Korona-ajan lukemisia 1

Semikaranteenissa kotona kökötellessä olisi aikaa lukea vaikka kirja päivässä, mutta näinä epävarmuuden aikoina keskittymiskyky ei ehkä ole ollut parhaimmillaan. Kirjastot ovat kiinni, ja kaipaan kovasti sitä, että pääsisin sinne selailemaan kirjoja tai edes varaamalla netistä hakemaan lukemista (miksei edes tätä pystyttäisi järjestämään?). Kirjoja ei köyhä voi kauheasti ostaakaan, joten on täytynyt turvautua omaan kirjahyllyyn, ja satunnaisesti myös e-kirjoihin, joita saa toisinaan edullisemmin ja jopa ilmaiseksi. Lukemisto on koostunut aika sekalaisesta seurakunnasta. Ja kirjojen lisäksi on tullut luettua myös spekulatiivisia novelleja lehdistä. 😀

Willa Cather: Antonia ystäväni
WSOY 1963, suom. Leena Karro
Alkuperäinen teos: My Antonia (1918)

Tämän kirjan sain joululahjaksi, kun olin 14-vuotias. Muistan pitäneeni siitä kovasti. Kirja tuli mieleen uudestaan, kun näin taannoin yhden kurssikaverini palauttavan tutun näköisen kirjan työväenopiston kirjalainauspisteeseen. Hän oli pitänyt kirjasta, joten ajattelin silloin, että ai jaa, aikuinenkin voisi lukea tämän kirjan. Niinpä kun mietin, mitä omasta hyllystäni lukisin, tämä laiha, pehmeäkantinen opus tuli mieleen, ja kaivoin sen lapsena lukemieni kirjojen laatikosta.
Kirja kertoo Jim Burden -nimisestä pojasta, joka vanhempien kuoltua matkaa isovanhempiensa luokse Nebraskan preerioille, missä uudisasukkaat tekevät kovasti töitä raapiakseen evästä henkensä pitimiksi. Antonia taas on böömiläistyttö, joka muuttaa perheensä kanssa naapuriin, ja Jim alkaa opettaa hänelle englantia. Vaikka elämä on kovaa, tarina ei kieri pohjamudissa, vaan kuvaa rikkaasti ja värikkäästi mielenkiintoisia ihmisiä, heidän edesottamuksiaan ja kohtaloitaan sekä nebraskalaista maisemaa ja vuodenaikoja. Laihuudestaan huolimatta kirja on täyttä tavaraa: ihmisten persoonallisuudet piirtyvät hienosti esiin, yhtä hienosti Cather kuvaa myös luontoa. Antonia ystäväni on siis yli 100 vuotta vanha kirjallinen helmi!

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (e-kirja)
Aula & Co 2018, suom. Pekka Tuomisto
Alkuperäinen teos: The Tattooist of Auschwitz (2018)

Historiallinen kirja on myös Auschwitzin tatuoija, joka on saanut aika suuren suosion ja monet lukijat ovat suorastaan hurahtaneet tähän kirjaan. Siinä, missä Antonia ystäväni kertoo uudisasukkaiden selviytymisestä Nebraskan ankarissa olosuhteissa reilut 100 vuotta sitten, Auschwitzin tatuoija vie lukijat 2. maailmansotaan ja keskitysleirin kurjuuteen. Mutta vaikka kirja kertoo järkyttävistä ja yöunet vievistä historiallisista tapahtumista, niin tämäkään kirja ei jämähdä kurjuuteen, vaan on Lale Sokolovin ja Gita Furmanin selviytymistarina.
Auschwitzin tatuoija ei ole mikään kaunokirjallinen mestariteos, tässä suhteessa se painii selvästi alemmassa sarjassa kuin Antonia ystäväni. Siinä on paljon kömpelyyttä ja taitamattomuuttakin, niin kerronnassa kuin kuvauksessa, mutta nämä puutteet on oikeastaan aika helppo antaa anteeksi, sillä tarina on niin uskomaton ja mielenkiintoinen. Luin kirjaa fiktiona, ja vasta lopussa minulle selvisi, että kyseessä oli tositarina. Jos tästä kirjasta haluaa jotain oppia, niin sen nyt ainakin, että selviytymisessä tarvitaan onnea, asennetta, sopeutumiskykyä ja älliä. Eikä vaikeimmissakaan tilanteissa kannata luovuttaa!

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen (e-kirja)
WSOY 2019, suom. Helene Bützow
Alkuperäinen teos: Tiggaren (2016)

Viime kesänä luin tästä Emma Sköld -sarjasta kaksi ensimmäistä osaa, joista kirjoitin silloin täällä. Aluksi hurahdin Sarenbrantin tyyliin, ja mutta sitten jatkuvat cliffhangerit alkoivat tuntua rasittavilta. Kun toinen osa päättyi niin kuin päättyi, päätin ottaa etäisyyttä Sarenbrantiin. Nyt kuukausien jälkeen olin valmis kolmanteen osaan ja ottamaan selvää, mitä loppujen lopuksi tapahtui, ja ihan hyvä, että otin, sillä Kerjäläinen tuo mukanaan iloisiakin yllätyksiä. Kirja vie tarinaa eteenpäin eri näkökulmista, lyhyin luvuin. Tämä toki lisää jännitystä ja tiivistää tunnelmaa hienosti, mutta tällainen sirpalemainen eteneminen ruokki pahasti myös keskittymisvaikeuksiani. Lyhyet luvut antoivat mahdollisuuden tuon tuostakin keskeyttää lukeminen ja tsekata somekanavat, koska luin kirjaa puhelimella. Paljon aikaa kirjassa meni siihen, kun eri henkilöt omissa luvuissaan spekuloivat eri vaihtoehdoilla. Tämä oli hiukan puuduttavaa, koska lukija oli koko ajan pari askelta edellä. Joku voisi tehdä tutkimuksen siitä, kuinka monta kysymyslausetta kirjasta löytyy. Paljon! Pahis on tässä kirjassa pelkästään pahis, eikä Sarenbrant osannut tuoda häneen vivahteita.
Jos on lukenut sarjan kaksi ekaa osaa (Avoimet ovet ja Osasto 73), kannattaa varmaan tsekata Kerjäläisestä, miten kaikki päättyy.

Anna Jansson: Pelon vangit
Gummerus 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Alkuperäinen teos: Rädslans fångar (2016)

Maria Wern on tv-poliisisarjojen ystäville tuttu rikospoliisi, jolle näyttelijä Eva Röse on antanut kasvot – ja pitkät vaaleat, kadehdittavan upeat hiuksensa. 😉 Röse on nähty tänä keväänä myös Heder-sarjassa, jonka ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso nähtiin TV:ssä sunnuntaina (Heder-sarja on nähtävissä Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan).
Anna Jansson on vakuuttava dekkarikirjailija. Hän luo täydet hahmot, näkee vaivaa henkilöiden persoonallisuuksien kuvaamisessa ja antaa niille tilaa. Vaikka hänkin vie tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, hän ei ole lainkaan niin hätäinen kuin Sarenbrant, vaan tuntuu nauttivat kirjoittamisesta ja uppoutuvan henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Tässä tarinassa erilaisten rikosten selvittämisen lisäksi Jansson kuvaa outoja sääilmiöitä, jotka ravistelevat Gotlannin saarta, mihin Maria Wern -kirjojen tapahtumat sijoittuvat. Jansson kirjoittaa erittäin viihdyttäviä dekkareita.

Semikaranteeni jatkuu, ja kirjastojen osittainenkin avautuminen roikkuu jossain hamassa tulevaisuudessa, josta kukaan ei vielä osaa sanoa mitään varmaa. On siis selattava edelleen omaa kirjahyllyä ja tsekattava, löytyykö sieltä lukemattomia kirjoja tai sellaisia, jotka voisi lukea uudestaankin. Vai olisiko vingutettava Mobile Paytä ja ostettava e-kirjoja tarjouksesta?

Äänikirjoja – kun korvat lukevat

Satunnaisesti eli aika harvoin kuuntelen äänikirjoja, mutta nyt maaliskuussa kuuntelin peräkanaa kaksi kirjaa: Anna Janssonin Vääriin käsiin (Gummerus 2016, kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblom) ja Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY 2015). Janssonin kirjan ostin Elisa Kirjan tarjouksesta sillä ajatuksella, että sairaalassa leikkauksesta toipuessa ei jaksaisi lukea, mutta kuunnella kyllä. Hirvosen kirjan lainasin ex tempore Vaski-kirjaston kautta ja kuuntelin sitä tabletilla, kun taas Janssonia kuuntelin puhelimella.

Yhteistä näille kirjoille sattui ihan vahingossa olemaan se, että lukija oli kummassakin Krista Putkonen-Örn. Lukijalla on äänikirjassa tosi tärkeä osa. Jos lukijan ääni ja tyyli (maneerit!) ärsyttävät, voi hyväkin kirja mennä piloille. Olen myös huomannut kuuntelijoiden arvioita lukiessani, että sama lukija voi toisesta olla tosi hyvä ja toisesta ärsyttävä. Siksi on järkevää rauhassa kuunnella lukunäyte ennen ostopäätöksen tekemistä.

Krista Putkonen-Örn on lukija minun mieleeni. Hänellä ei ole häiritseviä maneereita, hänen äänensä on luja, varma ja lämmin, lukutyyli selkeä, hän eläytyy tekstiin pienin vivahtein, ei tuo kuitenkaan itseään lukijan ja tekstin väliin. Häntä kuunnellessa mietin, olisivatko nämä kirjat näin hyviä, jos olisin itse ne lukenut.

Toinen tärkeä seikka äänikirjaa kuunnellessa on tekstin selkeys ja ytimekkyys sekä hyvä rytmi. Lukija toki voi paikata rytmillisiä puutteita, mutta jos virkkeet ovat monimutkaisia ja rakenteeltaan hankalia, lukijakaan ei voi sellaisia loputtomiin korjata. Sekä Jansson että Hirvonen kirjoittavat kuitenkin kuunteluunkin hyvin sopivaa tekstiä, ja näitä kirjoja oli helppo seurata pelkän korvan varassa.

Äänikirjaa kuunnellessa ikään kuin palaa lapsuuteen, siihen aikaan kun itse ei osannut vielä lukea – tai vaikka osasikin. Kun äiti luki satuja meille. Kuunnellessa omat kädet ja silmät ovat vapaat. Lapsena saattoi samalla piirtää tai kammata nuken hiuksia. Aikuisenakin voi puuhata jotain tai olla puuhaamatta. Voi maata sängyllä ja laittaa aparaatti tyynylle korvan viereen supisemaan, ja sulkea silmät. Tai voi puuhata keittiössä, mapittaa papereita, pelata pasianssia tai tehdä käsitöitä. Jotkut kuuntelevat äänikirjoja pelkästään autossa. Äänikirjalla on paikkansa, mutta yleensä niiden jälkeen kaipaan kovasti sanojen muodostamia rivejä, sitä kun silmät vaeltavat riviltä toiselle ja näkevät sanat. Lukeminen on – ehkä hieman yllättävästi – myös visuaalinen nautinto.

Pitäisi varmaan sanoa jotain näiden kirjojen sisällöstä. Vai riittäisikö, kun sanon, että tykkäsin? Molemmissa kirjoissa pyöriteltiin samoja teemoja, sitä kuinka lapsuuden kovat kokemukset voivat johtaa väkivaltaan tai kuinka toisinaan on nähtävissä, että syrjäytyminen ja väärät valinnat voivat olla seurausta edellisten sukupolvien teoista, tekemättä jättämisistä, välinpitämättömyydestä tai kyvyttömyydestä.

Janssonin kirja rakentuu eri kertojien tarjoamista palasista, jotka pikkuhiljaa alkavat yhdistyä osaksi samaa kokonaisuutta. Tämä rakenne tuntuu olevan dekkarigenressä tällä hetkellä hyvin suosittu. Janssonin kirjassa rakenne toimii ja vyyhti on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. Kirja saa myös pohtimaan, miten eri henkilöiden elämät olisivat muuttuneet, jos yksikin aikuinen olisi ollut heille tukena, puolustanut heitä, kun he olivat lapsia ja nuoria.

Hirvosen Kun aika loppuu on ehdottomasti yksi parhaimpia kirjoja, mitä olen pitkään aikaan ”lukenut”. Hän ei pelkästään kerro mielenkiintoisia tarinoita eikä pelkästään syväluotaa henkilöidensä psyykeä äärettömän tarkasti ja selvänäköisesti, ymmärtäen, vaan hänen kielensä! Ah, ah, ah! Suomessa on paljon hyvin kirjoittajia, jotka kirjoittavat hyvää tekstiä, hyvärytmisiä lauseita, mutta joiden tyyli ei kauheasti erotu toisista. Ja sitten tulee tällainen kirja, joka tykittää tasaiseen tahtiin kielellisiä orgasmeja niin vaivattomasti ja helpontuntuisesti. Ihan järkyttävää, miten joku voi kirjoittaa näin upeasti läpi kirjan. Novellin mittaisena voisin vielä ymmärtää, mutta että kokonainen kirja tällaista syväuimista sekä kielessä että mielessä. Olen mykistynyt.

Lopuksi hieman tekniikkaa. Elisa Kirjan äänikirjasovellus toimii hyvin. Äänite ladataan omaan laitteeseen, ja sitä voi kuunnella häiriöttä, vaikkei nettiyhteys toimisi hyvin tai ollenkaan. Sen sijaan Vaski-kirjastojen käyttämä Ellibs-palvelu tökki ja tuhersi. Tässä kirjaa kuunnellaan selaimella, mitään erillisohjelmaa ei tarvita. Ohjelma lataa luvun kerrallaan, ja lukujen välillä joutui odottelemaan turhankin kauan. Välillä koko homma jäätyi paikoilleen, ei päässyt eteen eikä taakse, välillä ohjelma pakotti kuuntelemaan saman kappaleen uudestaan. Ja välillä kaikki toimi ihan hyvin. Ainoa, mikä tässä ohjelmassa toimi koko ajan moitteettomasti, oli että se muisti, mihin kappaleeseen olin jäänyt. Jos äänikirjan olisi ostanut ja joutunut kuuntelemaan näin hankalasti, olo olisi ollut vähintäänkin pettynyt, mutta ilmaisena kirjastoversiona tekniikan kangertelulle antaa paljon anteeksi. Toivoisin kuitenkin, että tätäkin tekniikkaa kehitettäisiin niin, että kuuntelu sujuisi kompuroimatta eikä siihen tarvittaisi mitään teknistä taituruutta. Eikä kilokaupalla pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.

Äänikirjojen jälkeen onkin hyvä syventyä taas omaan lukuprosessiin paperisen kirjan äärellä. 🙂