Visuaalisia asioita

Tällä viikolla puolalalaisen Krzysztof Kieślowskin (1941-1996) Kolme väriä -elokuvasarja poistui Yle Areenasta. Huomasin tämän viime tipassa ja katsoin elokuvat kahtena peräkkäisenä iltana: Sinisen tiistai-iltana, Valkoisen ja Punaisen keskiviikkona. Arvelin, että olin nähnyt ne ennenkin, mutta varma en ollut. Jotenkin kaikkien juonet tuntuivat vierailta, mutta jotkin yksityiskohdat sen sijaan olivat hyvinkin tuttuja. Muistin esimerkiksi kumaraisen vanhuksen, joka jokaisessa elokuvassa yritti vaivalloisesti työntää tyhjää pulloa lasinkeräyssäiliön hänelle liian korkealla olevasta aukosta sisään. Samoin Punaisen loppukohtaus tuntui hyvinkin tutulta. Ja Sinisen päätähden Juliette Binochen ohimenevä ilmestyminen Valkoisessa. Myös matkalaukussa matkustus tuntui joten tutulta. Mutta edelleenkään en ole ihan varma, olenko nähnyt nämä elokuvat aiemmin vaiko vain katkelmia esimerkiksi jossain elokuva-arviossa.

Kolmessa värissä kerronnan visuaalisuus ja intensiteetti pitävät katsojan tiukasti otteessaan. Minuun kolahtivat eniten Sininen ja Punainen, joista jälkimmäinen ehkäpä kaikkein eniten. Sinisessä viipyilevät lähikuvat tuntuivat joissakin kohdin hieman liian alleviivaavilta, mutta Punaisessa visuaaliset maalailut ja pysähtymiset virittivät tunnelmaa entistä intensiivisemmäksi. Huomasin pidättäväni hengitystä ja jännittäväni vatsalihaksia lähes kaikissa kohtauksissa, joissa päähenkilö Valentine ja eläkkeellä oleva tuomari keskustelivat elämän peruskysymyksistä. Irène Jacob ja Jean-Louis Trintignant virittivät viulun kielet niin kireälle, että soi, ja kunnolla. Valkoinen jäi minulle näistä elokuvista vieraimmaksi, vaikka siinä esiintyikin sivuosassa (Mikolaj) sympaattinen Janusz Gajos.

Punaisessa tepsutteli myös kaksi koiraa (ja koiranpentuja). Vaikka Kieślowski kuljetti aika hyvin koiriakin mukana elokuvassa, niin loppukohtauksessa jäi epäselväksi, mitä sille karvaisemmalle tassuttelijalle tapahtui. Hukkuiko se? Minun elokuvassani koira olisi ollut omistajansa sylissä ja siten pelastuneiden joukossa. Niin siinä olisi pitänyt käydä, koska kerran kaikki muutkin – myös Sinisen ja Valkoisen päähenkilöt – pelastuivat Punaisessa ja ilmeisesti saivat myös toisensa. Tämä olikin oikeastaan ainoa miinusmerkki näille kolmelle elokuvalle.

Samoina päivinä – tiistaina ja keskiviikkona – selailin myös espanjalaisen Chema Madozin (1958–) valokuvia. Pinterest on lähettänyt päivittäisissä sähköposteissaan minulle ihan kiitettävän säännöllisesti Madozin valokuvia, luultavasti koska olen ollut siellä kiinnostunut Minor Whiten mustavalkoisista valokuvista. Pinterest sai lopulta selkävoiton, ja päätin tutustua tarkemmin Madoziin. Katselin valokuvia hänen kotisivuillaan ja mietin, millaisia Photoshop-tekniikoita hän mahtaa käyttääkään jännittävissä kuvissaan. Katsoin myös yhden YouTube-haastattelun, joka oli tehty Madozin työhuoneessa. Suuni loksahti auki, kun tajusin, ettei Madoz ollut tehnyt outoja kuviaan kuvankäsittelyssä, vaan kyseessä oli ihan oikeat esineet, kuvauksia varten tehdyt. Vau, ihan oikeasti!

Madozin valokuvat ovat hyvin selkeitä, rauhallisia ja asetelmallisia. Hänen kuvilleen on ominaista pehmeä valo, usein hieman seepiaan taipuva, ja jokaisessa kuvassa on jokin oivallus, jotain, mikä laittaa katsojan näkemään jonkin tutun esineen tai asian uudesta näkövinkkelistä. Kuvat ovat mahdottoman kutkuttavia, mielikuvitusta herätteleviä, ahaa-oivalluksia tarjoilevia; niistä ei tahdo saada tarpeekseen sitten millään. Samaan aikaan ne piristävät ja rauhoittavat. Ja oman kodin esineitä alkaa katsella uudella tavalla. Vaikka Madozin kuvat saavat monesti hymyn huulille, niin katsojien naurattaminen ei ole hänen päämääränsä. Kuvia on siis syytä katsoa myös niiden tarjoamien tarinoiden ja syvempien ajatusten kautta, eikä jäädä lepäämään sen ensimmäisen – ilmiselvän – oivalluksen sohvalle.

Elokuvien ja valokuvien jälkeen torstaita vasten yöllä näin sitten unia. En suoranaisia viittauksia Kieślowskin elokuviin tai Madozin valokuviin, mutta selvästi ne olivat vaikuttaneet unien syviin teemoihin, intensiteettiin ja visuaalisuuteen. Unet olivat viipyilevämpiä, ”kuvaukseltaan” rauhallisempia, pohdiskelevampia ja – uskallanko sanoa – taiteellisempia normiuniini verrattuna. Mielenkiintoista, miten nopeasti ja voimakkaasti tällaiset elokuvat ja valokuvat voivat vaikuttaa omaan unenkerrontaan. Kannattaa kokeilla! 😀

Mainokset

Mutanttien matkassa, jylhää scifiä

Perjantai-illaksi olin ajatellut vuokrata jonkin hauskan kauhuleffan akselilla Tim Burton – Johnny Depp. Kun sitten avasin Apple TV:n ja iTunesin leffat, sieltä minua tuijotti kutsuvasti scifi-elokuvan mainos, enkä – tietenkään – voinut vastustaa scifin kutsua. Pakko siihen oli vastata myöntävästi, ja telkkuun alkoi latautua X-Men: Apocalypse, tänä vuonna ensi-iltansa saanut elokuva.

X-Men: ApocalypseApocalypsessä seikkailee Xavierin ja Magenton lisäksi myös muita tuttuja X-Men-hahmoja, kuten muun muassa Storm, Mystique, Jean, Scott ja pyrähtäähän Wolverinekin elokuvassa pikaisesti. Elokuva valottaa hiukan X-Menien taustoja. Sellaisia tuikitärkeitä tietoja katsojalle kerrotaan, kuten miten Xavierista tuli kalju (ei siis mikään normaali hiustenlähtö) ja miten Stormin hiukset muuttuivat valkoisiksi (ei mitään vetyperoksidia) ja miten Stormista tuli niin vahva mutantti. 😉

En lähde kertomaan elokuvan juonta enkä yksityiskohtia juonesta, koska en halua spoilata, jos jollakulla on elokuva vielä katsomatta. Elokuva on mielestäni hyvä ja viihdyttävä, se olisi jopa toivoa antava, mikäli ei satu tietämään aikaisemmista X-Men-elokuvista, miten hahmojen keskinäiset suhteet myöhemmällä iällä kehittyvät. Elokuvan efektit ovat visuaalisesti upeita ja jylhällä tavalla kauniita. Ihanaa, mielikuvitusta kutkuttavaa scifiä siis kaiken kaikkiaan!

Yllättävää oli, että elokuvassa tasainen miesääni kertoo englanniksi elokuvan tapahtumia koko ajan sen edetessä. Alussa ihmettelin, miksi kaikkea ei ole käännetty suomeksi, epäilin vikaa, sitten tajusin, että repliikeistä on suomenkielinen teksti, mutta kerronnasta ei. Sitten ajattelin, että minulla on Apple TV:n asetuksissa jokin väärä kohta valittuna, mutta en viitsinyt ruveta räpläämään asetuksia kesken kaiken. Yhä vieläkään en tiedä, onko kerronta tarkoitettu näkövammaisille englanninkielisille vai kuuluuko se elokuvaan. Tällä hetkellä epäilen ensinmainittua. Mutta siis: katselin elokuvaa ja miesääni selosti minulle koko ajan tapahtumia. Vaikutelma oli erittäin mielenkiintoinen ja vahva. Ikään kuin joku olisi lukenut minulle kirjaa samalla kun katson elokuvaa. ”Storm vetäytyy taaksepäin, piiloon.” ”Magento ja Storm vaihtavat katseen. Storm hymyilee hiukan.” Myös elokuvan alussa olevat hienot yksityiskohdat kertoja kertoo täsmällisen tarkasti. Voisi kuvitella, että tuo kerronta häiritsisi. No, alussa kyllä ja silloin kun kerronta oli sekunnin, kaksi edellä kuvaa, mutta hyvin nopeasti ääneen tottui, eikä siihen kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Se vain soljui korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta kerronta vaikutti siihen, miten koin elokuvan. Elokuva ei ollutkaan pelkkää viihdettä, vaan kaikella tarinassa, jokaisella yksityiskohdalla oli Merkitys. Kerronta teki kaikesta merkityksellistä ja tärkeää. Elokuvaan tuli ihan omanlainen jännä tunnelma. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuo miesäänen tasainen kerronta teki elokuvasta ja sen sanomasta jotenkin isomman, spektaakkelimaisemman.

Joku voisi kommentoida sitä, onko scifissä sitten sanomaa, eikö se ole vain viihdettä? Tämä vaatisi kokonaan oman artikkelin, joten pitäydyn vain X-Men-elokuvissa. Niitä katsoessani mietin aina, miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä toisenlaisia ihmisiä. Vaikka ihmiset matkustelevat nykyään ympäri maailmaa ja tapaavat erilaisia ja hyvin monenlaisia ihmisiä, niin silti muukalaispelko istuu meissä kuin täi tervassa. Mistä tämä pelko ja viha kumpuaa? Mihin me sitä tarvitsemme? Me kaikki olemme ihmisiä ja tallaamme samaa palloa, hengitämme samaa ilmaa ja lopulta palaamme osaksi samaa maata. Eikä muukalaisviha kohdistu pelkästään omaan lajiin. Se, miten ihmiset kohtelevat eläimiä esimerkiksi lihatuotannossa, voiko sitä pitää sivistyneenä käyttäytymisenä? Näinkö sivistynyt ihminen kohtelee toisia eläviä olentoja? Mikä ero on rakkaalla koirallamme ja teuraalle menevällä vasikalla? Mikä ero on kaupan kassajonossa äitinsä kanssa seisovalla lapsella ja teurastusta odottavalla karitsalla?

X-Men: MystiqueX-Menin mutantit ovat ihmisiä, joilla on erikoiskykyjä ja jotkut heistä ovat myös erinäköisiä, kuten vaikkapa sini-ihoinen Mystique. Miksi ”tavalliset” ihmiset pelkäävät heitä? Heidän kykynsä ovat toki hyvin pelottavia, mutta heidän hyväksymisensä toisten ihmisten joukkoon tekisi heistä ystäviä, joiden kykyjä voisi käyttää koko yhteisön hyväksi. X-Menin mutantit kaipaavat tulla tavallisten ihmisten hyväksymiksi, he kaipaavat oman perheensä ja läheistensä hyväksyntää kiihkeästi. Ja kun he eivät sitä saa, he reagoivat siihen, kuten ihmiset reagoivat. Jotkut uskovat, että hyväksyminen tulee jossain vaiheessa ja yrittävät edesauttaa sitä rauhanomaisin keinoin pitämällä huolta muista mutanteista. Toiset yrittävät peittää oman erikoisuutensa joko lääkkein tai kykyjensä avulla. Jotkut katkeroituvat, jokin menee heissä peruuttamattomasti rikki, kun he kokevat epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Siksi osa heistä lähtee tuhon tielle, taisteluun tavallisia ihmisiä vastaan, vaatimaan itselleen oikeuksia väkivallan kautta.

Millä tavoin ihmiset ovat kautta historiansa vaatineet itseensä kohdistuvien vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista? Sitä sopii miettiä, kun katsoo X-Men-elokuvia.

Wild – koskettava vaellus

Perjantai-ilta eikä telkkarista tule mitään. Ei hätiä mitiä, elokuviahan voi vuokrata netistä.

Niinpä käännyin perjantai-iltana iTunesin puoleen: mitä siellä olisi tarjolla? Ensin oli päätettävä, millaisen elokuvan haluaisin katsoa. Muutama scifi-leffa näytti lupaavalta, mutta oma fiilis ei ollut juuri silloin notkollaan scifiin, joten lähdin hakemaan indie-elokuvaa. Wild osui heti silmään, ja vaikkei Reese Witherspoon kuulukaan lempinäyttelijöideni joukkoon, päätin antaa hänelle mahdollisuuden. 🙂 Päätös, jota ei tarvinnut katua. Wild onkin ensimmäinen elokuva, jonka olen vuokrannut Apple TV:n kautta. Sen tähden en lennosta keksinyt, mistä elokuvan tekstityksen sai päälle. Elokuvan englanti on ihan simppeliä ja helppoa ymmärtää, jos sen vain kuulee. Mutta monet repliikit ja sisäiset monologit ovat sen verran hiljaista mutinaa, ettei niitä kuule. Siksi katsoin leffan lauantaina uudestaan, kun ensin olin tehnyt hiukan salapoliisin työtä ja laittanut tekstityksen päälle Apple TV:n asetuksista.

Wild-elokuva pohjautuu Cheryl Strayedin samannimiseen kirjaan ja on siis tositarina. Se kertoo naisesta, Cherylistä, joka on sotkenut elämänsä perin pohjin, sekoillut huumeiden ja irtosuhteiden kanssa. Hän näkee kaupassa opaskirjan Pasific Crest Trail -vaellusreitille, ostaa sen ja päättää lähteä vaeltamaan tuota reittiä, joka alkaa Meksikon rajalta ja jatkuu aina Kanadan rajalle asti. Wild on siis The Way -elokuvan sukulainen, mutta Wildin rinnalla The Way on sittenkin sunnuntaikävelyä puistossa, vaikka onkin monella tavoin hieno elokuva. Wildissa sen sijaan näyttäytyy vaeltamisen realistinen puoli: epäinhimillisen raskas rinkka, veden ja ruoan puute, hiertymät, kipu, ruhjeet, haavat, irtoavat varpaankynnet. Wild tuo hyvin esiin myös sen, kuinka naisen pelot ovat erilaiset kuin miehen. Kun nainen kohtaa korvessa miehiä, he voivat olla yhtä vaarallisia kuin polulla häntäänsä kalisuttava kalkkarokäärme. On yritettävä lukea ilmeitä, eleitä, rivien välejä, voiko miehiin luottaa, ottaa avun vastaan vai häipyä paikalta juoksujalkaa.

Vaelluksen aikana Cheryl ei kohtaa ainoastaan läsnäolevan todellisuuden vaaroja, vaan yksinoleminen ajaa armottomasti esiin myös omat möröt mielen pimeimmistä sopukoista, ja kipeät muistot pulpahtavat pintaan matkan varrella. Kolmen kuukauden vaelluksellaan Cheryl käy läpi suhteensa äitiin, ex-mieheen, veljeen ja lopulta itseensä. Wild on myös tarina sitkeydestä, periksiantamattomuudesta ja siitä, että oman elämän suuntaa voi muuttaa. Joskus vain täytyy kaivautua syvälle itseensä, että voi ymmärtää: kaikki harhapolut, sekoilut ja haavoittumiset ovat ehkä sittenkin olleet oman reitin etappeja. Että jos saisi palata ajassa taaksepäin, tekisi kuitenkin samat asiat, koska on alun alkaenkin halunnut ne tehdä, tarvinnut niitä. Kaikki kokemuksemme – hyvät, huonot ja keskinkertaiset – ovat etappeja tähän pisteeseen, missä juuri nyt olemme. Ja vielä: voimamme tulevat samasta lähteestä kuin haavamme.

Wild-elokuvaWitherspoon sai elokuvasta Oscar-ehdokkuuden, ja hän vetää kyllä Cherylin roolin hyvin, rehellisesti ja inhimillisesti. Varsinkin lopussa on kohtia, joissa Witherspoonilta tipahtaa kasvoilta ilmeet ja niihin jää jäljelle vain paljaus ja aukioleminen. Hyvin koskettavaa ja katsojaa lähelle tulevaa.

Kirjoitin ylös elokuvan loppukohtauksen tekstityksen, koska siinä on niin hienoja ajatuksia. Haluaisin antaa kiitoksen kääntäjälle, mutten tiedä, kuka hän on. Näin Cheryl ajattelee, kun seisoo sillalla, jonka nimi on Bridge of the Gods:

Tiesin vain, ettei enää tarvinnut tavoitella kaikkea.
Että kalan näkeminen veden pinnan alla riitti.
Että siinä oli kaikki.
Elämäni, kuten kaikki elämä, oli mystistä, peruuttamatonta ja pyhää.
Hyvin läheistä.
Hyvin läsnäolevaa.
Hyvin omaa.
Miten villiä olikaan… antaa sen olla.

Elokuvan virallinen traileri YouTubessa