Fan fiction – fiktiota fiktiosta

Oletko joskus miettinyt, mitä elokuvan, TV-sarjan tai kirjan henkilöille voisi tapahtua teoksen ulkopuolella, tai spekuloinut, mitä seuraavassa kappaleessa tai jaksossa tapahtuu? Tai muuttanut mielessäsi tapahtumia tai loppuratkaisun haluamaasi suuntaan? Monet lukijat ja katsojat varmaan miettivät vaihtoehtoisia ratkaisuja tai sivujuonen käänteitä tietämättä, että he itse asiassa harrastavat näin tehdessään eräänlaista fan fictionia.

Fan fiction (tai suomeksi myös fanifiktio) on siis lyhykäisyydessään fiktion tekemistä fiktiosta. Alkuperäinen fiktio voi olla kirja, peli, TV-sarja, sarjakuva, elokuva tai jokin muu fiktiivinen teos. Fan fiction käyttää hyväkseen jo luotua maailmaa ja sen puitteita, henkilöhahmoja ja tapahtumia. Päähenkilöille voi luoda uusia seikkailuja, sivuhenkilöille antaa enemmän painoarvoa ja palstatilaa tai kehitellä kokonaan uusia tyyppejä, jotka kohtaavat alkuperäisiä henkilöhahmoja. Tarinoihin voi luoda sivujuonia, yksittäisiä tapahtumia ja keskusteluja.

Joku voi miettiä, miksi ihmeessä ylipäätään tehdä fan fictonia, mutta yhtä hyvin voisi kysyä, miten voi olla tekemättä. Niin kauas lapsuuteen kuin muistan, olen aina harrastanut fanficiä, vaikken ole sitä paljonkaan kirjoittanut. Fiktiiviset teokset ruokkivat mielikuvista, ja minusta on oikeastaan mahdotonta estää mielikuvituksen vapaata lentoa. Sehän olisi ”kuin surmaisi satakielen”. 😉

Fan fiction liittyy yleensä fanittamiseen. Kun jokin fiktiivinen teos kolahtaa, sykähdyttää, herättää monenlaisia voimakkaita tunteita ja ajatuksia, ei ehkä haluakaan hyvästellä ihan heti rakkaita henkilöhahmoja tai maailmaa, jossa on viettänyt tuntikausia, vaan haluaa jatkaa yhteistä aikaa. Silloin fan fictionin luominen tulee apuun: voi vielä hetkisen viettää laatuaikaa näiden ystäviksi tulleiden henkilöhahmojen kanssa tai kuljeksia maailmassa, joka tuntuu yhtä rakkaalta ja tutulta kuin kotikaupunki.

Fan fiction voi tulla apuun myös silloin, kun kirjoittaja kärsii writer’s blockista eikä pääse omissa teksteissään eteenpäin. Tällöin voi kokeilla kirjoitustulpan avaamista kirjoittamalla rennosti ja ilman kritiikin tappavaa vaikutusta jotain kevyttä, kuten fanficiä. Kun kynä on taas lämmennyt, voi siirtyä uudestaan omien maailmojen ja henkilöiden tarinoihin.

Fan fiction kielenopiskelussa
Olisiko vieraan kielen opiskelijalle hyötyä fan fictionin kirjoittamisesta? Kansalaisopistojen kielikursseilla ei yleensä opetella ilmaisemaan itseä kirjoittamalla. Tämä saattaisi monille siellä opiskeleville olla ehkä luotaantyöntävää tai liian työlästä, koska opiskelu näissä laitoksissa on monille ”vain” vapaa-ajan harrastus (joillekin se on kyllä paljon enemmän!). Mutta kirjoittamisesta on kyllä hyötyä kielenopiskelijalle. Sanat ja rakenteet jäävät ihan eri tavalla päähän, kun ne kirjoittaa paperille tai tietokoneeseen. Kirjoittaessa joutuu tarkistamaan sanojen oikeinkirjoitusta, verbien taivutuksia, prepositioiden käyttöä ja yleensä kaikkea kieleen liittyvää. Se on huomattavasti tehokkaampaa kuin pelkkä lukeminen. Fan fiction olisi tässäkin mainio väline, koska silloin ei tarvitse lähteä siihen työlääseen prosessiin, jossa kaikki täytyy luoda itse alusta alkaen. Toki kielen kirjoittamista voi harrastaa myös vaikkapa pitämällä päiväkirjaa vieraalla kielellä, mutta fiktion kirjoittaminen vaatii yleensä monimutkaisempien rakenteiden käyttöä. Kun lukee ensin kirjan vieraalla kielellä ja sen jälkeen pyrkii kirjoittamaan tekstiä samalla tyylillä ja ehkäpä kirjailijan käyttämiä ilmauksia mukaellen, hyöty kielenopiskelulle on kiistämätön.

Fan fiction ja netissä julkaiseminen
Internetistä löytyy saitteja, joissa fanit julkaisevat kirjoittamiaan fan fiction -tarinoita toisille saman teoksen faneille. Paljon löytyy tekstejä Harry Potterin, Sormusten herran, Buffyn ja erinäisten scifi-sarjojen maailmoista ja henkilöistä. Mutta miten on tekijänoikeuden laita? Onko tämäntyyppinen fanittaminen sallittua ja missä menee raja sallitun ja kielletyn välillä? Raja on epämääräinen ja häilyvä. Fan fictionilla ei tienata rahaa, joten se ei syö alkuperäisen tekijän palkkioita. Päinvastoin, oikeastaan. Vaikka suosituimmat fanfic-kohteet eivät tällaista ilmaista mainosta tarvitsekaan, koska nauttivat jo ennestään suuren yleisön suosiota, niin eihän siitä haittaakaan yleensä ole. Tuntemattomille teoksille julkinen fan fiction sen sijaan saattaa sopivassa paikassa tuoda lisää tunnettavuutta ja olla siten silkkaa mainosta, jonka avulla teoksen ehkä löytävät nekin, jotka eivät siihen muuten törmäisi.

Koen niin, että netissä julkaistavan fan fictionin tulisi aina olla jonkinlainen kunnianosoitus alkuperäiselle teokselle. Ja sellaiseksi toivon, että lukijat voivat kokea pienen fanfic-kokeiluni, jonka julkaisin kotisivuillani. La carta de Ernesto on kunnianosoitus Carlos Ruiz Zafónille, joka on yksi lempikirjailijani, ja erityisesti hänen vuonna 2016 julkaistulle kirjalle El laberinto de los espíritus (Henkien labyrintti). Samalla harjoittelin hieman prepositioiden käyttöä kevään viimeistä espanjan tuntia varten. (Tekstin kielivirheet ovat ihan omia mokiani. 😀 )

Varjoja ja sumupatsaita

Kirjoittajat kirjoittavat varjoistaan. Tämä ei kovinkaan omaperäinen ajatus pulpahti mieleeni jälleen kerran, kun luin Carlos Ruiz Zafónin kirjaa Las luces de septiembre (= syyskuun valot). En oikeastaan tiedä yhtään mitään Ruiz Zafónin lapsuudesta tai traumoista, mutta nyt luettuani kolmannen hänen neljästä nuortenromaanistaan on vaikea olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä näissä kauhupainotteisissa kirjoissa.

Lukijan ei oikeastaan tarvitsisi tietää mitään luurangoista, jotka luurailevat kirjoittajan kaapeissa, tai möröistä, jotka huhuilevat kirjoittajan sängyn alla. Kaunokirjallisuuden lukeminen on aina tekstin ja lukijan hyvin intiimi kohtaaminen; siihen väliin ei kaivata kirjoittajan persoonaa häiritsemään ja johtamaan ajatuksia harharetkille. Jos teksti imaisee mukaansa tai puhuttelee syvästi, jos tarina tenhoaa (mikä ihana vanhahtava sana!) ja teksti alkaa resonoida lukijan mieltä vasten, kirjoittajan persoona häviää kokonaan.

Toisinaan kuitenkin käy niin, että kirjoittajaa on vaikea unohtaa. Kun melko tarkalleen kolme vuosikymmentä sitten luin Esa Sariolan esikoisteosta Väärinkäsityksiä, minun oli pakko tuon tuostakin katsoa takakannen kuvaa kirjailijasta, näkisinkö hänen kasvoillaan jotain niistä pikimustista varjoista, joista hän kirjoitti, ja voisinko lukea hänen silmistään vastauksia kirjan kauheuksiin. En muista niistä novelleista enää mitään, mutta muistan oman lukuprosessini, nuo takakannen vilkuilut, jotka eivät tuoneet vastauksia, ja kirjailijan. Kirjan nimenkin olin unohtanut, piti käydä Wikipedian pakeilla tätä artikkelia varten. Myös sellaisia kirjoja lukiessa, joissa kirjailijan defenssit (minän puolustuskeinot) nousevat barrikadin tavoin eteen ja katkaisevat hyvän tarinan, kirjoittaja ja hänen varjonsa tulevat häiritsemään lukuprosessia.

Carlos Ruiz Zafón: Las luces de septiembreOlen lukenut Ruiz Zafónin tekstejä sekä suomeksi että espanjaksi. Hänen tarinansa imuttavat ihanalla tavalla. Suomenkielisiä lukiessa miestä kirjan takana ei muista, hän häviää täysin Barcelonan vanhan kaupungin kapeille kujasille. Mutta espanjankielisissä kirjoissa hänen haamunsa haahuilee jossain taka-alalla, toisinaan häviten hetkeksi mereltä nousevaan sumuun, mutta ilmestyen varjon tavoin, kun lyhdyt sytytetään ja tuuli suhisee pimeässä metsässä. Tämä johtuu siitä, että luen espanjaa eri tavoin kuin suomea. Omaa äidinkieltä lukiessa kieli unohtuu usein sekin kokonaan; tarina virtaa kuvina, liikkeenä, ääninä, tunteina, muistoina ja notkahtaa vain, jos kielessä tai sen rytmissä on jokin häiriö. Espanjaa en ymmärrä läheskään samalla tavoin kuin suomea. Lukeminen on hitaampaa, välillä on ihan liian paljon vieraita sanoja, sama lause täytyy joskus lukea toistamiseen, jotta siinä olevan ajatuksen saisi hahmotettua. Paljon yksityiskohtia menee varmasti ohi, vaikka juonen ja tunnelman ymmärtääkin. Toisaalta espanjan kieltä jää myös maistelemaan kesken tarinan, kirjoittajan lempi-ilmauksia oppii tunnistamaan, hyviä sanontoja ja tarpeellisia sanoja yrittää painaa mieleensä. Tällaisen lukutavan seurauksena myös kirjan muuhunkin materiaaliin tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota. Miksi Ruiz Zafón kirjoittaa nuortenkirjoissaan aina yliluonnollisista, hurjan voimakkaista ja täydellisesti pahoista ”olennoista”, jotka ovat jotenkin lähtöisin aikuisten maailmasta? Miksi lapset tai nuoret joutuvat ilman aikuisten tukea kamppailemaan tätä pahuutta vastaan? Miksi aina joku kuolee, ja se joku on yleensä nuori, usein yksi kirjan päähenkilöistä? Nuortenkirjoissaan hän kuvaa nuorten välistä ystävyyttä ja orastavaa ensirakkautta todella kauniisti, Marina-kirjassaan ihan uskomattoman hienosti. Kirjat sijoittuvat ajallisesti kauas television, internetin ja kännyköiden maailmasta, mutta niissä on jotain hyvin ajatonta ja ikuista. Kirjojen tarinat henkivät kuitenkin sellaista tunnelmaa, ettei voi olla ajattelematta, millainen Ruiz Zafónin oma lapsuus ja nuoruus olivat? Mitä merkitsevät hänelle itselleen kirjoissa usein toistuvat varjot, enkelit, sumu, yliluonnollinen pahuus, aikuisten – ainakin henkinen – poissaolo ja avuttomuus?

Vastauksia yllä oleviin kysymyksiin voi – halutessaan – etsiä internetistä, esimerkiksi Ruiz Zafónin englanninkielisiltä sivuilta (sivulla Why I write). Mutta luultavasti vastauksia ei löydä. Kirjoittajakaan ei välttämättä tunne kaikkein syvimpiä varjojaan kuin pukeutuneina tarinoihin, joita kirjoittaa. Ja jos tietääkin, niin miksi niistä mennä kertomaan koko kansalle – muuten kuin tarinoihin kätkettynä. 😉

Kirjoittajan näkökulma

Tarinaa ensi kertaa kirjoittaessaan ei ajattele omia varjoja, joista se kumpuaa. Kaikki mielenkiinto ja energia menee itse tarinaan. Idean pienenpieni kipinä, jota täytyy osata puhaltaa juuri oikealla tavalla, ei liian kovaa, ettet kipinä sammuisi, vaan juuri sopivasti, niin että se sytyttää ympärillä leijailevaa käyttökelpoista materiaalia. Sitten alkaa tien raivaaminen tarinalle, vesuri heiluu, hiki virtaa ja piikkipensaat raapivat ihoa. Välillä menee usko, kun ryteikkö on läpitunkematon tai polkuja, joita seurata, on liian monta, ja niitä aukeaa koko ajan uusia.  Entäpä päähenkilö? Tuo vastaan hannaava, laiska tyyppi, joka mieluiten käpertyisi sohvannurkkaan ja jota saa jatkuvasti maanitella ja työntää eteenpäin oikeaan suuntaan. Tai sitten kaikki tekstin henkilöt juoksentelevat päättömästi eri suuntiin, ja heitä täytyy paimentaa pitkin maita ja mantuja. Kirjoittajan omille varjoille ei tässä ole tilaa… ja kuitenkin, siellähän ne joissain ovat, aina, vaikkei niihin kiinnittäisi huomiota. Vasta joskus, kun kirjoittaa tekstiä ehkä viimeistä kertaa julkaisua tai kilpailua varten, saattaa äkkiä nähdä syyn, miksi oikeastaan tarinan kirjoitti, miksi se oli itselle niin tärkeä, että se oli pakko saada valmiiksi hinnalla millä hyvänsä. Mutta usein käy niinkin, ettei tätä oivallusta tule vielä tässäkään vaiheessa ja varjot jäävät sumuun; niiden olemassaolon tuntee nahoissaan, mutta kun katsoo suoraan kohti, ne ovat häilyväreunaisia sumupatsaita yömetsän reunassa. Ja kirjoittajan seuraavat tarinat jatkavat niiden piirittämistä. Sitten joskus vuosia myöhemmin, jos sattuu lukemaan oman tekstinsä uudestaan, äkkiä näkee sen kaikki varjot selkeinä, terävinä, lähes pelottavan paljaina, ja samalla ehkä huomaa, että jossain vaiheessa on lakannut kirjoittamasta näistä varjoista. Uudet sumuvarjot ovat ilmestyneet metsän reunaan odottamaan tekstiksi tulemista.

Tiovivon salaisuus

Syyskuisella Alicanten-reissulla opin muutamia uusia espanjankielisiä sanoja, pääasiassa ruokaan ja juomaan liittyviä. 🙂 Hauskin sana oli kuitenkin el tiovivo, jonka minulle opetti toinen matkakumppaneistani Tuire. Makustelimme tätä jännää sanaa ääneen kulkiessamme pitkin Alicanten rantakatua 30 asteen helteessä.

Eilen illalla sana pullahti esiin Carlos Ruiz Zafónin kirjasta, kuin vanha tuttu olisi köpsötellyt kadulla vastaan. Kirjassa Las luces de septiembre (Syyskuun valot) sana esiintyi seuraavanlaisessa lauseessa: ”El espejismo de lo que semejaba ser una pequeña cala entre las rocas flotaba a su alrededor como un tiovivo.” Ymmärtäisin tämän lauseen jotenkin näin: Kangastus, joka muistutti pientä merenlahtea kivien välissä, kellui hänen ympärillään kuin karuselli.” Pieni paljastus kirjan juonesta: teini-ikäiset Irene ja Ismael olivat selvinneet hengissä varmalta hukkumiskuolemalta ja makasivat puolitajuttomina rannalla. Silmät avatessaan Irene näki tämän heijastuman.

Niinpä, tiovivo on suomeksi siis karuselli. Mikä tästä sanasta tekee hauskan on se, että sana rakentuu kahdesta sanasta tio ja vivo. Kun heittää painomerkin i:n päälle tío, sana on suomeksi setä: tío vivo = setä elävä. Ja vielä korrektina suomennoksena: elävä setä. Toki sana tío tarkoittaa muutakin kuin setää; sitä voi käyttää vaikkapa kaverista tai henkilöstä, jolle on sattunut jotain hyvää tai huonoa. Elävä setä käynnistää kuitenkin mielikuvituksen. Pyörittikö setä karusellia? Oliko setä karusellissa, kun hevoset ennen vanhaan pyörittivät laitetta ja kun lapset näkivät laitteen ensimmäisen kerran? Vai nitisivätkö laitteen ratakset tiiiooooviiivooo tiiioooviiivooo… 😉

Lähdin tutkailemaan pikaisesti, löytyisikö Internetin pohjattomasta laarista tietoa tiovivo-sanasta, ja jotain sieltä löytyikin. Tarkkaa tietoa sanan alkuperästä ei ilmeisesti ole, mutta sanasta on kaksi tarinaa. Espanjalaisen kielitieteilijän Joan Corominesin (1905-1997) mukaan sanasta on Espanjassa dokumentaatioita 1800-luvun loppupuolelta asti, jolloin se voisi viitata ilmaisun la viveza del tío kautta henkilöön, joka sen keksi. (la viveza = elävyys, eloisuus; tarkkuus, terävyys; loisto)

Toinen – paljon hauskempi – ja hyvin laajalle levinnyt anekdootti puolestaan kertoo sanan tulleen tapauksesta, jossa yhtä karusellien omistajaa Esteban Fernándezia (toisen lähteen mukaan Esteban Méndez) oltiin hautaamassa 17.7.1834 Madridissa, kun ”kuollut” señor äkkiä pomppasikin elävänä pystyyn ja huusi:”¡Estoy vivo! ¡Estoy vivo!” (Olen elossa. Olen elossa. Tai: Olen elävä, olen elävä.). Tämä anekdootti ei kuitenkaan ole kovinkaan todennäköinen, sillä sanaa tiovivo käytetään myös Latinalaisessa Amerikassa, ja monet sen alueen maat olivat itsenäistyneet Espanjasta jo ennen vuotta 1834.

Tiovivo saa siis pitää syntyperänsä salaisuuden ihan itsellään. 🙂

———

Lähteet:
Espanjankielinen Wikipedia (tiovivo)
Microsiervos (tiovivo)
Carlos Ruiz Zafón: Las luces de septiembre (1995). Kirjaa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta nimen suora käännös on Syyskuun valot. Jostain syystä englanninkielinen käännös on saanut nimekseen  The Watcher in the Shadows (linkkiä kannattaa klikata, sillä nuo brittien tekemät Ruiz Zafón -sivut ovat tosi hienot).
Santiago de la Torre Moral – Arja Hammela: Suomi – Espanja – Suomi -sanakirja (2008)
Hauska englannin- ja espanjankielinen Falsos amigos -kuriositeetti löytyy myös Wordreference.comissa.

Tiovivo Alicanten venesatamassa

Tiovivo Alicanten venesatamassa syyskuussa 2014

Marina: valoa ja varjoa

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Tänään 10.10. on Aleksis Kiven päivä. Kiven lyriikassa valo ja varjo kulkevat käsi kädessä: jos ei ole valoa, ei ole varjoakaan. Siksi Kiven runot ovat niin kirkkaita, kauniita ja hetkessä surullisiksi muuttuvia. Täynnä puhtaita tunteita laidasta laitaan. Mutta tänään en kirjoita Kivestä, vaan toisesta miehestä, jonka kirjassa valo ja varjo ovat kaksoissisarukset.

”Muistamme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut.”

Eilen illalla luin loppuun Carlos Ruiz Zafónin kirjan Marina, jonka Ruiz Zafón kirjoitti vuonna 1999 ja joka tänä vuonna keikkuu supermarkettienkin kirjahyllyillä uunituoreena suomennoksena. En kuitenkaan lukenut kirjaa suomeksi, vaan alkuperäisellä espanjan kielellä. Marina on minun viides ruizzafonini ja toinen espanjan kielellä lukemani.

Marina sijoittuu Ruiz Zafónin tuotannossa kolmen nuortenkirjan jälkeen neljänneksi, jonka jälkeen hän siirtyi kirjoittamaan aikuisten kirjoja, niistä ensimmäisenä suuren suosion saaneen Tuulen varjon. Raja nuorten ja aikuisten kirjojen välillä on yleensäkin hyvin häilyvä ja sitä se on myös Marinan kohdalla. Nuortenkirjaa Marinassa on oikeastaan vain päähenkilöiden ikä.

Marina sopii hyvin lokakuun lukemistoksi, onhan nyt Halloween-kuukausi menossa, sillä kauhua ja jännitystä kirjasta löytyy. Draamaa, tragiikkaa ja kuolemankin kohtaamista. Minä-päähenkilö Óscar on sympaattinen 15-vuotias, joka viettää aikaansa barcelonalaisessa sisäoppilaitoksessa. Hän on yksinäinen välinpitämättömien vanhempien lapsi, jonka elämä muuttuu, kun hän sattumalta – ja uteliaisuutensa ajamana – tutustuu Marinaan ja tämän isään. Hän alkaa viettää aikaansa näiden taloröttelössä, ja yhdessä Marinan kanssa he joutuvat seikkailuun, jossa sukelletaan Barcelonan historiaan, vaihtoehto-sellaiseen.

Ruiz Zafón kuljettelee lukijaa tyylilleen uskollisena jälleen Barcelonan kujilla, tällä kertaa varsinkin Sarríassa ja Ravalissa. Hän sekoittaa viehättävän taitavasti kaupungin todellisuutta ja fiktiota, eikä lukija koskaan oikein tiedä, milloin tuo raja ylitetään. Mutta ennen kaikkea Marina on kirja Óscarista, pojasta joka rakastuu salaperäiseen Marinaan ja josta löytyy rohkeutta selvittää mustan perhosen ja mustan naisen arvoitukset. Rohkeutta kulkea molemmat tiet loppuun asti, kuolemaa uhmaten.

Vaikka kirjassa on paljon ihan kunnon kauhua, hiukan iljettävääkin, niin vastapainona on riittävästi puhdasta kauneutta, ystävyyttä ja rakkautta. Ja sitten sitä suruakin.

Tämä on niitä kirjoja, jonka luettuaan uskoo 110-prosenttisesti, että kirja ei kuole. Ei ole mitenkään mahdollista, että kirja voisi kuolla. Ei, kun se on tällainen.