Korp(p)i ja juhannusruusu

Museokortti on siitä mukava kapistus, että sen avulla voi käydä katsomassa saman näyttelyn monta kertaa tarvitsematta maksaa joka kerrasta. Voi myös käydä katsomassa vaikkapa vain yhtä maalausta, joka on kiehtonut tai jäänyt vaivaamaan mieltä.

Pelkästään yhtä maalausta en lähtenyt katsomaan aurinkoisena lauantaipäivänä, kun suuntasin kohti Turun taidemuseota toistamiseen parin viikon sisällä. Tarkoitus oli myös mennä kuuntelemaan Samuel Singlerin luentoa kasvojentunnistusteknologioista ja yksityisyydensuojasta. Mutta ennen luennon alkua oli sopivasti aikaa, ja niinpä kiipesin taidemuseon toiseen kerrokseen, minkä saleihin levittäytyy tällä hetkellä kokoelmanäyttely Neljä elementtiä. Lähes sadan teoksen joukossa on paljon mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia teoksia, mutta minulla oli mielessä yksi ainoa, jonka halusin nähdä uudestaan näinkin pian.

Kati Immonen: Juhannusruusu (sarjasta Korpi vastaan puutarha)

Kati Immosen Juhannusruusu löytyy Maa-salista. Vaikuttava maalaus kuuluu sarjaan Korpi vastaan puutarha. Kun ensimmäisen kerran näin tämän teoksen, luin nimilapun huolimattomasti, ja niinpä maalaus on tallennettu aivojeni arkistoon nimellä Korppi ja juhannusruusu. 😀

Juhannusruusu on varmasti monen suomalaisen mielestä yksi ihanimpia kukkia. Sen kauniinherkkä vaaleus koskettaa. Immosen maalauksessa juhannusruusu pirskahtelee ja singahtelee häikäisevän valkoisena tummaa taustaa, korpea vasten. Se on kuin pieni, iloinen lapsi, jota eivät maailman murheet vielä paina, eikä synkistä. Tumma korpi seisoo juhannusruusun takana synkkänä kuin aikuisten maailma.

Immosen maalaus antaa mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Valkoisena räiskähtelevä toivo synkkyyttä ja pessimismiä vastaan. Toivo elää, valo voittaa pimeyden! Synkimmässäkin tilanteessa on aina läsnä ripaus toivoa.

Toisaalta puutarhan juhannusruusua voidaan pitää ihmisen kädenjälkenä ja korpea luonnontilana, joka oli olemassa jo, ennen kuin ihminen alkoi muuttaa luontoa. Korpi on häviämässä taistelun, sillä ihmisen ”puutarhat” levittäytyvät kaikkialle. Metsää kaadetaan surutta ja korpea valjastetaan hyötykäyttöön, elämyspuistoiksi ja virkistysalueiksi. Korpi onkin se hyvä, mitä pitäisi suojella, mikä pitäisi osata nähdä kauniina ja ainutlaatuisena, ja juhannusruusu on se röyhkimys, joka levittäytyy yhä laajemmalle, röyhistelee etualalla, sinkoaa kipinöitään joka puolelle ja polttaa korven hiiltyneeksi puiden hautausmaaksi.

Mutta voisivatko korpi ja juhannusruusu elää rinnakkain? Olisiko mahdollista nähdä kauneutta ja uljautta kaatuneessa puussa, sammaleen läikittämässä kivessä, kuuta ulvovassa sudessa, marjoja popsivassa karhussa? Ja samanaikaisesti oman puutarhan perennapenkissä, parvekelaatikon orvokeissa, vuosikymmenestä toiseen sinnittelevässä fiikuksessa? Olisiko mahdollista kokea samankaltaista iloa, kun katsoo villiä ja kasvatettua, ja nähdä molemmat arvokkaina, naapureina, ystävinä?

Immosen teoksessa valo ja varjo ovat yhtä aikaa läsnä – toisiaan tukien, toisistaan voimaa saaden, toisissaan kiinni. Ilman valoa ei ole varjoa, ilman surua ei ole iloa. Ihan niin kuin Aleksis Kiven runoissa tai elokuvassa Inside out – mielen sopukoissa.

PS. Niin, se korppi. Kyllä minä senkin tästä maalauksesta löysin, mutta en kerro mistä. Jokainen löytäköön omat lintunsa (ja siipensä!) ihan itse. 😉

Mainokset