Kaksi kärpästä yhdellä museokäynnillä

Mitä tarvitaan, että turkulaisen saa lähtemään johonkin oman kaupungin museoon. No, ensinnäkin museokortti on hyvä kannustin. Ja ikävystynyt, hieman yksinäinen olotila voi toimia joskus kuin potkuna istumalihaksiin. Ei siihen näköjään sitten sen kummempaa tarvita. 😉

Sateentihkuinen, harmaa pääsiäislauantai sopi hyvin tarkoitukseen, kun päätin karistaa kodin bittipölyt harteilta ja singahtaa Aboa Vetus & Ars Novan kiertoradalle. Tähtäimessä oli osua sinne opaskierron alkuun. Tuskinpa siellä kovin paljoa väkeä olisi. Eivätkö kaikki ole pääsiäisenä matkoilla tai mökillä? Jo Itäisellä Rantakadulla tämä ajatus näytti menevän jotakuinkin pieleen: porukkaa lappoi tasaista tahtia museon ovesta, ja sisällä vallitsi varsinainen hälinä ja pölinä ja ruoantuoksu kätteli heti ensimetreillä ärsyttävän houkuttelevasti. Kassalle oli jo pienoinen jononpoikanenkin. Kiilauduin kahden perheen muodostaman ryhmän perään, jossa ihmiset puhuivat kotoisasti suomea, englantia ja espanjaa, eniten tuota jälkimmäistä. Hih!

Opaskierros alkoi museon historiallisesta osasta, ja siellä vaaleanpunahiuksiselta oppaalta pääsi ”oho”, kun hän totesi kierrokselle tulleiden ihmisten määrän. Hän oli arvellut, ettei pääsiäisenä tulisi paljonkaan porukkaa paikalle. Toisin kävi; olisiko ollut peräti kolmisenkymmentä. Oli kaikenikäisiä ihmisiä ja vieläpä yksi avustajakoirakin, kermanvaalea rauhallinen labradori, joka myös kuunteli tarkkaavaisesti, sen jälkeen kun oli nuuhkaissut opasta ja todennut, että tällä oli kissa kotona.

Opas osasi mainiosti elävöittää kivisiä raunioita ja herätti ne henkiin mielenkiintoisilla tarinoilla ja hauskoilla yksityiskohdilla. Ehdottomasti kierroksesta sai enemmän irti oppaan kanssa kuin jos olisin lähtenyt kiertämään raunioita yksin. Suosittelen siis opaskierrosta, vaikka museossa olisi käynyt ennenkin. Oman lisänsä kierrokseen toivat tietenkin ihmiset. Espanjalaisen perheen teini-ikäinen tytär simultaanitulkkasi hiljaisella äänellä muille perheenjäsenille oppaan juttujen pääpiirteet. Niinpä sain kuunnella samaan hintaan myös espanjankielisen selostuksen aina, kun satuin seisomaan heidän lähellään. Ei voi muuta kuin nostaa hattua tytölle, joka ymmärsi suomen kieltä niin hyvin, että pystyi kääntämään ja tiivistämään kieltä lennosta. Perheen isä ehdotti vähän joka paikkaa keittiöksi, mutta tytär joutui tuottamaan pettymyksen isälleen, kunnes sitten löytyi vihdoin ja viimein kellarikeittiön paikka. 😉 Myös lapset toivat kierrokseen oman hauskan lisänsä. Oppaan lapsille suunnattuihin kysymyksiin saimme kuulla kursailemattoman suorasukaisia vastauksia. Nyt siis tiesimme, missä perheessä oli ollut täitä (no, aika monessa lapsiperheessä varmaan) ja missä perheessa nukuttiin alasti (ei kai harvinaista tämäkään).

Jos oli museokierroksella ollut jo hiukan tungosta, niin nukkekotinäyttelyn kierrokselle porukkaa liittyi mukaan vähintäänkin toinen mokoma, joten kaikkia pikkukoteja ei päässyt kauheasti tsiigailemaan. Onneksi oppaan ääni oli kantava ja kuului hyvin toiseenkin huoneeseen tiiviin ihmismassan yli. Myös nukkekodeista saimme kuulla jännittäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi miksi yhdessä nukkekodissa oli kampi? No, sitä veivaamalla hissi nousee. 😉

Puolentoista tunnin kierroksen jälkeen ei ollut enää paukkuja sulattaa mitään lisää, joten Ars Novan 2. kerrokseen täytyy mennä toiste, kun kuparinen tämän museon kohdalla on nyt vihdoin ja viimein rikottu. Juu, tämä oli ensimmäinen kerta, kun vierailin tässä museossa, sijaitsee varmaan liian lähellä kotia. 😉  Ja ensimmäinen kerta myös kun sain vinguttaa upouutta museokorttia. Vanha, pahvinen kortti meni vanhaksi viikko takaperin, eikä se edes olisi kelvannut Aboa Vetukseen. Myös nukkekotinäyttelyssä pitäisi ehtiä piipahtaa uudestaan silloin, kun siellä ei ole ruuhkaa. Voisi ottaa muutaman valokuvankin.

Niin, ikävystynyt olotila häipyi tuossa hälisevässä porukassa hyvinkin äkkiä. Vasta kotona huomasin, että silmätipat olivat kuivuessaan muodostaneet vasemman silmän ripsiin hämähäkinseitin näköisen virityksen. No, tämä ”meikki” sopi oikein hyvin museokäynnille. 😀

Abo Vetus & Ars Nova 2016

Alkemia-näyttelyssä kaksi kertaa

Muutama viikko sitten piipahdin Wäinö Aaltosen museossa katsomassa Saara Ekströmin Alkemia-näyttelyn, joka koostuu valokuvista, videoista ja installaatioista. Näyttely on levittäytynyt kaikkiin museon ”huoneisiin”, joissa vaeltaessaan katsojan ympäröi kiiretön rauhallisuus. Kyseisenä lauantaipäivänä museossa oli vain vähän ihmisiä, ja niinpä hämärissä huoneissa vallitsi suorastaan suggestiivinen ja meditatiivinen tunnelma, joka tarttui ja valtasi katsojan kokonaan. Kaikki kiire ja hermostuneisuus kaikkosi, ja olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ulos tullessa mielessä oli, että tuonne täytyy päästä uudestaan.

Tänään sunnuntain päiväkävely suuntautui kuin suuntautuikin Alkemia-näyttelyyn toistamiseen. Tiedossa oli, että Saara Ekström tulisi itse kertomaan teoksistaan ja työskentelytavoistaan. Tilanne oli ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Museo kihisi ja kuhisi kaikenkokoista ja -ikäistä väkeä. Lapsia vaelsi isona laumana ohjaajien johtamana, ja Ekströmin esitystä kuulemaan oli tullut iso joukko taiteenharrastajia. Luvassa oli siis jotain ihan muuta kuin rauhaa.

Ekströmin taide toimii ja puhuttelee loistavasti ihan sellaisenaan, ilman selityksiä ja taustatietoa, mutta kun taiteilija itse avasi teoksiaan kertoen niiden taustoista samoin kuin omista ajatuksistaan yleensäkin, tuntui kuin kokonaan uusi, ihmeellinen maailma olisi auennut katsojalle. Valokuvia ja videoita katsoi (ja kuunteli!) ihan toisesta näkökulmasta, kun tiesi, miten ne oli tehty. Että valkoiset vettä täynnä olevat astiat olivat (kuin) uurnia ja niihin tippuva punainen väri verta. Että asetelmallisissa Stillleben-kuvissa oli värimaailma lopultakin syntynyt lähes spontaanisti. Että Inventory-lehden sai katsoja napata mukaansa suoraan taideteoksesta (hih!). Että mystinen scifi-kasvi, joka vangitsi minut pitkäksi aikaa ensimmäisellä katselukerralla, on ihan oikeastikin varsinainen scifi-kasvi eli ihmeellinen jerikonruusu, josta tehty video oli toteutettu time lapse -tekniikalla. Ja niin edelleen.

Tunnin kierros taiteilijan seurassa hujahti niin nopeasti, etteivät jalatkaan ehtineet väsyä. Entä jälkikäteen… oliko rauhallinen olo? Vielä mitä! Aivoissa säkenöi ja sihisi kaikki se tieto ja ne taideteokset, varpusten tsirpitys ja pöllön rävähtämätön katse. Paljon ideoita pulpahteli myös omiin tuleviin valokuva- ja videokokeiluihin.

Entä vieläkö pitäisi mennä näyttelyyn kolmannen kerran? No, varmaan pitää, kyllä! Sillä yhteen videoteokseen on tulossa vielä musiikkia. Sekin täytyy kokea. Onneksi on tullut hankittua museokortti! 🙂

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

 

Jouluhässäkästä flow-tilaan

Modern Psykologi 8/2016Viimeinen lauantai ennen joulua viekoitteli minut kaupungille seuraamaan jouluhässäkkää. Pienet ostokset tehtyäni käveleskelin ilman päämäärää ihmisiä katsellen, ja jalat veivät tuttua polkua Akateemiseen kirjakauppaan kirjapinojen sokkeloihin ja lopulta lehtihyllyille. Silmään osui montakin lehteä, mutta yksi tarttui käteen: Modern Psykologi 8/2015. Kansi toki oli kauniin värikäs, mutta se mikä sai minut ostamaan lehden, oli kannessa komeasti seisova teksti Så får du flow, ja sen alla pienellä Hitta det kreativa flytet med Míhály Csíkszentmihályi.

Kotona, kun päällimmäiset asiat oli tehty, käperryin lehden kanssa sängylle. Ja aloin lukea artikkelia tuosta 81-vuotiaasta sympaattisen oloisesta psykologian professorista, jolla on niin ääreest vaikea sukunimi ja joka tunnetaan ”piireissä” lempinimellä Mr Flow himself. Alkujaan unkarilainen, mutta 22-vuotiaasta asti Jenkeissä asunut Csíkszentmihályi tekee siis yhä proffan hommia Los Angelesissa korkeasta iästään huolimatta.

Flow

Csíkszentmihályi oli 12-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran tuli tietoiseksi siitä, kuinka tyydyttävä ja täysin ”uppouttava” tila flow voi olla. Elettiin toisen maailmansodan loppuaikoja 1945, Csíkszentmihályi perheineen oli internointileirillä Italiassa, koska hänen diplomaatti-isänsä epäiltiin sympatisoivan Italian fasistihallitusta. Csíkszentmihályi oli pelaamassa shakkia ja oli niin uppoutunut peliin, ettei huomannut, kuinka pommit putoilivat ympärillä.

Flow on siis tila, jossa ihminen uppoutuu tekemiseensä niin syvästi, että aika pysähtyy, tai paremminkin: aikaa ei enää ole. Ihminen elää sitä, mitä tekee. Hän ei ajattele, mitä hän tekee, ei analysoi eikä tarkkaile itseään eikä omia tunteitaan. Hänen tietoisuutensa sulaa yhteen tekemisen kanssa. Kirjoittajat puhuvat monesti flowsta, silloin kun teksti pulppuaa itsestä ulos vaivattomasti ja tarinan osaset sekä juoni vain loksahtelevat kohdalleen. Uskon esimerkiksi, että Mika Waltarin ja Georges Simenonin kaltaiset kirjailijat pääsivät flowhun helpommin kuin kirjailijat keskinmäärin.

Mutta flow-tilaan voi päästä muutenkin kuin kirjoittamalla tai tekemällä muuta taidetta. Kuka tahansa itse asiassa voi saavuttaa flown, ei tarvitse olla taiteilija. Flow-tila voi ilmaantua, kun istuu konsertissa tai katsoo elokuvaa, urheillessa, tehdessä tutkimusta tai pelatessa tietokonepeliä. Itse olen kokenut flown kirjoittamistilanteen lisäksi muun muassa konsertissa tai muuten musiikkia kuunnellessa, taidenäyttelyssä, lukiessa, työssä (monta kertaa!) ja urheillessa. Urheiluväki käyttää tilasta ilmausta ”being in the zone”. Harrastin aikoinaan lentopalloa ihan huvin vuoksi, ja kerran koko porukka verkon kummallakin puolella meni yhtä aikaa flow-tilaan. Aivan uskomaton kokemus, jonka muistan vielä nyt vuosikymmenien jälkeen, vaikka kaikki muut pelimme olen unohtanut täysin.

Csíkszentmihályi kertoo Modern Psykologi -lehden haastattelussa, että lapset kokevat ennen kouluikää flown useinkin, ja tähän on helppo yhtyä, kun seuraa lasta, joka uppoutuu omaan leikkiinsä niin täysin, että unohtaa kaiken muun ympärillään. Mutta koulunkäynti, jossa lapsen pitää istua hiljaa kuuntelemassa ”valmista”, pikkuhiljaa tekee flown meille vaikeammin saavutettavaksi.

Flow on avain luovuuteen ja innovaatioon. Parhaat ideat usein syntyvät flowssa. Mutta miten flown voi sitten houkutella esiin? Mitään takuuvarmoja ohjeita Csíkszentmihályi ei haastattelussa anna, päinvastoin hän sanoo, että flown aikaansaaminen voi olla vaikeaa, mutta se on täysin mahdollista ”om du låter dig involveras”…  miten tuon nyt kääntäisi… kun annat itsesi antautua, osallistua, joutua mukaan… Flow-tilan edellytyksenä on kuitenkin ponnistelu, vaivan näkeminen ja keskittyminen. Viimeinen asia voi tuottaa meille somessa eläville nykyihmisille vaikeuksia. Meillä on koko ajan moniajo päällä, kännykkä piippailee saapuneita viestejä, täytyy käydä kuikuilemassa Facebookissa, mitä kaverit kirjoittavat, tai raportoitava omia tekemisiä. Niinpä keskittymisemme pirstoutuu päivän mittaan useita kertoja. Csíkszentmihályi itse elää samanlaista elämää, ihmiset jopa soittelevat hänelle öisin ja pyytävät neuvoja.  Niinpä hän ottaa vaimonsa kanssa joka vuosi kolmen kuukauden irtioton ja viettää sen ajan mökillä poissa maailman hässäkästä. Csíkszentmihályi kehottaa jokaista myös miettimään omia flow-hetkiään, milloin ja missä ne syntyivät, ja näin luomaan itselle sellaisia tilanteita, joissa flowhun meneminen on helpompaa. Oppilaitaan Csíkszentmihályi yrittää auttaa löytämään oman flownsa. Hän muun muassa luetuttaa tässä tarkoituksessa heillä Leo Tolstoin lyhytromaanin Ivan Iljitšin kuolema.

Artikkelin luettuani lähdin tietysti heti kuukkeloimaan positiivista psykologiaa, jonka käsitteisiin flowkin kuuluu. Positiivinen psykologia terminä kuulostaa meidän synkkyyteen taipuvaisten suomalaisten korvissa amerikkalaiselta huuhaalta, mutta hankittuani hiukan lisää tietoa ajattelin: Tässä on kyllä jotain ideaa! Ensin löysin tämän suomalaisen sivun.  Ja tällä sivulla oli linkki Ted.comin sivuilla olevaan videoon, jossa Dr. Martin Seligman kertoo hauskasti ja mukaansatempaavasti positiivisesta psykologiasta ja mihin flow siinä sijoittuu. Videossa on suomenkielinen tekstitys ja suosittelen lämpimästi sen katsomista.

———-
Tämäkin teksti on kirjoitettu flown voimalla. Vieläkin posket punoittaa innostuksesta. 🙂

———

20.12.2015 Lisään vielä yhden linkin tähän: Míhály Csíkszentmihályi kertoo flowsta Ted.comissa (ei suomenkielistä tekstitystä).

Videoteos Bambin maisemista

Marraskuun viimeisenä lauantaina lähdin synkkyyttä ja myrskyä pakoon Turun taidemuseoon. Tarkoitus oli katsastaa uudet näyttelyt, erityisesti hollantilaisten Persijn Broersenin ja Margit Lukácsin videoteos Mastering Bambi, joka perustuu vuonna 1942 ensi-iltansa saaneeseen Walt Disneyn klassikkoanimaatio Bambiin. Broersen ja Lukács poimivat teokseensa valikoidut kohtaukset kyseisestä elokuvasta, mutta poistivat kaikki eläimet. Jäljelle jäi vain luonto ja kamera-ajot.

Video pyörii nonstoppina ja koko seinän suuruisena taidemuseon Pimiössä. Iso huone on nimensä mukaisesti pimeä, vain videoteoksen tuottaman valon varassa. Jos sattuu tulemaan Pimiöön silloin, kun videon maisema on tummanpuhuva, joutuu hiukan etsimään istumapenkkiä.

Olin liikkeellä sen verran aikaisin, että muut vierailijat tutkivat vielä alakerrassa olevaa Nils Dardelin näyttelyä, joten sain istuskella Pimiössä ypöyksin. Alkuun meinasikin iskeä pakokauhu, sillä videoteokseen kuuluva musiikki pauhasi ihan liian kovaa ja oli työntää minut ulos koko huoneesta. Huoneen nurkissa sijaitsevat pikkukaiuttimet olivat ihan liian vaatimattomat sellaiseen volyymiin, ja varsinkin korkeat naisäänet särähtivät korviin ja raastivat hermoja. Oli koko ajan sellainen olo, että musiikki oli huitaisten heitetty videoteokseen. Vasta kotona luin, miten sen olivat Bambi-elokuvasta rekonstruoineet ja muokanneet Berend Dubbe and Gwendolyn Thomas varta vasten tätä videota varten. Ja kotona kun kuunteli musiikkia oikealla äänenvoimakkuudella, se kuulosti ihan hyvältä ja videoon sopivalta jopa iPadin ja iMacin peruskaiuttimista.

(Normaalikuuloisen täytyy näköjään kantaa kukkarossaan korvatulppia myös silloin, kun menee taidenäyttelyihin; elokuvissa ja konserteissahan korvatulpat ovat olleet vakiokamaa jo kauan.)

Musiikki oli niin rasittavaa, että sen torjumiseen meni energiaa ja alussa oli vaikea keskittyä kuvapuoleen. Mutta jossain vaiheessa kuvat onnistuivat työntämään musiikkia riittävästi pois katsojan päältä.

Maisema Bambi-elokuvasta

Mastering Bambin kohtaukset ovat ehkä alkuperäisen animaation tummasävyisimpiä, lukuun ottamatta valkoista talviosuutta. Goottimaisemiin tykästyneelle nämä tummanharmaat, sinertävän sävyiset kuvat ovat toki mannaa. Kun lystikkäät ja suloiset piirroseläimet eivät hyppele ja peuhaa videossa, huomaa, miten dramaattisia Bambi-elokuvan maisemat oikeastaan ovatkaan. Ja itse asiassa hiukan pelottaviakin. Musiikilla vielä alleviivataan pelottavuutta. Kieltämättä pari kertaa säpsähdin siinä pimeässä yksin, irrallaan muusta maailmasta istuessani. 🙂

Videofilmin tarkkuus hieman kärsii, kun se heijastetaan niinkin isolle seinälle, ja kaipasin lisäterävyyttä, sellaista jota voi nähdä videossa, kun sitä katsoo vaikkapa iPadin näytöltä. Mutta iso seinä tuo kuvan todella lähelle eikä mahdollista pakenemista (ellei sulje silmiä). Pieneltä näytöltä puuttuu syvyyden ja 3D:n vaikutelma, joka Pimiössä tuntuu suorastaan fyysisenä, vähän samalla tavoin View-Masterissa, jolla katsottiin lapsena Disneyn kuvia (laite oli mummulassa ja meidän kersojen keskuudessa todella himoittu aparaatti).

Muutamat kamera-ajot tuntuvat mielipuolisilta ja liian nopeilta, koska alkuperäisessä elokuvassahan kamera seuraa liikkuvia ja leikkiviä eläinhahmoja, jotka nyt puuttuvat kokonaan. Muutamat kohtaukset taas vetävät katsojan mukaan liikkeeseen, jonka tuntee konkreettisesti vatsanpohjassa ja joka saattaa aiheuttaa huimausta, jos sellaiseen on taipumusta. Matkapahoinvointiin taipuvaisen on hyvä sulkea silloin silmänsä. Yhdessä kohdassa tuli hiukan huono vointi, joka meni kyllä ohi heti. Mutta video on tosiaan niin voimallinen, että aiheuttaa myös puhtaasti fyysisiä tuntemuksia.

Videoteos olisi kiva katsoa uudestaan, siten että sen voisi aloittaa alusta, siitä mistä se oikeastikin alkaa. Ja musiikin volyymi käännettynä oikealle voimakkuudelle, hiljaisemmaksi! Kunnon äänentoistolaitteita ei varmaan uskalla edes toivoa näinä leikkausten ja vyönkiristämisen aikoina, mutta mieleen kyllä tuli, kuinka huikeaa olisi, että näyttelyssä vieraileva voisi ottaa yhteyden videoesityksen ääniraitaan omalla älypuhelimellaan ja kuunnella musiikkia omien kuulokkeiden kautta, sillä voimakkuudella, mikä olisi itselle sopivin. Kun äänentoisto olisi hyvä, taide-elämyskin olisi ihan toista luokkaa.

—————

Tähän artikkeliin liittyviä linkkejä:
Mastering Bambi YouTubessa (taiteilijoiden lyhyt haastattelu ja jonkin matkaa itse videotakin)
Broersenin ja Lukácsin kotisivut
Bambi-elokuva 1942 YouTubessa (sieltä löytyy myös muitakin vaihtoehtoja)

Metsä vastaa, kun joella huudetaan

Kun sunnuntaiaamupäivän sade lakkasi ja pilvipatja oheni lupaavasti, hyppäsin rengaspollen selkään ja polkaisin kaupungille. Yksi Facebook-kavereistani oli tykännyt Galleria Joellasta, ja tämä tykkäys oli pulpahtanut iloisesti uutisvirtaani. Ihan viime tingassa vieläpä, sillä turkulaisen taidemaalarin Kati Immosen Metsä vastaa -taidenäyttely oli tänään viimeistä päivää Galleria Joellassa.

Ilma oli harmaa, mutta kostea ja raikas, hyvä hengittää, ja ajokelikin pääsääntöisesti ihan poljettava. Maiseman rumuudelta ja likaisuudelta yritin sulkea silmäni – täysin onnistumatta.

Nimensä mukaisesti näyttely käsitti luontoaiheisia maalauksia, vesiväreillä, tussilla tai näillä molemmilla tehtyjä. Kaksi maalauksista oli tosi isoja ja loput pienempiä. Jos en olisi köyhä yrittäjä, olisin hyvinkin voinut ostaa näistä tauluista useammankin. Hauska pöllötaulu BUU olisi sopinut aiheeltaan jopa olkapäälläni keikkuvaan pöllölaukkuun. Samoin karvainen kaveri päässään valkoinen karvalakki (Turkikset) vetosi heti ja herätti myös muistoja lapsuudesta: velipojalla oli juuri samanlainen valkoinen karvalakki, josta läpät roikkuivat korvien päällä. Käsien iho muistaa yhä vielä tuon lakin tekokarvan synteettisen tunnun, sellaisen nihkeän, jäykän ja kovan. Myös tummasävyinen Karvaiset oli tunnelmallinen ja vastapäisellä seinällä olevat kolme lintutaulua.

Immosen luontoaiheiset taulut eivät kuitenkaan ole pelkästään söpöjä tai kauniita tai tunnelmallisia. Taulut ottavat myös kantaa, mutta se ei tapahdu repivästi eikä hyökkäävästi. Oivallus jää katsojan harteille. Tauluja voi katsoa sellaisenaankin, mutta oma oivallus tuo tietenkin ihan toisenlaisen syvyyden kokemukseen. Näyttelyn mainoksessa on maalaus, jossa puhtaanvalkoinen, karvainen eläin näyttäisi loikoilevan paksulla puunoksalla rentona jalat oikosenaan, juuri sillä tavalla kuin olemme luontodokumenteissa nähneet joidenkin eläinten lepäilevän. Eläimen silmät ja silmäripset ovat häikäisevän siniset ja kauniit. Lähemmäksi mennessä huomaa valkoisen kaunokirjoitustekstin (Immoselle tyypillisen): ”mä tykkään pukeutua kuin kuninkaalliset”. Ensin tulee mieleen, että kyseessä on kuvan eläimen ajatus, mutta jokin ei sittenkään täsmää. Maalauksen nimi Kärpännahka avaa oven lopulliselle tulkinnalleni (liekö edes oikea, mutta ainakin omani!): ajatus on puun, joka on koristellut yhden oksansa kärpännahalla. Tämän jälkeen onkin helppo (?) huomata, kuinka sinisen taivaan yläpuolella on synkäntumma pilvikerros, samoja sävyjä kuin puunoksassa.

Kati Immonen: Kärpännahka (vesiväri, 2014)

Kati Immonen: Kärpännahka (vesiväri, 2014).
Kuva skannattu kortista, joten värit eivät ole ihan oikeat.

Jos itse olisin maalannut Kärpännahka-taulun, olisin varmaan itkenyt koko maalausprosessin ajan. Tästä huolimatta kokemukseni Metsä vastaa -näyttelyn tauluista on, että oivallus niistä syntyy usein huumorinvälähdyksen kautta. Ensin tulee huvittunut ajatus, että ”onpas hassu” tai ”hauskasti ajateltu”, ja sitten oivallus lyö kuin leka ja tuo mukanaan surun. Näiden taulujen ajatukset pysäyttävät.

Mukaan ei siis lähtenyt yhtään taulua, mutta muutama kortti kuitenkin, ja tilaukseen meni myös Talvisatu-kirja, jonka noudan tulevalla viikolla.

Kati Immosen maalauksia voi ihailla netissä hänen omilla sivuillaan.

Koira on koira, punainen on punainen

Tämä artikkeli ei liity kirjoihin eikä kirjoittamiseen, mutta taiteeseen kyllä. En vain voinut tänään ohittaa tätä, piti pistää ajatukset sanoiksi.

. . . . . . . . . . . . . . . .

Turun Sanomissa 9.6.2013 oli artikkeli, jossa kolme eri alan ihmistä analysoivat kolmea taulua. Yksi tauluista oli Jouko Lehtolan Koira punaisella taustalla (2004) Teoksen nimi ei ehkä herätä muistikuvia, vaikka moni on varmaan nähnyt tämän kuvan, jossa dobermannin pää on tasaisen punaista taustaa vasten. Kuva on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin vaikuttava, ettei sitä hevin unohda.

Jouko Lehtola: Koira punaisella taustalla (2004)

Jouko Lehtola: Koira punaisella taustalla (2004)

Tavalliset reaktiot teoksen äärellä ovat aggressio ja pelko. Kuvan koira koetaan voimakkaan eläimellisenä, pelottavana ja vaarallisena. Pää, asetelma ja taustan vahva väri houkuttelevat jäämään tähän tulkintaan. Myös vaahtoutunut kuola ja silmä koetaan jotenkin vastenmielisinä. Monille jää varmaan sellainen tunne päälle, että tässä on koira suoraan helvetistä. Jonkinlainen Kerberoksen yksipäinen versio.

Minussa kuva herätti aikoinaan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin keksin syyn tähän. Kuva on niin voimakkaasti latautunut, koiran pää niin mykistävä, ettei ole helppoa ohittaa näitä seikkoja ja huomata, että oikeasti kuvan koira ei ole vihainen, ei pätkääkään. Toki se on pelottavaa rotua ja sillä on vieläpä pystyyn typistetyt korvat, mutta vihainen se ei ole eikä millään tavalla aikeissa hyökätä. Vihainen koira näyttää ihan erilaiselta; sillä on ylähuuli vetäytynyt ylös, niin että yläetuhampaat näkyvät ja kuono on rypistynyt vaakaryppyihin. Sen ilmeen merkityksestä ei voi erehtyä.

Lehtolan koiran ilmettä voisi kuvata valppaaksi ja odottavaksi. Melkein haluaisin lisätä siihen iloisen odottavaksi, mutta joku voisi pitää sitä jo liioitteluna. En kuitenkaan pääse tunteesta, että koiran ilmeessä on jotain positiivisen odottavaa. Kuvassa koiran katseelle on annettu tilaa. Katse ja koiran koko tarkkaavaisuus on suuntautunut jonnekin kuvan ulkopuolelle, siellä on jotain tärkeää, ehkäpä joku koiralle tärkeä ihminen. Ehkä he ovat leikkineet, ihminen heitellyt koiralle frisbeetä ja koira noutanut muovilautasen kerta toisen jälkeen; siksi sen kuola on vaahtoutunut, ja nyt ihminen on ehkä tuomassa koiralle vettä. Sitäkin voi odottaa valppaana. Ja tuo taustan punainen väri. Miksei se voi olla myös rakkauden väri? Sellaisen täysin kyselemättömän, täydellisen antaumisen ja ehdottomuuden, jollaisen vain jokin dobermanni – yhden ihmisen koira – voi omalle ihmiselleen antaa. Siinä on jotain sellaista rajuutta, jota me ihmiset, ikuiset haihattelijat ja sivuille vilkuilijat, emme voi ymmärtää emmekä edes aina pysty ottamaan vastaan.

Mutta mitä Lehtola on loppujen lopuksi ajanut takaa teoksellaan? Miksi hän on tehnyt siitä niin dramaattisen, mutta valinnut nimeksi niin neutraalin? Miksi kuvan koira ei ole vihainen? Miksi punainen on vain punainen, tasainen ja neutraali sekin? Voisiko kuva ilmentää jotain Lehtolan omaa traumaa, jota hän tässä työstää? Vai haluaisiko hän sanoa kuvalla jotain muuta?

Koiran silmässä on nähtävissä salamavalon heijastuma. Muuten näin tummasävyisessä kuvassa mustan koiran silmä olisi jäänyt piiloon. Heijastumakin on vain heijastuma, ei sinällään mitään pahaa tai ilkeää. Silmä heijastaa ulkoa tulevan valon takaisin ja tulee sitä kautta näkyviin. Onko koko kuva vain ulkoa tulevan heijastamista takaisin? Kun katsoja katsoo kuvaa, se heijastaa hänelle hänen omat tunteensa takaisin. Hänen oman pelkonsa. Sen miten pelot syntyvät, ihan neutraaleita osasia yhdistämällä voi saada aikaan peilin, jonka kautta katsoja näkee välähdyksen siitä, joka seisoo hänen selkänsä takana. Joka on hänen itsensä luoma?

Hyvää taideteosta voi kuoria kuin sipulia, aina löytyy uusia kerroksia, aina voi lähteä uusille poluille ja löytää uusia maailmoja itsestään. Teosta katsoessamme olemme sillä lailla tasavertaisia, että jokaisen tulkinta on yhtä oikea. Ei ole olemassa oikeaa vastausta, johon kaikkien pitäisi päätyä. Mutta aina voi asettaa itselle haasteita ja yrittää raivata pois näkemisen tielle kaatuneita puita. Lehtolan dobermanni ei ole haukahtanut vielä viimeistä kertaa – kenenkään meidän kohdalla!