Surullinen koiratarina

Espanjalainen Fernando Delgado (synt.1947, koko nimi Fernando Gonzáles Delgado) on kirjailija ja lehtimies, tehnyt radio- ja TV-töitä ja nykyään toimii myös poliitikkona. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja ja saanut palkintoja sekä kirjoistaan että työstään televisiossa.

Fernando Delgado: Me llamo Lucas y no soy perroDelgadon kirja Me llamo Lucas y no soy perro (suomeksi käännettynä: Nimeni on Lucas enkä ole koira. Planeta 2013) on tarina Lucas-nimisestä labradorinnoutajasta, ja koko kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta. Lucas haluaa olla poika, Luci-poika haluaa olla koira, perheen äiti haluaisi olla eläinlääkäri ja isä merimies. No, omien sanojensa mukaan Delgado on sijoittanut Lucas-koiran tavalliseen perheeseen.

Kirja alkaa lapsenomaisella tyylillä, joka tuntuisi olevan suunnattu lähinnä lapsille. Tyyli on yksinkertaista ja kirjan ensimmäinen osa kertoo lapsenomaisesti arkisista asioista ja ihmisten välisistä suhteista. Lucas viettää melko mukavaa elämää nelihenkisessä perheessä, jossa perheen äiti rakastaa häntä yli kaiken. Lähipiiriin kuuluvat myös kaksi palvelijaa (toinen tosin jo eläkkeellä) ja isovanhemmat. Näiden kaikkien ihmisten puheita Lucas kuuntelee korvat höröllä, erityisesti kommentteja, joita ihmiset latelevat koirista ja varsinkin Lucaksesta itsestään. Koira on tärkeä osa perheen elämää: ystävyyden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja kateudenkin kohde. Koira jakaa myös ihmisten väliset jännitteet.

Kirjan toisessa osassa Lucas on joutunut eroon perheestään. Perheen isä ja hänen rakastajattarensa ”la dominicana” (eli se palvelija) hylkäsivät Lucaksen bensa-asemalle, eikä Lucas löydä kotiin. Se viettää kulkukoiran kovaa elämää: ihmiset ovat pahoja, toiset villit koirat ovat pahoja. Jatkuva nälkä ja jano, yksinäisyys ja pelko ovat Lucaksen ainoat kumppanit. Kunnes pahalta haiseva kerjäläinen ottaa Lucaksen kaverikseen, antaa puolet kerjäämästään ruoasta Lucakselle ja jakaa vilttinsä Lucaksen kanssa. Lucas on jälleen onnellinen, joku rakastaa sitä ja se rakastaa kerjäläistä. Sitten koittaa päivä, jolloin kerjäläinen vetää viimeisen henkäyksenä, ja Lucas on jälleen yksin, yrittää saada apua kerjäläiselle, otetaan kiinni ja viedään koiratarhaan, josta se ostetaan yhteen perheeseen, mutta täältäkin Lucas joutuu pakenemaan. Ihmiset ovat julmia tai ymmärtämättömiä tai molempia. Lopulta Lucaksen löytää eläinlääkäripariskunta, joilla on sirunlukulaite. Hetkessä selviää Lucaksen perheen nimi ja osoite.

Kolmannessa osassa Lucas palaa perheensä luo – kahdeksan vuoden jälkeen. Mutta kaikki on muuttunut. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja etäisiksi, Luci-pojasta on jäljellä vain harhailevakatseinen, tupakkaa ketjuna polttava haamu. Isää ja äitiä ei näy missään, ja ”heistä puhutaan menneessä aikamuodossa, niin kuin he olisivat kuolleet”. Talon emäntänä häärää ”la dominicana” – palvelijatar-rakastajatar. Lucas kuitenkin haluaa jäädä taloon saadakseen tietää, mitä äidille ja isälle on tapahtunut. Ja lopussa vanha koira toivoo enää vain, että ”la dominicana” myrkyttäisi hänet, että hän pääsisi taivaaseen, missä kerjäläinen häntä varmasti odottaa ja he voisivat olla taas onnellisia yhdessä.

Toinen ja kolmas osa ovat niin rankkoja, etteivät minusta sovi lapsille. Mutta kirja kaikkinensa on hyvin vaikuttava ja koskettava. Ehkä liiankin surullinen minulle. En vain kestä surullisia koiratarinoita. 😦 Onnellinen loppukaan ei olisi lieventänyt surua (sillä kahdeksan vuotta on koiran elämässä pitkä aika).

Mietin, miksi koiraihminen kirjoittaa näin surullisen kirjan. Sillä Delgado on koiraihminen. Se käy ilmi hänen kiitossanoistaan. Se käy ilmi myös hänen kirjastaan, tavasta jolla hän kuvaa tätä sympaattista, ystävällistä koiraa. En keksi muuta syytä, kuin että kirjailija haluaa näin ravistella ihmisiä miettimään suhdettaan koiraan ja lemmikkeihin yleensä. Saada ihmiset näkemään, että koira on enemmän kuin vain ihmisen lemmikki, koira on elävä olento, ei mikään lelu eikä kiusankappale. Ja näyttää, miten me ihmiset vastaamme koiran rakkauteen ja uskollisuuteen. Vaikka Suomessakin on paljon parantamisen varaa ihmisten suhtaumisessa koiriin, niin varsinkin Espanjassa koirien kohtelu on vielä ymmärtämättömämpää ja julmempaa. Siihen saumaan tämä kirja on erittäin tärkeä.

Loppumietteitä:

Mieltä hykerryttävä yksityiskohta kirjassa olivat Lucas-koiran kommentit koirankouluttajasta, joka televisiossa paasasi muka tuntevansa koirien psykologian, mutta joka ei ymmärtänyt koirista yhtään mitään. Tässä kohtaa kirjailija varmasti (olen vakuuttunut!) viittasi Suomenkin TV:ssä nähtyyn tyyppiin, Suureen Koirakuiskaajaan, jota tälläkin hetkellä syytetään Yhdysvalloissa eläinrääkkäyksestä, tyyppi, joka ei ymmärtänyt karvan vertaa kultaisennoutajan sielunelämästä yhdessä sarjan jaksoista, vaan menetti hermonsa koirien normaalista, iloisesta käyttäytymisestä. Ihan ansaitusti Delgado ”leimasi” kyseistä tyyppiä – tosin taitavasti nimeä mainitsematta. 😉

Jos haluaa kerrata espanjan subjunktiivin imperfektiä, niin silloin voin suositella tätä kirjaa. Varsinkin Como si -rakenne tulee todella tutuksi. 🙂

Mainokset