Viruksia ja helmisimpukoita

Loppuvuosi 2020 sujui Python-ohjelmointikieltä opiskellessa niin tiiviisti, että fiktion lukeminen ja blogiartikkelien kirjoittaminen jäivät aivan paitsioon. Joululomalla lukaisin suomalaisten naiskirjailijoiden dekkarinovelleja sisältävän kirjan Kylmää kyytiä (Elisa kirja 2020), jossa oli ihan mainioita rikostarinoita. Myös spekulatiivisia novelleja tuli luettua Spin-, Kosmoskynä- ja Portti-lehdistä. Pyhien tienoilla kirjoitin itsekin pitkästä aikaa fiktiota: rikosnovellin. 😀

Anni Kytömäki: Margarita (Gummerus 2020)

Olin ladannut puhelimeen jo marraskuun lopulla Finlandia-palkitun Margaritan tarkoituksenani lukea se joululomalla, mutta pääsin kirjan pariin toden teolla vasta tämän vuoden puolella. Kirja kertoo muutaman ihmisen tarinaa rinnakkain. Yksi tarina kulkee sota-aikana ja toiset tarinat 1950-luvulla. Alussa tarinat kulkevat erillään, mutta pikkuhiljaa ja varsinkin loppupuolella tarinat ja ihmisten kohtalot alkavat kutoutua kiinni toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Lukija saa kokea kutkuttavia yllätyksiä, sen lisäksi että Kytömäen kieli on kaunista ja sukeltaa tuon tuostakin pinnan alle päähenkilöiden, erityisesti Sennin mielessä ja ajatuksissa.

Kirjasta voisi kirjoittaa moneltakin kantilta, sen verran rikas ja monitahoinen se on, jo pelkkä ajankuvaus – 50-luku – tuo jänniä nostalgian tuulahduksia. Miten muun muassa tiedonkulku onkaan muuttunut! Tässä artikkelissa pohdin kuitenkin vain yhtä kirjan aihetta, sillä se osui niin tähän päivään.

1950-luvulla maailma ja Suomi sen mukana koki poliovirusepidemian. Päinvastoin kuin koronavirus, polio tarttui lapsiin 600 kertaa todennäköisemmin kuin aikuisiin (Wikipedia), aikuisilla tauti oli kuitenkin yleensä pahempi. Vaikka suurimmalle osalle sairastuneita virus aiheutti vain tavallisia flunssanoireita, polio myös halvaannutti ja rampautti monia, joista osa kuoli. Virus levisi varsinkin Helsingissä, jossa ihmisiä asui tiheämmin kuin maaseudulla. Suositeltiin, että ihmiset välttäisivät kokoontumisia, jotta virus ei pääsisi leviämään, mutta kuten nytkin, monet vähättelivät vaaraa eivätkä noudattaneet suosituksia.

Päähenkilö Senni työskenteli yhdessä vaiheessa sairaalassa, jossa hoidettiin polion halvaannuttamia lapsia ja nuoria. Hoitohenkilökunta altisti itsensä tartuntavaaralle, ihan niin kuin nyt korona-aikana. Jonas Salkin rokotetta odotettiin vuonna 1955 kuin kuuta nousevaa, aivan samoin kuin me odotimme koronarokotteiden valmistumista ja hyväksymistä ja tällä hetkellä massarokotusten alkamista. Kun rokotetta alettiin saada myös Suomeen, osastonhoitaja toppuutteli, ettei tilanne ollut ohi. Niinpä vuosi 1956 oli polioepidemian synkin ja tartuntoja ilmeni parina seuraavanakin vuonna, mutta vähenemässä määrin.

Viimeisin polioepidemia koettiin Suomessa vuosina 1984-85, jolloin kansa massarokotettiin ns. Sabinin sokeripalarokotteella. Koska täällä meilläkin on rokotevastaisia, vai pitäisikö sanoa tartuntatautimyönteisiä, eivätkä kaikki vanhemmat anna rokottaa lapsiaan poliota vastaan, polioepidemian puhkeaminen saattaa olla mahdollista, jos laumasuoja heikkenee liikaa.

Polio voi tuntua meistä kovin kaukaiselta, niin kuin koronakin voi olla niille, jotka eivät ole itse sairastuneet pahasti ja joiden läheisetkin ovat säästyneet taudin vaikeilta muodoilta. Minä kuitenkin olen tuntenut naisen, joka sairastui lapsena polioon. Muistan, kuinka hän sitkeästi käveli kahden kainalosauvan varassa, vaikka polvet taipuivat taaksepäin. Sen katseleminenkin tuntui tosi pahalta. Koska olen nähnyt omin silmin, mitä poliovirus voi aiheuttaa, se on ollut minulle aina todellinen ja vakava uhka. Sellaisena, hyvin todellisena, koen myös koronan.

Monen muun asian lisäksi Kytömäen Margarita sai siis minut pohtimaan tällaisia virusasioita, vaikka polio on vain oikeastaan sivuosassa kirjassa. Kirjaa ei siis kannata jättää lukematta, vaikkei juuri nyt jaksaisi viruksista enempää lukea. Myös luonnonsuojelulliset teemat uivat teoksessa monella tasolla, ja erityisen sympaattinen on helmisimpukan tarina. Se sai minut ajattelemaan simpukoita uudesta näkökulmasta. Summa summarum: Margarita on kyllä Finlandia-palkintonsa ansainnut ja lukemisen arvoinen.

Me emme tiedä (mitä tiedämme)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014)

(Teksti sisältää jonkin verran spoilereita.)

Komeasti alkaa Sanoja-blogin vuosi 2015, sillä tässä vuoden ensimmäisessä jutussa kirjoittelen ajatuksia Finlandia-palkinnon saaneesta Jussi Valtosen kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät. Viime aikoina lukemistani kirjoista tämä herätti selvästi eniten tunteita ja ajatuksia. Huomasin sekaantuvani päähenkilöiden elämään tuon tuostakin antamalla neuvoja ja kehotuksia, kieltoja ja muita kommentteja. Samalla kävin jatkuvaa vuoropuhelua itseni kanssa, miten olisin toiminut, neuvonut tai keskustellut vaikeissa tilanteissa, joihin päähenkilöt kirjassa joutuivat. Ihan uskomaton pörinä kävi pään sisällä sen viikon ajan, kun kirjaa luin.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevätValtosen kirja on hämmästyttävän tarkkanäköinen kuvaus tästä ajasta, missä elämme juuri nyt. Vaikka Valtonen spekuloi ja venyttää joitakin asioita osittain tulevaisuuteenkin, scifiin, niin niidenkin juuret ovat syvällä tässä ajassa. Samaan aikaan kun luin Valtosen kirjasta, kuinka iAm-laite ja markkinavoimat kietoivat nuoren teinitytön salakavaliin pauloihinsa (vanhempien seistessä lähinnä tumput suorina), suosittu sosiaalinen viestintäkanava lähetti meille käyttäjille uudet käyttöehdot. Käsi ylös se, joka jaksoi ne lukea tai viitsi edes avata kyseisen sähköpostin! Kyseinen media voi nyt paikantaa meidät ja käyttää sijaintitietoja kohdentaakseen paikallisen mainonnan paremmin. Mediaan lataamiamme kuvia voidaan käyttää markkinoinnissa; käyttäjällä ei enää ole tekijänoikeuksia omiin tuotoksiinsa, vaan kaikkea ko. mediaan ladattua yhtiö voi käyttää markkinoinnissaan ilman käyttäjän suostumusta tai edes tietoa. Kauheasti meitä ei näytä myöskään haittaavan se, että suosittu hakukone näyttää meille hakutuloksia, miten tykkää eli sen mukaan mitä haluaa meille näyttää, milloin mistäkin syystä. Me vain lähinnä seisomme tumput suorina, kuten Rebeccan vanhemmat, kohauttelemme apaattisina – lammasmaisesti – olkapäitämme ja hoemme mantraa: No can do. Ja jatkamme entiseen tyyliin – silmät kiinni. Valtosen kirja oli tässä suhteessa eräänlainen wake up call. Se näytti, missä ollaan menossa ja yhden todella pelottavan ja täysin mahdollisen lähitulevaisuuden näkymän.

Kirja osoitti, kuinka valmistautumattomia olemme siihen kehitykseen, mikä maailmassa on viime vuosina ollut käynnissä. Olemme kuin pieniä lapsia, joille syydetään aina vain uusia ja ihmeellisempiä leluja. Otamme ne vastaan kyselemättä, silmät kiiluen. Joskus lähimenneisyydessä oli vaikea tulla toimeen ilman tietokonetta ja sähköpostia. Nyt elämä ilman tablettia tai älypuhelinta ja sosiaalista mediaa tuntuu täysin kuolleelta, suorastaan käsittämättömältä. Mitä jos ei pääsisi ihan-heti-paikalla-just-nyt kommentoimaan kaikkea silmien edessä liikkuvaa! Kauhistus varmaan monelle! Minun on vaikea kuvitella aikaa ilman iPadiä. Tätäkin tekstiä naputtelen pädillä, sängyllä makoillen. Miten vielä paljon helpompaa olisi kirjoittaa, jos ei tarvitsisi näpytellä: sanat soljuisivat suoraan ajatuksista sähköiseen tiedostoon! On siis hyvinkin ymmärrettävää (ainakin minusta), että Valtosen kirjassa ensin tytär ja sitten isä hurahtivat täysin aivoin 😉 ihmeelliseen iAm-laitteeseen, joka anturien avulla yhdistyy suoraan ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin ja pyrkii toteuttamaan sellaisiakin toiveita, joita inehmo ei edes uskalla tai kehtaa ajatella. Meillä on hyvin vähän mahdollisuuksia säilyttää aikuisuus ja arvostelukyky näin ihmeellisten vempainten ja asioiden kanssa.

Kirjan 550 sivuun mahtuu monta tarinaa, ja välillä tulikin mieleen, tarvittiinko kaikkea. Oli parisuhdepötinää, lastenkasvatusta, perhe-elämää, yliopistomaailman kiemuroita, eläinkokeita, neurokemikaaleja, tieteentekemistä, ekoterrorismia jne. Kirja olisi tuskin kärsinyt, jos sitä olisi tiivistetty juustohöylämenetelmällä reippaastikin. Päinvastoin. Monet sarkastisen älykkäät huomiot ajastamme ja ilmiöistä ehkä olisivat päässeet terävämmin esille, jos teksti olisi ollut tiiviimpää ja yksityiskohtien vyörytystä vähemmän. Joissakin kohdissa alleviivausta, jopa eräänlaista saarnaamista ja rautalangasta vääntämistä oli liikaa. Alinan osuudet olivat tylsempiä, ja niistä olisi voinut nipistää enemmänkin, mutta ehkäpä pienten lasten äidit ovat tästä täsmälleen eri mieltä. Toihan Alinan osuus vastapainon Joen maailmalle, mutta oliko se riittävän erilainen? Ymmärrän kyllä kustannustoimittajaakin: Valtosen teksti on juoksevaa, virkeää ja tehokasta; vaikea sitä olisi ollut alkaa höylätä. Ja Valtosen ihmismielen kuvaus oli todella hienoa; pienen pienet piirteetkin ristiriitoineen päivineen hän sai piirrettyä näkyviin terävinä ja kirkkaina. Kirjan ihmisistä rakentui täysiä persoonia. Ehkäpä riipaisevinta kirjassa oli se, kuinka lapset joutuivat kasvamaan näissä ”hyvissäkin” perheissä kovin yksin. Vanhemmilla ei ollut aikaa tai/ja valmiutta olla vanhempia ja aikuisia lastensa elämässä; heiltä ikään kuin puuttui oivallus siitä, mitä tarkoittaa vanhempana oleminen. Kirjassa toivo näyttäisikin olevan lähinnä lapsissa ja nuorissa, vaikkei heille (ainakaan yhdelle) kauhean hyvin käy. Maailma, jonka olemme luoneet, on julma ja armoton, varsinkin niille jotka näkevät enemmän.

Juonen kanssa minulla oli hiukan takkuamista. Välillä kirja oli äärimmäisen pikkutarkkaa ihmissuhteiden ja ihmismielen skannaamista ja välillä dekkaria lähestyvää jännitystä. Oli vaikea orientoitua, miten kirjaa lukea: nopeatempoisena jännärinä vai hitaampana, ”tavallisena” romaanina. Loppuratkaisun venytys oli lukijan kannalta yltiötuskallista, makeansuolaista kidutusta, josta ei osannut päättää, halusiko sen loppuvan nopeasti vai jatkuvan mahdollisimman pitkään. Se oli kuitenkin paljon tärkeämpi osuus kirjalle kuin jokin nopea closer olisi ollut. Lukija, joka oli samaistunut Joehun ja Joen näkemykseen maailmasta ja ihmisistä, saa loppumetreillä omat ennakkoluulonsa kasvoilleen kuin ämpärillisen kylmää vettä. Se teki todella hyvää!

Pienistä puutteistaan huolimatta – ja ne puutteet ovat pitkässä juoksussa kaiken kaikkiaan mitättömän pieniä – Valtosen kirja on yksi tärkeimpiä aikamme kirjoja. Tähän kirjaan tullaan palaamaan viimeistään silloin, kun iAm-laitteesta – tai jostain vastaavasta ihmeaparaatista – on tullut totta. Eikä siihen ole pitkä aika.

Me emme tiedä, mitä meille tehdään.
Me emme tiedä, mitä annamme tehdä itsellemme.
Me emme tiedä, mitä teemme itsellemme.
Me emme tiedä – ja kuitenkin tiedämme.