Pienen pojan suru

Perjantai-illan elokuvaa varten täytyi taas turvautua iTunesin valikoimaan, koskapa television vakiokanavilla ei ollut mitään tarjottavaa. 99 sentin tarjouksessa oli leffa nimeltä A Monster Calls, ja sen vuokrasin enempiä miettimättä. Elokuvan ohjaaja on espanjalainen Juan Antonio Bayona, joka on ohjannut myös hienon Orpokoti-elokuvan. El Orfanato onkin yksi suosikkielokuvani, vaikken varsinaisesti kauhun ystävä olekaan. A Monster Calls perustuu Patrick Nessin samannimiseen romaaniin, ja tämä heppu on myös tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Conor-pojasta, jonka äiti on vakavasti sairas. Connor joutuu selviämään arkisista askareista yksin, koska äiti on niin väsynyt ja kipeä, ettei pysty pojasta huolehtimaan. Sen lisäksi koulussa on kolme ikätoveria, jotka pahoinpitelevät Conoria joka päivä; tämä kun on omissa oloissaan viihtyvä, piirtämistä harrastava, hiljainen poika, sopiva uhri tyhjäntoimittajille siis. Conoria esittää vallan mainio Lewis MacDougall, jonka harteilla elokuva pitkälti lepääkin, sillä muut näyttelijät ovat selkeästi hyvin pienissä sivurooleissa. Sigourney Weaver isoäitinä, Felicity Jones äitinä ja Toby Kebbell isänä tekevät ihan kelvollista työtä, mutta heille ei filmissä ole annettu paljonkaan tilaa. Myös Liam Neeson Hirviön äänenä tuo elokuvaan oman panoksensa.

”And if you need to break things, then by God, you break them good and hard.”

Orpokodin tavoin myös Hirviö-elokuvassa liikutaan fantasiakauhussa: todellisuus ja fantasia sekoitetaan yhteen, jotta voidaan luoda erilaisia psykologisia tasoja. Tämän tyyppiset elokuvat asettavat minut aina saman dilemman eteen: katsoako elokuvaa fantasiana vai selittääkö fantastiset elementit psykologisina, päähenkilön pään sisäisinä tapahtumina? Bayona ja Ness antavat katsojan valita. Toisaalta näytetään, että hirviö on pojan mielikuvitusta tai unta ja toisaalta näytetään tilanteita ja yksityiskohtia, joita ei voi selittää pelkällä psykologialla (tai ainahan niin voi tehdä, jos välttämättä haluaa). Tällainen lähestymistapa on mielenkiintoinen: katsojaa ei pakoteta näkemään asioita yksioikoisesti ohjaajan ja käsikirjoittajan pakkodumppina, vaan kukin voi tehdä omat tulkintansa. Spekulatiivisen fiktion ystävänä lähden yleensä katsomaan tällaista elokuvaa fantasiana, siis kirjaimellisesti. Hirviö on todellinen hirviö eikä mikään mielikuvituksen tuote tai uni. Jos muut eivät hirviötä näe, niin se on heidän ongelmansa. Mutta elokuvan edetessä rinnalle tulee myös psykologinen puoli; Bayona ei anna senkään unohtua. Katsojan on pidettävä nämä kaksi asiaa rinnakkain ja limittäin, toisiaan ruokkien ja toisistaan kasvaen. Niitä ei tarvitse erottaa toisistaan, eikä tarvitse valita vain jompaakumpaa.

Hirviö-elokuva kertoo luopumisesta, menetyksestä, surusta. Nenäliinapaketti kannattaa ottaa käden ulottuville. Conor seuraa vierestä äitinsä riutumista ja yrittää uskotella itselleen, että äiti vielä paranee. Tunteet, joita Conor tuntee elokuvan aikana, ovat yleismaailmallisia: kaikki, jotka ovat seuranneet vierestä läheisen riutumista, tunnistavat varmasti nämä tunteet. Elokuva tekee kipeää, jos se osuu omalla kohdalla haavaan tai arpeen. Minussa elokuva synnytti seuraavana yönä unia, joissa kipeät asiat nousivat pintaan. Silti sanoisin, että kannatti katsoa ja katsoisin uudestaan.

Orpokodin tasolle tämä elokuva ei nouse, mutta pidin siitä joka tapauksessa, enkä todellakaan vähiten herkän Lewis MacDougallin takia.

Mainokset