Lyhyt raportti valkoisesta Toyotasta

Kun Joni Skiftesvik julkaisi 1980-luvulla esikoiskirjansa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983), hän ponkaisi suoraan suomalaiseen kirjoittajaeliittiin. Kriitikot kehuivat kirjan maasta taivaaseen, ja monille harrastajakirjoittajille hänestä tuli Idoli isolla i:llä. Skiftesvikin novelleja analysoitiin kirjoittajakursseilla, ja opettajat kannustivat opiskelijoita muokkaamaan omaa tyyliä tuon askeettisen, karun ja selkeän journalistityylin suuntaan. Raikkaan tuulahduksenhan Skiftesvikin novellit toivat suomalaiseen kirjallisuuteen. Hän oli elävä esimerkki, että vähemmälläkin kuvauksella voi sanoa paljon, jopa enemmän. Esikoisnovellikokoelman jälkeen hänen ensimmäinen romaaninsa Pystyyn haudattu (1984) oli minulle kuitenkin pettymys. En enää tarkkaan muista miksi; sen aiheista ja käsittelytavasta on jäänyt mieleen kuva keltaisen lehdistön tyylistä, joka tuntui itselleni vieraalta ja luotaantyöntävältä. Ja luultavasti tästä lukukokemuksesta johtuen luin sen jälkeen Skiftesvikiltä vain novelleja.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoniNiinpä oli hieman jännittävää ottaa lähes 30 vuoden tauon jälkeen lukulautaselle Skiftesvikin uusin romaanimuotoinen kirja Valkoinen Toyota vei vaimoni (e-kirja, WSOY 2014). Kirja voitti Runeberg-palkinnon tänä vuonna. Ensimmäiset lauseet luettuani tunnistin heti Skiftesvikin tyylin; hän on sille siis yhä uskollinen. Karut, selkeät lauseet, päälauseiden vyörytys ja tilanteiden nopeat leikkaukset ilman turhia selittelyjä – kaikki oli tallella. Skiftesvikiä on helppo lukea, hänen tekstinsä rytmi on erehtymätön eikä lukijan tarvitse pelätä kompastuvansa lukupolun poikki kulkeviin ärsyttäviin juuriin; ne on kaikki raivattu pois. Parhaimmillaan Skiftesvikin kieli on ilmavaa ja moni-ilmeistä, mutta joukkoon mahtuu myös kliseisiä ja moneen kertaan kuultuja ajatuksia (jotka kustannustoimittajan olisi kyllä pitänyt poistattaa, vaikka olisi tehnyt kipeää). Leikkaukset tilanteesta toiseen ilman turhia infodumppeja ovat sen sijaan virkistäviä; Skiftesvik osaa taitavasti ja hienovireisesti tarjota riittävästi tietoa, niin että lukija heti tietää, missä mennään. Hän selvästi luottaa lukijan ajattelukykyyn eikä väännä siirtymäkohtia rautalangasta. Myös dialogit toimivat ja ovat useimmiten riittävän ilmavia.

Parasta antia kirjassa olivat lapsuuteen ja perheeseen liittyvät kohdat. Niissä oli lämpöä ja elävyyttä. Koskettavuutta. Huoli vaimosta, suru lapsesta, epävarmuus omasta terveydestä ja tulevaisuudesta – kaikki tämä tulee myös lukijan iholle.

Sen sijaan työhön liittyvät tarinat jäivät jotenkin pinnallisiksi raportoinneiksi. Ihmisiä lappasi kuin Kööpenhaminan terminaalissa, nimiä vilahteli ohi sen enempää merkitsemättä – rasittavuuteen asti. En ole lukenut elämäkertoja, joten mene tiedä – ehkä tällainen kuuluu tyylilajin piirteisiin. Toinen seikka, joka alkoi ensin ihmetyttää ja sitten suorastaan häiritä, oli niin monien ihmisten esittäminen pelkästään ilkeinä tai muuten vain ja ainoastaan negatiivisessa valossa. Onko tämä tavallista elämäkerroissa? Ihmisiä mainitaan nimeltä ja heistä kerrotaan vain ikäviä asioita? Kaivetaan kaikki hampaankoloihin vuosien varrella jääneet asiat ja pistetään kirjan sivuille? On ihan eri asia luoda ilkeä fiktiivinen hahmo kuin kirjoittaa ilkeästi oikeasta ihmisestä. Näinkö elämäkerroissa menetellään: nostetaan omaa häntää painamalla linttaan muita? Tällainen tyyli ei minusta kuulu kaunokirjallisuuteen – sori vaan.

Jos kirja olisi pitäytynyt vain perhepiirissä ja suvun tarinoissa, se olisi ollut varmasti hyvä romaani ja antanut lukijalle matkaevästä, palasen todellista, kouriintuntuvaa, hienmakuista ihmiselämää. Suvun ja perheen tarinoita olisin halunnut lukea enemmänkin. Mutta tällaisena pakettina en tiedä, mikä kirja on ja mikä sen tarkoitus on ollut. No, onneksi minun ei tarvitsekaan tätä tietää. Jokainen voi päättää sen ihan itse. 😉