koko maalausprosessin ajan. Tästä huolimatta kokemukseni Metsä vastaa -näyttelyn tauluista on, että oivallus niistä syntyy usein huumorinvälähdyksen kautta. Ensin tulee huvittunut ajatus, että ”onpas hassu” tai ”hauskasti ajateltu”, ja sitten oivallus lyö kuin leka ja tuo mukanaan surun. Näiden taulujen ajatukset pysäyttävät.

Mukaan ei siis lähtenyt yhtään taulua, mutta muutama kortti kuitenkin, ja tilaukseen meni myös Talvisatu-kirja, jonka noudan tulevalla viikolla.

Kati Immosen maalauksia voi ihailla netissä hänen omilla sivuillaan.