Surullinen koiratarina

Espanjalainen Fernando Delgado (synt.1947, koko nimi Fernando Gonzáles Delgado) on kirjailija ja lehtimies, tehnyt radio- ja TV-töitä ja nykyään toimii myös poliitikkona. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja ja saanut palkintoja sekä kirjoistaan että työstään televisiossa.

Fernando Delgado: Me llamo Lucas y no soy perroDelgadon kirja Me llamo Lucas y no soy perro (suomeksi käännettynä: Nimeni on Lucas enkä ole koira. Planeta 2013) on tarina Lucas-nimisestä labradorinnoutajasta, ja koko kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta. Lucas haluaa olla poika, Luci-poika haluaa olla koira, perheen äiti haluaisi olla eläinlääkäri ja isä merimies. No, omien sanojensa mukaan Delgado on sijoittanut Lucas-koiran tavalliseen perheeseen.

Kirja alkaa lapsenomaisella tyylillä, joka tuntuisi olevan suunnattu lähinnä lapsille. Tyyli on yksinkertaista ja kirjan ensimmäinen osa kertoo lapsenomaisesti arkisista asioista ja ihmisten välisistä suhteista. Lucas viettää melko mukavaa elämää nelihenkisessä perheessä, jossa perheen äiti rakastaa häntä yli kaiken. Lähipiiriin kuuluvat myös kaksi palvelijaa (toinen tosin jo eläkkeellä) ja isovanhemmat. Näiden kaikkien ihmisten puheita Lucas kuuntelee korvat höröllä, erityisesti kommentteja, joita ihmiset latelevat koirista ja varsinkin Lucaksesta itsestään. Koira on tärkeä osa perheen elämää: ystävyyden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja kateudenkin kohde. Koira jakaa myös ihmisten väliset jännitteet.

Kirjan toisessa osassa Lucas on joutunut eroon perheestään. Perheen isä ja hänen rakastajattarensa ”la dominicana” (eli se palvelija) hylkäsivät Lucaksen bensa-asemalle, eikä Lucas löydä kotiin. Se viettää kulkukoiran kovaa elämää: ihmiset ovat pahoja, toiset villit koirat ovat pahoja. Jatkuva nälkä ja jano, yksinäisyys ja pelko ovat Lucaksen ainoat kumppanit. Kunnes pahalta haiseva kerjäläinen ottaa Lucaksen kaverikseen, antaa puolet kerjäämästään ruoasta Lucakselle ja jakaa vilttinsä Lucaksen kanssa. Lucas on jälleen onnellinen, joku rakastaa sitä ja se rakastaa kerjäläistä. Sitten koittaa päivä, jolloin kerjäläinen vetää viimeisen henkäyksenä, ja Lucas on jälleen yksin, yrittää saada apua kerjäläiselle, otetaan kiinni ja viedään koiratarhaan, josta se ostetaan yhteen perheeseen, mutta täältäkin Lucas joutuu pakenemaan. Ihmiset ovat julmia tai ymmärtämättömiä tai molempia. Lopulta Lucaksen löytää eläinlääkäripariskunta, joilla on sirunlukulaite. Hetkessä selviää Lucaksen perheen nimi ja osoite.

Kolmannessa osassa Lucas palaa perheensä luo – kahdeksan vuoden jälkeen. Mutta kaikki on muuttunut. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja etäisiksi, Luci-pojasta on jäljellä vain harhailevakatseinen, tupakkaa ketjuna polttava haamu. Isää ja äitiä ei näy missään, ja ”heistä puhutaan menneessä aikamuodossa, niin kuin he olisivat kuolleet”. Talon emäntänä häärää ”la dominicana” – palvelijatar-rakastajatar. Lucas kuitenkin haluaa jäädä taloon saadakseen tietää, mitä äidille ja isälle on tapahtunut. Ja lopussa vanha koira toivoo enää vain, että ”la dominicana” myrkyttäisi hänet, että hän pääsisi taivaaseen, missä kerjäläinen häntä varmasti odottaa ja he voisivat olla taas onnellisia yhdessä.

Toinen ja kolmas osa ovat niin rankkoja, etteivät minusta sovi lapsille. Mutta kirja kaikkinensa on hyvin vaikuttava ja koskettava. Ehkä liiankin surullinen minulle. En vain kestä surullisia koiratarinoita. 😦 Onnellinen loppukaan ei olisi lieventänyt surua (sillä kahdeksan vuotta on koiran elämässä pitkä aika).

Mietin, miksi koiraihminen kirjoittaa näin surullisen kirjan. Sillä Delgado on koiraihminen. Se käy ilmi hänen kiitossanoistaan. Se käy ilmi myös hänen kirjastaan, tavasta jolla hän kuvaa tätä sympaattista, ystävällistä koiraa. En keksi muuta syytä, kuin että kirjailija haluaa näin ravistella ihmisiä miettimään suhdettaan koiraan ja lemmikkeihin yleensä. Saada ihmiset näkemään, että koira on enemmän kuin vain ihmisen lemmikki, koira on elävä olento, ei mikään lelu eikä kiusankappale. Ja näyttää, miten me ihmiset vastaamme koiran rakkauteen ja uskollisuuteen. Vaikka Suomessakin on paljon parantamisen varaa ihmisten suhtaumisessa koiriin, niin varsinkin Espanjassa koirien kohtelu on vielä ymmärtämättömämpää ja julmempaa. Siihen saumaan tämä kirja on erittäin tärkeä.

Loppumietteitä:

Mieltä hykerryttävä yksityiskohta kirjassa olivat Lucas-koiran kommentit koirankouluttajasta, joka televisiossa paasasi muka tuntevansa koirien psykologian, mutta joka ei ymmärtänyt koirista yhtään mitään. Tässä kohtaa kirjailija varmasti (olen vakuuttunut!) viittasi Suomenkin TV:ssä nähtyyn tyyppiin, Suureen Koirakuiskaajaan, jota tälläkin hetkellä syytetään Yhdysvalloissa eläinrääkkäyksestä, tyyppi, joka ei ymmärtänyt karvan vertaa kultaisennoutajan sielunelämästä yhdessä sarjan jaksoista, vaan menetti hermonsa koirien normaalista, iloisesta käyttäytymisestä. Ihan ansaitusti Delgado ”leimasi” kyseistä tyyppiä – tosin taitavasti nimeä mainitsematta. 😉

Jos haluaa kerrata espanjan subjunktiivin imperfektiä, niin silloin voin suositella tätä kirjaa. Varsinkin Como si -rakenne tulee todella tutuksi. 🙂

Mainokset

Sitten vielä isoäitikin synnytti!

Erilaiset sanonnat ovat jokaisen kielen parhautta ja kielenopiskelun suola ja sokeri!

Espanjanopiskelussa on tällä hetkellä menossa hiihtolomaviikko, joten tässä täytyy järjestää itse itselleen kielellisiä pulmia. 😉 Tänään tuli Facebookin Practicamos español -ryhmässä vastaan hauska sanonta, jonka merkitystä ja vastaavuutta suomen kielessä aloin metsästää. Sanonta on yleisesti käytössä espanjankielisessä maailmassa, joten sen ymmärtäminen on ihan aiheellista.

Éramos pocos… y parió la abuela.

Sananmukainen suomennos tälle lauseelle olisi ”meitä oli (liian) vähän… ja isoäiti synnytti”. Kuulostaa kovin surrealistiselta, vai mitä? Suoraan sanottuna: ei mitään järkeä! Täytyi siis lähteä seikkailemaan Internetin poluille, etsimään natiivien pohdiskeluja asian tiimoilta. Ja sieltähän niitä löytyi: hiukan toisistaan poikkeavia tulkintoja, mutta pääsääntöisesti samantyyppisiä, joista vedin omat johtopäätökseni. Tässä oma tulkintani tästä hauskasta sanonnasta.

Virkkeen alku ”Éramos pocos” – meitä oli liian vähän – on itse asiassa sarkasmia ja tarkoittaa juuri päinvastaista eli meitä oli liian paljon. 😉 Samalla tavallahan me suomalaisetkin usein kuittaamme tapahtumia. Kun joku esimerkiksi törttöilee liikenteessä ja kolhii autoaan, saatamme sanoa ”Ajoitpa hyvin!”, kun tarkoitamme, että ihan pieleen meni.

Espanjan kielisen sanonnan voisi siis suomentaa seuraavasti vapaalla kädellä: ”Meitä oli jo ennestään liian paljon, ja sitten vielä isoäitikin synnytti” tai vielä hauskempi versio ”Meitä oli jo ennestään liian paljon, ja sitten vielä isoäitikin sai pentuja”. 😀 Nyt virkkeessä on jo havaittavissa jonkinlaista loogisuutta. Espanjankieliset selittivät tämän virkkeen merkitystä muun muassa siten, että kun tilanne on jo ennestään huono, niin tapahtuu jotain vielä pahempaa. ”Tämä tästä vielä puuttuikin!”

Löytyykö suomen kielestä vastaavaa sanontaa? En keksinyt muuta kuin ”ojasta allikkoon”. Ehkä täytyy jatkaa metsästämistä oman kielen parissa. Tai sitten otan käyttöön osan tästä espanjankielisestä lausahduksesta. Kun seuraavan kerran huono tilanne ryöpsähtää äkkiä vielä pahempaan suuntaan, tokaisen vain: Ja sitten vielä isoäitikin synnytti! 😀

Éramos pocos... y parió la abuela.

Kuva on omasta arkistostani. Äitini ristiäiset, äiti on mummonsa sylissä.

Menos es más – Vähemmän on enemmän

Viime kuussa en ehtinyt blogia päivittää, joten aloitetaan tämä kuu komeasti Ana María Matuten kirjalla, jonka ostin viime syksynä Alicanten Casa del Librosta. Kirja odotti kielellisesti sopivan rauhallista aikaa, ja sellainen löytyi, kun espanjankurssi loppui tältä keväältä.

Tuntuuko vain siltä vai ovatko kirjojen sivumäärät kasvaneet viime vuosina? Miten vain… ainakin siltä tuntuu. 😉 On vaikea löytää kirjoja, joissa olisi vähemmän kuin 300 sivua, ja nykyään kirjoja lukiessa aivojeni editointikeskus käynnistyy ja alkaa tiivistää kirjan tekstiä, karsii turhia yksityiskohtia, poistaa turhia henkilöitä, pakkaa dialogeja jämäkämmiksi, napsaisee kuvauksesta puolet pois, poistaa kokonaisen sivupolun. Tuntuu, että kirjoihin yritetään tunkea mahdollisimman paljon tavaraa sen sijaan, että keskityttäisiin pääasiaan.

Toinen häiritsevä tuntuminen nykykirjoissa on järkyttävien tapahtumien vyöryttäminen lukijan niskaan. Sama tuntuu olevan suuntana myös TV-rikossarjoissa, joissa oikein mässäillään mitä karmeimmilla murhilla. (OT: TV-sarjoissa yhtenä ärsyttävänä piirteenä on myös henkilöiden jatkuva, ilkeä juonittelu, jota sitäkin alan olla jo kurkkua myöten täynnä.)

Ana María Matute: Demonios familiares

Niinpä tuntuukin yhtä aikaa piristävältä ja rauhoittavalta lukea kirjaa, jonka sivumäärä jää reilusti alle 200, jossa draamaa ei luoda karmeuksilla ja jonka teksti on niin hiottua, ettei editointikeskukseni päästä inahdustakaan. Tällaisena koin Ana María Matuten (1925-2014) viimeiseksi jääneen teoksen Demonios familiares (Planeta 2014). Matutea ei juurikaan tunneta Suomessa. Häneltä on suomennettu muutama kirja joskus 1960-luvulla (muuta en löytänyt). Yllättävää kyllä, Demonios familiares löytyy espanjankielisenä Turun kirjastojärjestelmästä. Espanjassa Matute kuitenkin oli rakastettu ja palkittu kirjailija, jolle ehdittiin antaa myös Espanjan arvostetuin kirjallisuuspalkinto El Premio Cervantes – muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa. Matute kirjoitti myös paljon lastenkirjoja.

”Kaikki kirjallisuus on tärkeää. Mutta suuri kirjallisuus ei ole iloista. Se kertoo kyynelistä ja kivusta.” – Ana María Matute

Demonios familiares kertoo 17-vuotiaasta Evasta vuonna 1936, jolloin Espanjan sisällissota oli juuri alkanut. Eva palaa kotiin luostarista, jonne oli paennut kodin ahdistavaa ilmapiiriä. Luostari oli poltettu, eikä Evalla ole muuta vaihtoehtoa kuin palata kotiin, jossa häntä odottavat halvaantunut, tyrannimainen isä, Coronel (”eversti”), tämän vaitelias palvelija Yago ja keittiön valtias Magdalena. Myös kuollut isoäiti, Madre, tuntuu pitävän silmällä Evaa tuijottamalla tätä seinällä roikkuvasta maalauksesta ja heittämällä kommentteja Evan tekemisistä tämän pään sisällä. Ahdistavassa, tukahduttavassa ilmapiirissä Eva yrittää raivata itselleen omaa tilaa ja löytää oman tavan elää ja ymmärtää elämää: toisaalta hän antaa myöten isän kiveen hakatuille rutiineille ja toisaalta kapinoi niitä vastaan. Eva etsii ystäviä, vastakaikua ja elämää kodin ulkopuolelta, ja löytääkin niitä, mutta elämä ei ole pumpulia sielläkään.

Sodan kaiut ulottuvat myös pieneen kylään, missä Eva asuu. Ilmatorjunnan ja aseiden paukkeet kuuluvat Evan kotiin asti, tärinät tuntuvat talon rakenteissa, joskus niin voimakkaina, että tauluja tipahtelee seiniltä. Lentokoneita lentelee korkealla kylän yllä, naapurikylään tiputetaan pommeja. Coronel seuraa kartalta rintamalinjojen muutoksia. Puhutaan ”heikäläisistä” ja ”meikäläisistä”, mutta Eva kyseenalaistaa mielessään tämän jaon, hän ei ymmärrä sitä, ja sitten äkkiä – sattuman kautta – hän joutuu ottamaan kantaa.

Sisällissota oli espanjalaisille varmasti yhtä järkyttävä ja traumaattinen kuin omat sotamme edellisille sukupolville ja repi kansan pahasti kahtia. Espanjan sodasta on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia, ja usein niissä kuvataan toista osaa kansasta pahiksina ja toista sankareina tai uhreina. Kirjassaan Matute – Evan kautta – tuo näkökulman, jossa ei ole pahiksia eikä hyviksiä, vaan kaikki ovat ihmisiä. Äärettömän tärkeä viesti nykypäivänäkin, kun koko ajan ollaan nostattamassa kaikenlaisia jonninjoutavia rintamalinjoja usein aika keinotekoisesti luotujen ryhmien väliin. Kaikki olemme kuitenkin ihmisiä.

Kirjan loppusanat on kirjoittanut Matuten ystävä María Paz Ortuño, joka valottaa kirjan syntymisen taustoja. Kirjaa kirjoittaessaan Matute oli jo hyvin sairas. Hän sai sairauskohtauksia, joutui viettämään aikaa sairaalassa ja pitämään taukoa kirjoittamisessa, kun voimat eivät siihen riittäneet. Tästä huolimatta Matute ei tinkinyt työskentelytavoistaan. Hän hioi tekstiä moneen kertaan, yhä uudestaan, kunnes oli siihen tyytyväinen. Ja tämä kyllä näkyy lopputuloksessa. Virkkeet ovat kristallinkirkkaita ja rytmisesti välillä kuin runoa. Ei edes vajavaisesti espanjaa ymmärtävä 😉 voi olla kiinnittämättä huomiota tällaiseen superkieleen. Se jopa houkutteli leikittelemään ajatuksella kirjan suomentamisesta, mutta onneksi tulin järkiini nopeasti. Matute itse kuvaili sitä, kuinka kirjoitti kirjat ensin päässään, näin: ”Kirja kasvaa kuin puu, ja sitten kun sinulta tulevat oksat ulos korvista, alat kirjoittaa.”

Jäikö kirja kesken? Takakannen teksti ja loppusanat antaisivat näin ymmärtää. Toki kirja olisi voinut kertoa ”mitä sitten tapahtui”, kirjat aina voivat tehdä sen. 😉 Mutta kun ajatellaan kirjaa Evan kasvutarinana, kirja kertoo sen, mikä sen pitikin kertoa. Ei lähtenyt jaarittelemaan sivupolkuja, vesittämään keskustarinaa eikä hoitamaan lukijan separaatioahdistusta. Menos es más – vähemmän on enemmän. Mutta ymmärrän kyllä espanjalaisten lukijoiden ja kriitikoiden separaatioahdistuksen ja toiveen, että kirja olisi ollut pitempi, olihan se rakastetun ja arvostetun kirjailijan viimeinen teos.

Varjoja ja sumupatsaita

Kirjoittajat kirjoittavat varjoistaan. Tämä ei kovinkaan omaperäinen ajatus pulpahti mieleeni jälleen kerran, kun luin Carlos Ruiz Zafónin kirjaa Las luces de septiembre (= syyskuun valot). En oikeastaan tiedä yhtään mitään Ruiz Zafónin lapsuudesta tai traumoista, mutta nyt luettuani kolmannen hänen neljästä nuortenromaanistaan on vaikea olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä näissä kauhupainotteisissa kirjoissa.

Lukijan ei oikeastaan tarvitsisi tietää mitään luurangoista, jotka luurailevat kirjoittajan kaapeissa, tai möröistä, jotka huhuilevat kirjoittajan sängyn alla. Kaunokirjallisuuden lukeminen on aina tekstin ja lukijan hyvin intiimi kohtaaminen; siihen väliin ei kaivata kirjoittajan persoonaa häiritsemään ja johtamaan ajatuksia harharetkille. Jos teksti imaisee mukaansa tai puhuttelee syvästi, jos tarina tenhoaa (mikä ihana vanhahtava sana!) ja teksti alkaa resonoida lukijan mieltä vasten, kirjoittajan persoona häviää kokonaan.

Toisinaan kuitenkin käy niin, että kirjoittajaa on vaikea unohtaa. Kun melko tarkalleen kolme vuosikymmentä sitten luin Esa Sariolan esikoisteosta Väärinkäsityksiä, minun oli pakko tuon tuostakin katsoa takakannen kuvaa kirjailijasta, näkisinkö hänen kasvoillaan jotain niistä pikimustista varjoista, joista hän kirjoitti, ja voisinko lukea hänen silmistään vastauksia kirjan kauheuksiin. En muista niistä novelleista enää mitään, mutta muistan oman lukuprosessini, nuo takakannen vilkuilut, jotka eivät tuoneet vastauksia, ja kirjailijan. Kirjan nimenkin olin unohtanut, piti käydä Wikipedian pakeilla tätä artikkelia varten. Myös sellaisia kirjoja lukiessa, joissa kirjailijan defenssit (minän puolustuskeinot) nousevat barrikadin tavoin eteen ja katkaisevat hyvän tarinan, kirjoittaja ja hänen varjonsa tulevat häiritsemään lukuprosessia.

Carlos Ruiz Zafón: Las luces de septiembreOlen lukenut Ruiz Zafónin tekstejä sekä suomeksi että espanjaksi. Hänen tarinansa imuttavat ihanalla tavalla. Suomenkielisiä lukiessa miestä kirjan takana ei muista, hän häviää täysin Barcelonan vanhan kaupungin kapeille kujasille. Mutta espanjankielisissä kirjoissa hänen haamunsa haahuilee jossain taka-alalla, toisinaan häviten hetkeksi mereltä nousevaan sumuun, mutta ilmestyen varjon tavoin, kun lyhdyt sytytetään ja tuuli suhisee pimeässä metsässä. Tämä johtuu siitä, että luen espanjaa eri tavoin kuin suomea. Omaa äidinkieltä lukiessa kieli unohtuu usein sekin kokonaan; tarina virtaa kuvina, liikkeenä, ääninä, tunteina, muistoina ja notkahtaa vain, jos kielessä tai sen rytmissä on jokin häiriö. Espanjaa en ymmärrä läheskään samalla tavoin kuin suomea. Lukeminen on hitaampaa, välillä on ihan liian paljon vieraita sanoja, sama lause täytyy joskus lukea toistamiseen, jotta siinä olevan ajatuksen saisi hahmotettua. Paljon yksityiskohtia menee varmasti ohi, vaikka juonen ja tunnelman ymmärtääkin. Toisaalta espanjan kieltä jää myös maistelemaan kesken tarinan, kirjoittajan lempi-ilmauksia oppii tunnistamaan, hyviä sanontoja ja tarpeellisia sanoja yrittää painaa mieleensä. Tällaisen lukutavan seurauksena myös kirjan muuhunkin materiaaliin tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota. Miksi Ruiz Zafón kirjoittaa nuortenkirjoissaan aina yliluonnollisista, hurjan voimakkaista ja täydellisesti pahoista ”olennoista”, jotka ovat jotenkin lähtöisin aikuisten maailmasta? Miksi lapset tai nuoret joutuvat ilman aikuisten tukea kamppailemaan tätä pahuutta vastaan? Miksi aina joku kuolee, ja se joku on yleensä nuori, usein yksi kirjan päähenkilöistä? Nuortenkirjoissaan hän kuvaa nuorten välistä ystävyyttä ja orastavaa ensirakkautta todella kauniisti, Marina-kirjassaan ihan uskomattoman hienosti. Kirjat sijoittuvat ajallisesti kauas television, internetin ja kännyköiden maailmasta, mutta niissä on jotain hyvin ajatonta ja ikuista. Kirjojen tarinat henkivät kuitenkin sellaista tunnelmaa, ettei voi olla ajattelematta, millainen Ruiz Zafónin oma lapsuus ja nuoruus olivat? Mitä merkitsevät hänelle itselleen kirjoissa usein toistuvat varjot, enkelit, sumu, yliluonnollinen pahuus, aikuisten – ainakin henkinen – poissaolo ja avuttomuus?

Vastauksia yllä oleviin kysymyksiin voi – halutessaan – etsiä internetistä, esimerkiksi Ruiz Zafónin englanninkielisiltä sivuilta (sivulla Why I write). Mutta luultavasti vastauksia ei löydä. Kirjoittajakaan ei välttämättä tunne kaikkein syvimpiä varjojaan kuin pukeutuneina tarinoihin, joita kirjoittaa. Ja jos tietääkin, niin miksi niistä mennä kertomaan koko kansalle – muuten kuin tarinoihin kätkettynä. 😉

Kirjoittajan näkökulma

Tarinaa ensi kertaa kirjoittaessaan ei ajattele omia varjoja, joista se kumpuaa. Kaikki mielenkiinto ja energia menee itse tarinaan. Idean pienenpieni kipinä, jota täytyy osata puhaltaa juuri oikealla tavalla, ei liian kovaa, ettet kipinä sammuisi, vaan juuri sopivasti, niin että se sytyttää ympärillä leijailevaa käyttökelpoista materiaalia. Sitten alkaa tien raivaaminen tarinalle, vesuri heiluu, hiki virtaa ja piikkipensaat raapivat ihoa. Välillä menee usko, kun ryteikkö on läpitunkematon tai polkuja, joita seurata, on liian monta, ja niitä aukeaa koko ajan uusia.  Entäpä päähenkilö? Tuo vastaan hannaava, laiska tyyppi, joka mieluiten käpertyisi sohvannurkkaan ja jota saa jatkuvasti maanitella ja työntää eteenpäin oikeaan suuntaan. Tai sitten kaikki tekstin henkilöt juoksentelevat päättömästi eri suuntiin, ja heitä täytyy paimentaa pitkin maita ja mantuja. Kirjoittajan omille varjoille ei tässä ole tilaa… ja kuitenkin, siellähän ne joissain ovat, aina, vaikkei niihin kiinnittäisi huomiota. Vasta joskus, kun kirjoittaa tekstiä ehkä viimeistä kertaa julkaisua tai kilpailua varten, saattaa äkkiä nähdä syyn, miksi oikeastaan tarinan kirjoitti, miksi se oli itselle niin tärkeä, että se oli pakko saada valmiiksi hinnalla millä hyvänsä. Mutta usein käy niinkin, ettei tätä oivallusta tule vielä tässäkään vaiheessa ja varjot jäävät sumuun; niiden olemassaolon tuntee nahoissaan, mutta kun katsoo suoraan kohti, ne ovat häilyväreunaisia sumupatsaita yömetsän reunassa. Ja kirjoittajan seuraavat tarinat jatkavat niiden piirittämistä. Sitten joskus vuosia myöhemmin, jos sattuu lukemaan oman tekstinsä uudestaan, äkkiä näkee sen kaikki varjot selkeinä, terävinä, lähes pelottavan paljaina, ja samalla ehkä huomaa, että jossain vaiheessa on lakannut kirjoittamasta näistä varjoista. Uudet sumuvarjot ovat ilmestyneet metsän reunaan odottamaan tekstiksi tulemista.

Suomalaisesta scifistä espanjan kielellä

Opiskelusta on aina hyötyä, tapahtuipa se harrastuksena tai ammattiin tähtäävänä. Se avaa ovia, usein odotettuja, mutta monesti myös sellaisia, joita ei osaa odottaa.

Tällainen odottamaton ovi avautui minulle eilen illalla, kun kaveri oli Facebookissa linkittänyt seinälleen uutisen suomalaisesta scifi-kirjallisuudesta. No, tämä ei ehkä vielä vaikuta kauhean suurelta uutiselta, mutta mielenkiintoista tässä oli se, että artikkeli oli espanjankielinen. Siis: La ciencia ficción en Finlandia. Ei tarvitse varmaan kääntää. 🙂 Artikkelin kirjoittaja on syntyjään perulainen, maailmalla kierrellyt ja Suomeen avioliiton kautta päätynyt Tanya Tynjälä.

Artikkelin haastattelut on tehty jo vuonna 2009, moni asia on siitä muuttunut, mutta paljon pitää yhä paikkansa. Oikeasti artikkeli on tavattoman mielenkiintoinen; se syväluotaa suomalaisen scifi-kirjallisuuden ominaisuuksia mainiosti. Scifi on paljon enemmän kuin päältä päin nopeasti vilkaistuna näyttäisi – ja suomalainen scifi varsinkin, sillä on ihan omat piirteensä, koska se kumpuaa meidän historiastamme – ja meistä erikoislaatuisista suomalaisista.

Espanjan kieltä taitaville ja kirjallisuudesta kiinnostuneille: artikkeli kannattaa lukea. Se on melko helposti ymmärrettävää tekstiä, vaikka joukossa olisikin vieraita sanoja. Kyllä sen ymmärtää, jos on Qué tal -kurssit läpikahlannut. 😉

———–

Vinkkaan tässä samalla nyt toisenkin netistä luettavan tapauksen, nimittäin Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta? Tätä lukiessa ei tarvitse osata vieraita kieliä, sillä teksteistä on mukana suomennetut versiot. Lukemisen ja tutkimisen riemua kaikille! 😀

Tiovivon salaisuus

Syyskuisella Alicanten-reissulla opin muutamia uusia espanjankielisiä sanoja, pääasiassa ruokaan ja juomaan liittyviä. 🙂 Hauskin sana oli kuitenkin el tiovivo, jonka minulle opetti toinen matkakumppaneistani Tuire. Makustelimme tätä jännää sanaa ääneen kulkiessamme pitkin Alicanten rantakatua 30 asteen helteessä.

Eilen illalla sana pullahti esiin Carlos Ruiz Zafónin kirjasta, kuin vanha tuttu olisi köpsötellyt kadulla vastaan. Kirjassa Las luces de septiembre (Syyskuun valot) sana esiintyi seuraavanlaisessa lauseessa: ”El espejismo de lo que semejaba ser una pequeña cala entre las rocas flotaba a su alrededor como un tiovivo.” Ymmärtäisin tämän lauseen jotenkin näin: Kangastus, joka muistutti pientä merenlahtea kivien välissä, kellui hänen ympärillään kuin karuselli.” Pieni paljastus kirjan juonesta: teini-ikäiset Irene ja Ismael olivat selvinneet hengissä varmalta hukkumiskuolemalta ja makasivat puolitajuttomina rannalla. Silmät avatessaan Irene näki tämän heijastuman.

Niinpä, tiovivo on suomeksi siis karuselli. Mikä tästä sanasta tekee hauskan on se, että sana rakentuu kahdesta sanasta tio ja vivo. Kun heittää painomerkin i:n päälle tío, sana on suomeksi setä: tío vivo = setä elävä. Ja vielä korrektina suomennoksena: elävä setä. Toki sana tío tarkoittaa muutakin kuin setää; sitä voi käyttää vaikkapa kaverista tai henkilöstä, jolle on sattunut jotain hyvää tai huonoa. Elävä setä käynnistää kuitenkin mielikuvituksen. Pyörittikö setä karusellia? Oliko setä karusellissa, kun hevoset ennen vanhaan pyörittivät laitetta ja kun lapset näkivät laitteen ensimmäisen kerran? Vai nitisivätkö laitteen ratakset tiiiooooviiivooo tiiioooviiivooo… 😉

Lähdin tutkailemaan pikaisesti, löytyisikö Internetin pohjattomasta laarista tietoa tiovivo-sanasta, ja jotain sieltä löytyikin. Tarkkaa tietoa sanan alkuperästä ei ilmeisesti ole, mutta sanasta on kaksi tarinaa. Espanjalaisen kielitieteilijän Joan Corominesin (1905-1997) mukaan sanasta on Espanjassa dokumentaatioita 1800-luvun loppupuolelta asti, jolloin se voisi viitata ilmaisun la viveza del tío kautta henkilöön, joka sen keksi. (la viveza = elävyys, eloisuus; tarkkuus, terävyys; loisto)

Toinen – paljon hauskempi – ja hyvin laajalle levinnyt anekdootti puolestaan kertoo sanan tulleen tapauksesta, jossa yhtä karusellien omistajaa Esteban Fernándezia (toisen lähteen mukaan Esteban Méndez) oltiin hautaamassa 17.7.1834 Madridissa, kun ”kuollut” señor äkkiä pomppasikin elävänä pystyyn ja huusi:”¡Estoy vivo! ¡Estoy vivo!” (Olen elossa. Olen elossa. Tai: Olen elävä, olen elävä.). Tämä anekdootti ei kuitenkaan ole kovinkaan todennäköinen, sillä sanaa tiovivo käytetään myös Latinalaisessa Amerikassa, ja monet sen alueen maat olivat itsenäistyneet Espanjasta jo ennen vuotta 1834.

Tiovivo saa siis pitää syntyperänsä salaisuuden ihan itsellään. 🙂

———

Lähteet:
Espanjankielinen Wikipedia (tiovivo)
Microsiervos (tiovivo)
Carlos Ruiz Zafón: Las luces de septiembre (1995). Kirjaa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta nimen suora käännös on Syyskuun valot. Jostain syystä englanninkielinen käännös on saanut nimekseen  The Watcher in the Shadows (linkkiä kannattaa klikata, sillä nuo brittien tekemät Ruiz Zafón -sivut ovat tosi hienot).
Santiago de la Torre Moral – Arja Hammela: Suomi – Espanja – Suomi -sanakirja (2008)
Hauska englannin- ja espanjankielinen Falsos amigos -kuriositeetti löytyy myös Wordreference.comissa.

Tiovivo Alicanten venesatamassa

Tiovivo Alicanten venesatamassa syyskuussa 2014

E-kirjat Isänsä poika ja Ripper

Tällä hetkellä lukulautasella on Jussi Valtosen huippumielenkiintoinen Finlandia-palkinnonkin kahmaissut kirja He eivät tiedä mitä tekevät. Sitä ennen täytyy purkaa blogissa vielä syksyn lukusatoa.

Jo Nesbø, Isabel AllendeJo Nesbøn Isänsä poika (Johnny Kniga 2014, alkuteos Sønnen, suom. Outi Menna) on ollut varmasti menneen syksyn mainostetuin kirja. Sitä tyrkytettiin jo isänpäivälahjaksi, ja sama tyyli jatkui joulun alla. Onnistuin ostamaan sen tosiedullisena messutarjouksena syksyn ollessa synkimmillään.

Isänsä poika on melko kelvollinen dekkari, mutta ei millään tavalla häikäisevä. Sitä lukiessa tulikin mieleen, eikö suomalaisesta kirjatarjonnasta olisi löytynyt ihan yhtä hyviä ja parempiakin kirjoja, joita olisi voinut mainostaa samalla intensiteetillä kuin Nesbøn kirjaa. Ihan varmasti olisi. Joskus – aika usein itse asiassa – ihmettelen markkinointi-ihmisten näköalattomuutta ja mielikuvituksen puutetta. Miten ammatti-ihmiset ajattelevat näin tylsästi? Mikseivät he rohkeasti tuo esiin erilaisia kirjoja? Nesbøn kaltainen kassamagneetti tuskin olisi edes tarvinnut tällaista mainosrahojen satsausta.

Joulun alla sain luettua loppuun myös ikuisuusprojektini Isabel Allenden El juego de Ripper (Barcelona 2014). Myös tämä on e-kirja, jonka ostin edullisesti suuresta maailmasta viime keväänä. Kirjaa ei liene vielä suomennettu; espanjankielinen ilmestyi noin vuosi sitten ja sen e-kirjaformaatti tämän vuoden tammikuussa.

Nesbøn kirjan tavoin Ripper on dekkari. Alunpitäen Allenden piti kirjoittaa kirja miehensä Willie Gordonin kanssa, mutta he päättivät lopettaa yhteisen projektin ja säästää avioliittonsa. 😉 Allende jatkoi dekkarin kirjoittamista yksin.

Nesbøn ja Allenden kirjoilla on yhteneväisyyksiä. Molemmat kertovat sarjamurhaajasta, jonka motiivina on kosto ja jonka tekemät murhat ovat rituaalimurhia. Tarinaa viedään eteenpäin eri kertojien kautta, mistä tavasta viime vuosina onkin tullut kirjallisuudessa enemmänkin trendi kuin poikkeus.

Eroavaisuuksia onkin sitten enemmän. Nesbøn kirjassa lukija tietää, kuka on murhaaja, mutta Allende panttaa tietoa kirjan loppupuolelle asti, ja vielä ihan lopussakin on yksi uusi paljastus. Nesbø suhtautuu murhaajaansa ymmärtäväisesti, hän tekee tästä huumehörhöstä sympaattisen tyypin, mutta kriittinen lukija ei oikein keksi muuta vakuuttavaa syytä murhiin kuin pitkäaikaisen huumeiden käytön, joka on tuhonnut aivoista tärkeitä osia. Kaiken kaikkiaan Nesbøn murhaajan teot ja tekotavat eivät oikein istu tämän persoonaan. Allende sen sijaan luo murhaajalle hyvinkin uskottavan profiilin. Täysin epätavallisen, tosi oudon lapsuuden elänyt ja monenlaisia kauheuksia lapsena kokenut ihminen hyvinkin voi mennä niin rikki, että alkaa kostaa niille ihmisille, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Allenden näkemys on psykologisesti paljon syvempi ja oivaltavampi kuin Nesbøn hiukan pinnalliseksi ja päälle liimatuksi jäänyt näkemys.

Nesbøn teksti on hyvin vetävää ja tehokasta. Hän osaa kuvata ihmisistä ja ympäristöstä olennaisimman, jonka avulla lukijan on helppo nähdä kaikki kuin elokuvana. Ei siis ihme, että Isänsä poika -kirjasta suunnitellaan elokuvaa. Allenden tyyli on täysin erilainen. Hän rakastaa ihmisten kuvaamista. Juoni ei ole suora moottoritie, kuten Nesbøn kirjassa, vaan kiemurainen hiekkatie, josta tuon tuostakin poiketaan vielä sivupoluille. Lukijalle tulee mieleen, että Allende kadottaa juonen luvattoman usein eikä tiedä, minne itse asiassa on menossa. Tämä oli yksi syy, miksi kirjan lukeminen kesti minulla yli puoli vuotta. Allenden kirjaa oikeastaan pitäisi lukea mottona ”Tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä”. Tai opiskelun näkökulmasta, sillä espanjan kieltä opiskelevalle Allenden kirja on loistava. Hän kirjoittaa tavattoman rikasta, modernia amerikanespanjaa. Teksti suorastaan vilisee hyviä sanoja ja ilmeikkäitä sanontoja. Paperiseen kirjaan ei raaskisi tehdä korostuskynällä merkintöjä, mutta e-kirjaan korotusten laittaminen ja niiden poistaminen on yhtä helppoa, eikä kirja kärsi siitä.

Vaikka Allende hukkaa juonensa tuon tuostakin, hänen tarinansa on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Nesbøn. Se haastaa lukijan ajattelemaan ja spekuloimaan. Loppua kohden juoni myös tiivistyy ja tulee huikean jännittäväksi. Nesbøn kirja on hiukan pettymys; se ei haasta, se on aivan liian simppeli ollakseen erinomainen dekkari, sellainen joka jäisi kutkuttamaan lukijan mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Isänsä pojan lukaisee läpi ja jättää taakseen. Tuleekin väistämättä mieleen, onko Nesbøllä liian kireä julkaisutahti. Olisiko kirjasta tullut parempi, jos kirjailija olisi hauduttanut sitä pitempään?

Näistä kahdesta kirjasta Allenden kirja nousee ehdottomasti ykköseksi. Allenden kunniaksi on vielä sanottava – nyt seuraa pieni juonipaljastus – ettei koira kuole. Liian usein kirjailijat uhraavat sen uskollisen koiran tai viattoman lemmikin, mutta Allende ei sorru tähän helppouteen. Koiran sijasta kirjassa kuolee yksi sankareista, mutta hänenkin kuolemalleen löytyy – yllättävän terävänäköisesti – psykologinen merkitys.