Kirja ilman lukijaa ei lennä (pesästä)

Mikä on lukijan tehtävä? Odottaako vain, että kirjailija kippaa juonen, henkilöt ja sanat lautaselle eteen, ja alkaa sitten nakerrella sitä kuin pitkää karkkinauhaa edeten ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen pisteeseen asti? Nauttia tekstistä tai olla nauttimatta? Vai saako lukijalla olla aktiivinen osa lukemistilanteessa?

Näitä asioita mietin, kun luin jokin aika sitten Isabel Allenden Henkien taloa. Jostain tuntemattomasta syystä Allenden kirjat olivat jääneet minulta lukematta, vaikka hänen nimensä toki oli tuttu. Kun sitten espanjankurssilla meille tuli läksyksi pätkä Allenden kirjasta El país inventado, päätin, että tämä aukko yleissivistyksessä täytyy nyt paikata. Oli luonnollista aloittaa paikkaus Allenden esikoisteoksesta. Hetken mietin, luenko kirjan espanjaksi, mutta juuri sillä hetkellä oli suuri tarve – suorastaan nälkä – suomen kieleen, joten päädyin suomennokseen. Opiskelutoverini sen sijaan tarttui rohkeasti kirjan espanjankieliseen versioon La casa de los espíritus.

Henkien talo kertoo Trueban perheen tarinan kaikkine yksityiskohtineen. Ja juuri tuo tekstin täysinäisyys sai minut miettimään lukijan tehtävää. Kirjan teksti on niin täyttä, että jo muutamien kymmenien sivujen jälkeen tuli ähky olo. Yksityiskohdissa sinänsä ei ole mitään huonoa, päinvastoin, Allenden kieli on rikasta, detaljit mehukkaita, ihmiset jännittäviä värikkäine piirteineen. Mutta yksityiskohtia on liikaa, ne vyöryvät lukijan päälle kuin hyökyaalto. Oli pakko pitää joitakin päiviä taukoa lukemisessa ja alkaa uudestaan, puskea päin aaltoa ja lopulta nostaa lukunopeutta, etten jäänyt aallon hukuttamaksi. Omalle mielikuvitukselle ei jäänyt mitään tilaa, Allende tarjoili lukijalle kaiken valmiina, jokaisen pienen yksityiskohdan. Kun kirja oli loppuun luettu, se ei jatkanut elämää mielikuvissani, en kehitellyt tarinalle jatkoa. Myöskään kirjaa lukiessa ei tullut mieleen Entä jos? -kysymyksiä. Kirjan teksti oli niin täyttä, että lukijana saatoin olla vain vastaanottava osapuoli. Kun rivien välissä ei ole ilmaa, ei lukija voi rakennella omia majojaan, pesiään ja leikkejään rivien väliin. Kirjasta muistaa vain sen, mitä siinä tapahtui, ei sitä, mitä itse ajatteli tai tunsi. Kun oikeastaan pitäisi muistaa se, mitä ei koskaan tapahtunut (erittäin luovasti Carlos Ruiz Zafónia mukaillakseni).

On selvää, että lukijoita on monenlaisia. Ja samakin lukija tarvitsee erilaisia kirjoja eri elämäntilanteissa. Opiskelutoverilleni Henkien talo on ollut hyvin erilainen lukukokemus. Päinvastoin kuin minulla, hänen kohdallaan Allenden teksti on todella imuttanut, minkä ansiosta hän on jaksanut ihailtavasti lukea tätä tiheästi painettua, reippaasti yli 400-sivuista kirjaa espanjaksi. Mutta minua näin täysi teksti – vaikka onkin erittäin hyvää – väsyttää, sen lukemisesta tulee urakka, josta täytyy suoriutua. Kaipaan tekstiin ilmaa ja tilaa tehdä omia huoneita, majoja, jopa taloja, kaipaan ja tarvitsen sitä, että saan olla mukana kirjoittajan kanssa rakentamassa kirjan maailmaa. Sellainen kirja virkistää, saa unohtamaan arjen huolet, antaa taas yhden uuden elämän lisää. En halua olla vain kaatopaikka, jonka ammottavaan suuhun kipataan kuorma, vaan tahdon olla osallisena kirjan tekemisessä, sillä ilman lukijaa kirja on lintu ilman siipiä takertuneena pesän reunaan.

Kirjailijoille mietittäväksi:
Haluatteko, että lukija on vain passiivinen vastaanottaja? Vai uskallatteko kutsua lukijan mukaan leikkiin, luoda tekstiin tilaa sellaisille leikeille, joista ette ehkä mitään tiedä?

Lopuksi:
Tutustumiseni Isabel Allenden kirjallisuuteen ei toki lopu tähän. Allende on mielenkiintoinen ja fiksu ihminen, johon haluan tutustua paremmin. Kun kevät tästä ehtii pitemmällä, tartun hänen uusimpaan kirjaansa El juego de Ripper. Siinä eletään jo nykypäivää ja aihekin on moderni – kuin minua varten tehty: roolipeli Internetissä. Tämän kirjan aion lukea espanjaksi ja e-kirjana. 🙂