Metsän äidin syliin

Kevään odotetuin kirja on ollut ehdottomasti Anne Leinosen Metsän äiti (Atena 2017). Tämä artikkeli sisältää omia tunnelmiani kirjan luettuani sekä Anne Leinosen haastattelun, jonka tein sähköpostitse. Sekä artikkeli että haastattelu on pyritty tekemään sillä tavoin, ettei juonen jännittäviä yksityiskohtia paljasteta. Näin nekin, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet, voivat lukea tämän turvallisesti. Metsän äidin juoni on niin mielikuvitusta kutkuttava, että mitä vähemmän siitä etukäteen tietää, sitä antoisampaa on kulkea kirjan polkua yhä syvemmälle tarinaan.

Kirja kertoo Riinasta, joka palaa kotikylään tekemään kotiseutuyhdistykselle vanhojen rakennusten kartoitustyötä. Kylä hieman originelleine asukkaineen ja sisäänlämpiävine tunnelmineen on hyvinkin perisuomalaisen tuntuinen pikkupaikka. Pitkät poissaolovuodet ovat tehneet Riinasta ulkopuolisen, ja ulkopuolisia – kylän tapoihin vihkiytymättömiä – katsotaan aina hiukan vinoon. Riina joutuu kohtaamaan sekä oman menneisyytensä että kylän nykyisyyden ja peilaamaan itseään näitä vasten. Kuka hän on? Mikä hänestä on tullut?

Ensimmäinen asia, mihin kiinnitin kirjassa huomiota, oli kieli. Ensinnäkin sen rikkaus. Sain suorastaan säväreitä siitä, miten rikasta kirjan kieli oli. Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi kouluihin luettavaksi jo pelkästään kielen rikkauden takia. Suomen kielessä on valtavasti hyviä sanoja, joita emme käytä, kun tyydymme aina perussettiin. Toiseksi: kielen tiheys. Metsän äidin kieli on niin tiheää, että sen kosketuksen voi melkein tuntea. Kaikki turhat jaarittelut ja selittelyt on poissa. Koen, että se on lukijan kunnioittamista. Lukijan ei tarvitse lukea mitään turhaa, ei mitään laimeaa eikä latteuksilla laimennettua. Muutenkin kirja on ihan järkyttävän hyvin editoitu. Pitkästä aikaa sellainen kirja, jota lukiessa ei tullut kertaakaan mieleen punakynä eikä tekstin tiivistäminen. Yksi kohta kirjassa oli, josta en tykännyt… en tykkää vastaavasta missään kirjassa, TV-sarjassa tai elokuvassa, mutta annettakoon anteeksi, koska se oli ainoa koko kirjassa. Tosin Metsän äidissä kyseinen kohta kokonaisuuteen nivoutuneena on jopa perusteltua (näen sen merkityksen kyllä!). Juonispoilerin takia en kerro, mikä tuo kohta on. 😛

Kirjan kieli on kuin metsä. Lukija kulkee kielen polkua pitkin yhä syvemmälle metsään, joka ympäröi hänet joka puolelta kuin syli. Kieli hengittää hänen ihoaan vasten, hän hengittää kielen tahtiin. Olin suunnitellut lukevani kirjaa metsässä, mutta sen verran kylmää tuolla maalis-huhtikuisessa metsässä oli, että se jäi vain haaveeksi.

Kieli on mukana luomassa kirjan mystistä tunnelmaa. Kirjassa on kauhuelementtejä, mutta ei liikaa. En ole puhtaan kauhun ystävä. Pidän enemmänkin psykologisesta, viipyilevästä, vihjailevasta, älykkäästä kauhusta, joka ajoittain tihenee käsin kosketeltavaksi ja hiuksia nostattavaksi, ja juuri niin kauhu toimii tässä kirjassa. Riina tekee arkisia askareita, ajattelee arkisia asioita, ja sitten yhtäkkiä jokin pikku asia nitkahtaa vinoon. Sitten toinen ja kolmas. Sekä Riina että lukija ihmettelevät, mitä hittoa täällä oikein tapahtuu. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Mihin voi uskoa? Voiko mihinkään?

Metsän äidin juoni on punottu niin moniulotteiseksi ja -tasoiseksi kudelmaksi, ettei voi kuin ihmetellä ja ihailla. Kirjaa on myös hyvin vaikea tunkea mihinkään lokeroon; se ei vain suostu mahtumaan yksinkertaistaviin kategorioihin. Siinä on dekkarin piirteitä, kauhun tunnelmaa, mutta myös terävänäköistä henkilöpsykologiaa ja sukulaissuhteiden kuvausta, maustettuna suomalaisella kansanuskolla ja mytologialla. Pisteenä iin päällä vahvat, kyvykkäät naiset! Vaski-kirjaston sivuilla kirjan genreksi on mainittu maaginen realismi, kauhukirjallisuus, sukuromaanit, romaanit, kaunokirjallisuus suomalainen kirjallisuus.

Metsän äiti on niitä kirjoja, joiden tunnelma jää viipyilemään vielä senkin jälkeen, kun on lukenut viimeisen rivin. Sen ote ei ihan heti hellitä, ja oma arkikin tuntui muutaman päivän ajan hiukan vinksahtaneelta ja tiheämmältä, jännällä tavalla. Tämän avarasti suomalaista ja ihmistä luonnon osana kuvaavan kirjan nostaisin ehdottomasti Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Anne Leinosen haastattelu

Kun itse tekee haastattelun, saa kysyä juuri niitä asioita, joita haluaa. Kysymysten tekeminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi, koska olisin halunnut toki kysellä paljon sellaisia asioita, jotka spoilaisivat juonen tapahtumia. Nyt sekä kysymyksissä että vastauksissa on pyritty siihen, ettei juonta ja tarinan yksityiskohtia paljastettaisi.

Kuinka vaikeaa on luoda näin rikas tarina ja pitää kaikki narut käsissä? Mitä vaikeuksia, jos niitä oli? Mikä helppoa?

Anne Leinonen: Aikaa siihen rakentamiseen meni, ensimmäiset kirjalliset versiot tarinasta ovat vuodelta 2012. Itse tarina ydin, alkukuva autiosta tilasta ja napanuoran kaltaisesta humalan juuresta on ainakin kaksikymmentä vuotta vanha. Itse pääjuonen keksin erään kesäisen automatkan aikana, ja siihen on rakentunut detaljia detaljin päälle. Tarina on siis kerrostunut ja saanut vaikutteita. Välillä on ollut epätoivon hetkiä, kun olen miettinyt, kestääkö kokonaisuus kasassa ja saako tarinasta varmasti valmiin.

Minun piti hakea kertojan ajatusmaailmaa ja päästä tarpeeksi syvälle sinne. Lopulta päädyimme yhdessä kustannustoimittajani Kanerva Eskolan kanssa siihen, että hän-kerrontaa voisi kokeilla minä-muotoisena. Toteutustapa jäi minun ratkaistavakseni, ja sitten keksin ”pinosta kirjoittamisen”, jota minulle oli aiemmin suositeltu. Laitoin tulosteen pöydälle ja aloin kirjoittaa tekstiä minämuotoisena uusiksi kokonaan uuteen tekstitiedostoon. En siis kopioinut mitään vanhaa sähköisessä muodossa. Ja siinä samalla tulikin sitten pudotettua asioita pois, ja toisaalta lisättyä.

Vihjeiden ripotteleminen ja tapahtumien paljastaminen pikkuhiljaa, ei liian paljon, liian nopeasti, muttei liian hitaastikaan – miten vaikeaa ja työlästä? Mitä kikkoja käytät?

AL: Näkökulma auttoi tässä asiassa: se, että Riina on ollut osa yhteisöä, mutta muuttunut ulkopuoliseksi. Hän tietää jonkin verran eikä ihmettele kaikkea, mutta toisaalta hänellä on omia kipupisteitä. Motiivien tasolla tarinaan tuli ensin mukaan talot ja kissa, sitten posliiniesineet, ja lopulta nukke. Näiden toistuvien ja kertautuvien motiivien kautta uskon kirjoittaessani päässeeni ytimeen käsiksi.

Kuinka paljon suomalaista kansanuskoa ja mytologiaa kirjassa olet hyödyntänyt?

AL: Olen lukenut urani aikana paljon kansanperinteestä ja hyödyntänyt sitä kirjoittamisessani aiemminkin. Tavallaan tarinan taustalla on siis kaikki jo aiemmin käytetty, mutta tätä kirjaa varten luin paljon puuaiheesta, ja erityisen hyödylliseksi osoittautui Kaika Heikkisen kirjoittama Metsänpelko ja tietäjänaiset. Vepsäläisnaisten usko Venäjällä. Siinä kuvattiin hyvin värikkäästi naisten ja metsän välistä suhdetta, ja sain siitä paljon konkreettista potkua tekemiseen.

Kerro Riinasta! Mistä hän ilmestyi kirjan päähenkilöksi?

AL: Riinan nimi taisi alun perin olla Kaisa, mutta muuttui sitten erään Usvan kirjoittajaleirilllä käydyn keskustelun myötä nimeksi, jossa on kuollut osa. Päähenkilön rakentuminen lähti siitä, että hänen piti olla nainen ja raskaana, jotta saan tarinaan suvun jatkumon mukaan. Ikä, 35 vuotta, valikoitui siksi, että koen tuon ikävuoden eräänlaiseksi murroskohdaksi. Riina on elämänsä välitilassa, ja hän tulee keskelle omaa menneisyyttään ratkaisemaan vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä asioita.

Miten paljon ajattelet kieltä kirjoittaessasi? Tuliko kirjan kieli itsestään tarinan myötä, vai teitkö tietoista työtä sen kanssa?

AL: Teen töitä kielen kanssa, mietin ihan sitä, miten päähenkilö ajattelee ja minkälaista kieltä hän käyttää. Onko päähenkilö visuaalinen vai ei, aktiivinen vai passiivinen. Ja sen myötä sitten alkaa koko kieli rakentua. Pidän toki vanhoista sanoista ja murteellisuudesta, minulle on luonteenomaista keksiä sanoja ja kehittää niille uusia käyttötarkoituksia. Joskus täytyy vähän hillitä, etten mene liiallisuuksiin!

Mitä muuta haluaisit kertoa?

AL: Metsän äiti on minulle tärkeä siksi, että se edustaa uutta aluevaltausta kirjoittajana: kauhua tai mysteeriromaania. Toisaalta siihen oli hienoa lisätä detaljeja myös monesta muusta genrestä, vaikka ne saattavatkin olla peiteltyjä ja muuhun kokonaisuuteen sulautettuja. Innostuin tekemään kirjasta trailerinkin, sen voi nähdä täällä:
https://www.youtube.com/watch?v=naszdmJ44Y0


Tsekkaa myös:
Anne Leinosen kotisivu


 

Ihmiset häilyvät, kirjat säilyvät

Turun kirjamessut 2016 tulivat ja menivät. Paljon ihania tapahtumia, mielenkiintoisia kirjailijoita läheltä ja kaukaa sekä kirjoja, kirjoja, kirjoja, uusia ja yksi tosi vanhakin.

Yritin äsken tehdä kirjahyllyihini tilaa uusille kirjoille ja epäonnistuin siinä surkeasti, sillä kirjojen ja hyllyjen suhde on jotakuinkin 3:2. Onneksi hyllylaudat ovat vahvat ja jaksavat vielä toistaiseksi kantaa liian suuren taakan, vaikkakin ovat jo aika notkolla. 😉

Anne Leinonen: Valkeita lankojaSiinä hyllyjä järjestäessäni käteen sattui kirja 10 vuoden takaa. Anne Leinosen Valkeita lankoja: Tarinoita toisista todellisuuksista (WSOY 2006). Spekulatiivisia novelleja siis. Itse asiassa aivan mahtavia novelleja. Samalla kun on ihanaa, että kirja elää ja voi hyvin ja uusia kirjoja syntyy joka vuosi kuin sieniä sateella, samalla on myös surullista, että paljon upeita kirjoja jää meiltä unohduksiin.

Valkeiden lankojen novellit ovat kaikki hienoja, ajattomia ja toisaalta hyvinkin ajankohtaisia, kuten nyt vaikkapa Shh, shh, ne sanoivat, joka tuo pakolaiskeskusteluun ihan uuden näkökulman. 😉 Lempinovellini tässä kirjassa on niminovelli Valkeita lankoja, joka aikoinaan voitti ansaitusti sekä Portti- että Atorox-palkinnot. Luin novellin äsken uudestaan. Se on tyylillisesti ja kielellisesti ja kaikin puolin täysin ajaton ja silti kuin uunituore. Edelleen. Ja huomaan, että se kiehtoo minua kielellisesti ja ajatuksellisesti yhä ihan yhtä paljon kuin aikoinaan, kun luin sen ensimmäisen kerran Portti-lehdestä reilut 10 vuotta sitten. Siinä on niin paljon ajatuksia, joihin haluaisi eksyä, joita haluaisi pöyhiä ja jotka haluaisi ottaa sisäänsä omikseen. Monia pätkiä tästä novellista voisi työstää suoraan proosarunoiksi. Novellissa on niin paljon lankoja, joita voisi seurata, eikä pelkästään valkeita, vaan muunkin värisiä, myös tummia.

Ja edelleen: Valkeissa langoissa on yksi parhaita kirjan ja novellin lopetusvirkkeitä: yksinkertainen, selkeä ja niin runollinen. Helmi.

Vaikka on ihanaa heittäytyä aina uusien kirjojen maailmaan, niin ei ehkä kannata unohtaa, että myös ne aikaisemmin ilmestyneet kirjat elävät ja hengittävät. Vaikka me ihmiset saatamme häilyä vähän siellä sun täällä, niin hyvät kirjat ovat aina lujasti ja vahvasti olemassa.

Luettuja kirjoja lyhyesti: Järvelä, Läckberg ja Nupponen

Tässä muutama kirja, jotka olen lukenut kesän aikana.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta (e-kirja, Tammi 2015), Tyttö ja seinä (e-kirja, Tammi 2016)

Jarvela-Tytto-ja-rotta-ja-seinaJärvelän Metro-sarjan ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi kirjoitin täällä. Nämä kirjat ovat jatkoa sarjalle. Siinä, missä Tyttö ja pommi toimi ihan omana erillisenä kirjana, seuraavat osat ovat selkeästi jatkoja ja tarvitsevat alleen ykkösosan. Sarja kannattaa siis ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä.

Kostaminen ei varsinaisesti ole minun juttuni, mutta Järvelän tyyli on sen verran vauhdikasta ja eteenpäinmenevää, että kirjat imaisevat vastustamattomasti mukaansa. Päähenkilö on varsinainen supertyttö, joka ponnahtaa vastoinkäymisistä kuin kumipallo ja tultuaan pahasti hakatuksikin selviää hetikohta fyysisesti raskaasta tilanteesta vammoitta. Vähän niin kuin James Bondin ja Lisbeth Salanderin välimuoto. Mitään kauhean syvällistä en jatko-osista löytänyt, mutta tavattoman viihdyttävää lukemista nämä kirjat ovat. Joka kaipaa jännitystä, toimintaa, menoa ja meininkiä, viihtyy taatusti tämän kirjasarjan äärellä. Erityispisteitä kirjat saavat siitä, että päähenkilö, nuori nainen, ei alistu uhriksi eikä kuvia kumartele, vaan muuttaa maailmaa omalla tyylillään ja periksiantamattomuudellaan. Hänen keinonsa ovat vähintäänkin kyseenalaisia, mutta annettakoon anteeksi, kun vastassa on pahiksia, jotka ansaitsevatkin opetuksen.

Camilla Läckberg: Majakanvartija (äänikirja, Gummerus 2013)

Ennen tätä kirjaa en ollut Läckbergin kirjoja lukenut. Ja jos ollaan kirjaimellisia, niin tätäkään kirjaa en itse lukenut, vaan sen luki minulle Outi Vuoriranta. Läckbergin kirjojen miljööseen ja päähenkilöihin olen kuitenkin tutustunut aiemmin TV:n ruotsalaisdekkareiden kautta, mutta niiden kovassa joukossa Läckbergin filmatisoinnit jäivät jotenkin pliisuiksi. Siksi Majakanvartija-kirja yllätti positiivisesti.

Tämän kirjan perusteella Läckberg liittyy monen muun nykyisen naisdekkaristin joukkoon. Myös hän rikkoo romaanin ja dekkarin rajoja. Tärkeintä ei olekaan jännitysjuoni, vaan ihmiskohtalot, ihmisten mielen sisällöt. Kirja on myös synkempi kuin perinteiset viihdedekkarit. Kirjassa menee parikin tarinaa rinta rinnan, ja menneen ja nykyisyyden yhdistäminen tuo tarinaan uutta ulottuvuutta, mikä lähentää kirjaa romaaneihin päin, pois puhtaasta dekkarista. Vaikka dekkarijuonen arvaakin nopeasti, kirjassa on niin paljon muuta, että mielenkiinto säilyy loppuun asti. Kiitos myös lukijalle, jonka ääni oli sopivan neutraali ja sopivan ilmeikäs, niin että kirjaa oli tosi miellyttävä kuunnella. Äänikirjoissa lukijalla on tärkeä osa.

Erityispisteitä tämä kirja saa spekulatiivisesta elementistä, joka dekkareissa on harvinaista. Toki spekulatiivisen elementin voisi tässä myös latistaa psykologisoimalla sen (mielen hajoaminen), mutta Läckberg jättää asian auki – lukijan päätettäväksi. Minulle tuli kuitenkin selvä tunne, että Läckberg itse kallistui spekulatiiviseen tulkintaan. Niin kuin minäkin. Ehdottomasti. 🙂

Tätä kirjaa kuunnellessa tuli yksi ylimääräinen ruumis. En malttanut lopettaa kirjan kuuntelemista vessassakaan, ja niinpä puhelin plumpsahti vessanpönttöön ja kuoli. Onneksi saatoin kuunnella kirjan loppuun iPadillä; melkein kolmen viikon odotus olisi ollut liian pitkä. 😉

Anni Nupponen: Joen jumala (novelleja, Osuuskumma 2014, 2. painos)

Nupponen kuuluu eittämättä tämän ajan lahjakkaimpiin suomalaisen spekulatiivisen fiktion kirjoittajiin. Hänen tarinoissaan yhdistyvät outo maailma, mielenkiintoiset henkilöt/olennot ja syvälle luotaavat teemat. Ehkä juuri tuo viimeksi mainittu nostaa hänen tarinansa esiin muiden spekkiskertomusten joukosta. Nupponen pohtii ikiaikaisia, ihmistä alati kiehtovia asioita, sellaisia kuin elämän tarkoitus, kuolema, muuttuminen, muutos ja erilaisuus, muutaman mainitakseni. Hän käyttää taitavasti hyväkseen spekulatiivista fiktiota käsitellessään näitä aiheita ja teemoja.

Kokoelman päänovelliksi on nostettu Joen jumala, joka onkin intensiivinen ja jännittävä , erittäin vahva tarina Milka-tytön muodonmuutoksesta. No, varmaan tässä tarinassa on nähtävissä klonkkumaisia piirteitä (en tiedä, oliko tämä kirjoittajan oma tarkoitus), mutta kirjan kannen kuva viittaa minusta häiritsevästi Klonkkuun, vaikka synkistä goottityylisistä kuvista pidänkin. Joen jumala on siitä mielenkiintoinen novelli, että sen saattaisi jopa tulkita psykologisesti: nuoren naisen mielen hajoaminen. Kun tätä tulkintaa sekä spekulatiivista pitää rinnakkain novellia lukiessa, tarina avautuu huikeasti syvyyssuuntaan. Itse toki luen spekulatiivista kirjaimellisesti: jos päähenkilö näkee peikon, niin totta kai siellä sellainen sitten roikkuu äidin selässä.

Myös kokoelman muut novellit ovat hyvin vahvoja, ihon alle meneviä, mielikuvitusta kiehtovia. Pidin oikeastaan kaikista, mikä taitaa olla aika harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Nämä novellit ovat myös sellaisia, että ne voi lukea moneen kertaan. Esimerkiksi Maailman pienin on novelli, jonka luen varmaan piakkoin uudestaan.

Jos jotain yhteistä teemaa kaikille novelleille haluaa etsiä, niin ehkäpä se voisi olla muuttuminen, muutos, sillä jollain tavalla kirjan kaikki päähenkilöt… öö… pääolennot… öö… pääosassa olevat kokevat muutoksen, pienen tai suuren, nopeamman tai hitaamman, yhden tai useampia.

Nupponen kirjoittaa rytmisesti kaunista kieltä, jossa lukijan on hyvä ja turvallista matkustaa, vaikka tarinoiden maailmat olisivat kuinka kummallisia tahansa. Lauseiden joukosta löytyy sellaisia helmiä, jotka seuraavat pitkään mukana. ”Miten galaksit itkevät” oli lause, joka seurasi minua monta päivää. Tuntui lohdulliselta ajatella, että galaksitkin itkevät.

Kesäinen kirjoitusprojekti: matkalla

Tänään on 60. päivä siitä, kun aloitin kesäisen kirjoitusprojektin. Miksi sen aloitin ja millainen se on, niitä asioita yritän valottaa tässä artikkelissa.

Kesä on yleensä hyvää kirjoitusaikaa. Illat ovat pitempiä, tai ainakin tuntuvat siltä. Energiaa on enemmän ja unta tarvitsee vähemmän. Televisiosta tulee vain uusintoja, ystävät ovat mökillä tai matkoilla eikä espanjanläksyjäkään tarvitse lukea. Mutta usein käy kuitenkin niin, ettei kirjoittamisesta tule mitään. On vain vaikea luoda itselle riittävän isoa tilaa kirjoittamista varten.

Jopa lyhyen tekstin, kuten novellin kirjoittamiseen tarvitsen aikaa ja tilaa. Ideoita toki tippuu syliin pienistäkin aikaraoista, mutta kirjoittaminen on paljon muuta, se vaatii aikaa, keskittymistä ja paljon erilaista työtä, juonen kehittelyä, henkilöhahmojen syventämistä, niin työstämistä kuin kirjoittamista. Ideasta valmiiksi novelliksi – se on pitkä ja aikaa vievä prosessi, joka käy työstä. Se on välillä hauskaa ja välillä hirveää, ja vaikka siitä usein saa energiaa, se myös syö sitä. Väsyneenä, työpäivän jälkeen ei vain löydy enää riittävästi paukkuja. Ja kun tämä on vain harrastus. Sen pitäisi siis antaa enemmän kuin ottaa. Ja väsyneenä kirjoitettu teksti ei koskaan tunnu hyvältä eikä tyydyttävällä. Ja sitten vielä sekin, että elämässä on niin paljon muutakin mielenkiintoista.

”Tarinoiden ilmestymistä päähän ei voi estää muu kuin lobotomia.”

Miksi sitten kirjoittaa, jos ei jaksa eikä ole pakko? Hyvä kysymys, johon löytyy monta vastausta. Kun on kirjoittanut vuosikymmeniä, sitä kirjoittaa, vaikkei kirjoittaisikaan. Tarinoiden ilmestymistä päähän ei voi estää muu kuin lobotomia. Vaikka mitään ei kirjoita paperille eikä tietokoneeseen, kirjoittaminen on aina käynnissä. Tiskatessa, kävellessä kauppaan, pyörällä ajaessa, unta odotellessa, TV-sarjaa katsoessa, lukiessa. Tarinoita tulee ja menee, unohtuu ja löytyy uudestaan hieman muuttuneina. Vuoropuheluita käydään ja henkilöitä syntyy tyhjästä. Kirjoittaminen on osa minuutta, minua. Mutta joskus niitä tarinanpätkiä pitäisi saada ulos. Tai edes järjestykseen. Tai jotain.

Viime keväänä ja alkukesällä luin todella paljon hyviä kirjoja. Hyvät kirjat synnyttävät minussa aina kirjoittamishalun. Näin tapahtui, kun olin 10-vuotias ja näin tapahtuu edelleen. Niinpä kesäkuun alussa aloin pohtia, miten saisin purettua kasvavan kirjoittamispaineen. Kirjoittaisinko pari novellia loppuun Portin kirjoituskilpailua varten vai aloittaisinko jotain uutta? Kuulostelin itseäni. Miltä minusta tuntuu? Mitä oikeastaan haluan? Pakko kun ei ole kirjoittaa mitään, mitä en halua. Haluanko pyrkiä kohti glooriaa (jota tuskin tulee), vai haluanko yksinkertaisesti vain kirjoittaa ja unohtaa kaiken muun toisarvoisen?

Päädyin siihen, että haluan vain kirjoittaa – ilman päämäärää ja ilman suunnitelmia. Shimo Suntila kirjoitti joitakin vuosia sitten raapaleen päivässä vuoden ajan, mutta minä halusin enemmän vapautta. Loppujen lopuksi minulle tuli vain yksi pakko: kirjoittaa pitää joka päivä, mutta yksikin lause riittää, jos ei jaksa, halua tai ehdi enempää.

”Minä tiedän autolla ajamisesta yhtä paljon kuin sika samppanjasta.”

Olen aina halunnut kirjoittaa road-tarinan, ne kiehtovat sairaasti tällaista paikallaan pysyvää tyyppiä kuin minä. Niinpä valitsin lähtöasetelmaksi kolmen kombon: nainen, auto ja matka ilman päämäärää. Nainen lähtee ajamaan eteenpäin ja kirjoittaa eräänlaista matkapäiväkirjaa. Hän ei tiedä, mitä matka tuo tullessaan, millainen seuraava päivä on, tai seuraava tunti. Enkä minäkään. Nainen, Kate, on kuvitteellinen henkilö, minua nuorempi ja rohkeampi, ja hän osaa ajaa autoa. Minä tiedän autolla ajamisesta yhtä paljon kuin sika samppanjasta.

Tekstin tuottamiselle piti keksiä toimiva keino. Helpointa olisi ollut kirjoittaa ruutuvihkoon lyijykynällä, mutta minun on vaikea hahmottaa käsinkirjoitettua tekstiä, jopa omaa käsialaani (tai ehkä varsinkin sitä), joten oli valittava jokin laite, joka on aina kätevästi käsillä. Tällaiseksi valikoitui iPad, jolla kirjoitan tätäkin juttua. iPad on siitä hyvä, että sillä voi kirjoittaa sängyllä maaten tai vaikkapa seisten, ja se on aina käden ulottuvilla ja valmiiksi auki.

Entäpä alusta? Sen pitäisi olla helppo ja tuttu käyttää, jotta tekniikan kanssa ei tarvitse pukeltaa turhia. Se saisi sijaita Internetissä, jotta voin kirjoittaa tarvittaessa millä välineellä tahansa ja mistä tahansa. Alustaksi valikoitui WordPress. Niinpä tyhjensin yhden lähes käyttämättömän blogini kaikesta roinasta, vaihdoin teeman, tein kolme vaihtuvaa bannerikuvaa ja loin erillisen käyttäjän, Katen, jolle annoin vain päätoimittajan oikeudet, jotta ei tule kiusausta ruveta säätämään WordPressin asetuksia silloin, kun pitäisi kirjoittaa.

Vielä täytyi päättää aiheet ja kategoriat. Valitsin yksinkertaisimmat mahdolliset: päivien aiheet menevät tyyliin 1. päivä, 2. päivä jne. ja kategoriat tyyliin 1. viikko, 2. viikko jne. Tällä tavoin saatoin vaivattomasti seurata päiviä ja viikkoja. Päivät myös kannustivat minua kirjoittamaan joka päivä, ei voinut jättää päivääkään väliin.

Vielä mietin sitä, että laittaisin blogin salatuksi, mutta mitä turhia, Internet on pohjaton kaivo: jos tekstiä ei millään tavalla mainosta tai linkitä missään, blogi uppoaa näkymättömiin kuin ruumis suohon. Jos nyt joku sattuisi blogin vahingossa löytämään ja sitä lukemaan, niin eihän silläkään ole väliä. Lukea saa, jos uskaltaa. Mutta omalla vastuulla.

Kirjoitusprojekti alkoi torstaina kesäkuun 16. päivänä 2016. Silloin olin riittävän kypsä sitoutumaan tähän projektiin ja tekniikka oli valmis.

Pääsääntöisesti en tiedä edellisenä päivänä, mitä seuraavana kirjoitan. Yleensä en päivälläkään tiedä, mitä illalla kirjoitan, koska työpäivinä ei ole aikaa miettiä Katen matkaa, ennen kuin olen laittanut työpillit pussiin siltä päivältä. Monesti on vielä niinkin, että kun aloitan kirjoittamisen, en tiedä, miten lause päättyy, tai mitä seuraavassa lauseessa tapahtuu. Mutta kun yksi lause on kirjoitettu, seuraava lause alkaa kirjoittaa itseään. Valitettavasti ei tosin aina.

”Spekulatiivinen fiktio antaa enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön.”

Koska Kate on fiktiivinen hahmo, niin myös tapahtumat ovat fiktiivisiä. Joskus olen saanut kimmokkeen omasta elämästä, luetusta tai nähdystä. Joskus ajankohtaisista aiheista, joskus unesta. Mutta yleensä aiheet ovat niitä tarinanpätkiä, joita päähäni popsahtee ”tuonpuoleisesta”. Niiden alkuperää en osaa lähteä edes arvailemaan. Ihmiset tulevat tähän tekstiin, niin kuin he tulevat vastaan matkustettaessa, ja jäävät taakse niin kuin matkan edetessä bruukaavat jäädä. Realismia vai spekulatiivista fiktiota? Realistisen oloista ja oudon oloista – kumpaakin, sillä vapaus tulee esiin myös siinä, että voin valita lajin kuin lajin ja rikkoa lajien rajoja. Spekulatiivinen fiktio antaa enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön.

Ajankäytön kanssa on ollut ongelmia, varsinkin alussa. Monesti olen aloittanut kirjoittamisen liian myöhään ja onnistunut saamaan uuden tekstin vasta kello 23:n jälkeen, jopa lähempänä kahtatoista. Tässä asiassa olen kesän aikana kehittynyt, ja viime aikoina olen kirjoittanut yleensä viimeistään 21-23:n välillä, mutta usein myös alkuillasta ja viikonloppuisin toisinaan jopa päivällä. Muistaakseni 3-4 kertaa olen joutunut turvautumaan oljenkorteen, eli kirjoittanut vain lauseen tai kaksi. Nämä ovat olleet tapauksia, jolloin olen ollut poissa kotoa illalla tai muuten vain voipuneessa tilassa, jossa en ole pystynyt hiljentymään ja keskittymään kirjoittamiseen.

En ole lukenut tekstejä kertaakaan jälkikäteen. Yritän tarkistaa kirjoitusvirheet ennen julkaisua, koska julkaisun jälkeen en enää tekstiä korjaa (enkä lue). Luulen, että tekstin tunnelma oli alkupäivinä apeampi kuin myöhemmin, mutta en voi olla tästä varma. Pitäisi lukea tekstit läpi, mutta sitä en tee. Jos lähtisin lukemaan tekstejä läpi, hyperloogisena ihmisenä minua alkaisi kiusata epäloogisuudet ja kaikki ne asiat, joihin tekstiä editoidessa täytyy kiinnittää huomiota. Sellaiseen näpräämiseen ei nyt ole aikaa. Tämän projektin tarkoitus on kirjoittaa, ei editoida. 😉

Mikä tässä on ihaninta? Se kun ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa ilmestyy eteen. Odottamattomat tilanteet ja ihmiset. Seikkailu! Eteenpäinmeno. Peruutusvaihteen puuttuminen.
Mikä tässä on kamalinta? Kun on väsynyt ja aivot lyö tyhjää, kun haluaisi vain tylsänä tuijottaa telkkaria, tai mennä nukkumaan. (Mutta sitten tapahtuu se ihme, että jostakin tulee ne muutamat lauseet tai pari kappaletta, joilla saan kuitattua sen päivän tekstierän, ja pääsen nukkumaan.)

Onko teksti minun näköistäni? No jaa, luultavasti ja todennäköisesti, mutta yleensä kun kirjoitan fiktiota, virkkeet ovat monimutkaisempia ja mietin paljonkin sekä sisällöllistä että rytmistä vaihtelua lauseisiin ja kappaleisiin. Katen teksti on yksinkertaista, lyhyttä ja toteavaa. Napakkuus sopii tähän tapaukseen, kun tarkoitus on vain kirjoittaa, tuottaa tekstiä ilman päämäärää. Tehdä matkaa, ottaa vastaan se mikä on tullakseen. Siinä on paljon opeteltavaa ja oppimista, yhä edelleen 60 päivämatkan jälkeenkin.

Entäpä tästä eteenpäin? Kuinka kauan jatkan Katen projektia? Tämä onkin iso ja vaikea kysymys, johon en osaa vastata mitään varmaa. Sillä syksy tuo elämään taas muitakin asioita. Saa nähdä, miten käy, kun espanjankurssi käynnistyy syyskuussa ja läksyt alkavat taistella vapaa-ajan tunneista kirjoittamisen kanssa ja espanjan kieli suomen kielen kanssa. Voivatko ne ruokkia toisiaan? Vai syövätkö toisiltaan tilaa? Se jää nähtäväksi. Toistaiseksi projekti kuitenkin jatkuu.

Kesäinen kirjoitusprojekti

Novelleja, pliis – naturligtvis!

Siinä tulee kieltämättä hiukan kriipi olo, kun ensin lukee Tuomas Salorannan novellin Äidin talossa (kirjasta Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia) ja sen jälkeen lähtee päiväkävelylle kaupunkilähiössä juhannusaattona. Ai miksikö? No, Salorannan novellissa päähenkilö Marjatta tautivuoteelta noustuaan ja kauppaan mennessään huomaa, että kaikki ihmiset ovat äkkiä hävinneet ja kadut ovat autiot, ja sitten paljastuu asian karmaiseva tila. Lähestulkoon yhtä autiota oli myös iltapäivällä kaupunkilähiössä. Aika useasti tuli vilkuiltua olan yli, etteivät zombit pääsisi yllättämään takaa. Onneksi sentään tapasin yhden hyvissä sielun ja ruumiin voimissa olevan naapurin ja näin yhden koirantaluttajan, mutta muuten oli kyllä kuollutta. Ja onneksi sentään omasta kraanasta vielä tulee vettä, sähköt toimivat ja jääkaapista löytyy tuoreita porkkanoita ja perunoita. Huomattavasti paremmin siis pyyhkii kuin novellin Marjatalla.

Novellien lukeminen on virkistävää, jopa zombinovellien. Mammuttiromaanien jälkeen erityisen virkistävää. Novelli on sopivan mittainen: sen voi lukea yhden lukusession aikana alusta loppuun ja sen jälkeen siirtyä tekemään muita asioita. Seuraavan novellin voi lukea sitten, kun siltä taas tuntuu, ja lukea siinä välissä muita novelleja. Ei tarvitse pitää mielessä tarinan yksityiskohtia ja tapahtumia, kuten pitkää romaania lukiessa täytyy. Romaanin lukemisessa ei voi pitää pitkiä taukoja, sillä juonen tärkeitä asioita unohtuu jo parissa päivässä. Joillakin ihmisillä on aina menossa kaksi tai kolme romaania yhtä aikaa. Minulta se ei onnistu, mutta novellikokoelmien välillä sompailu kyllä onnistuu vallan mainiosti.

Novellissa kirjoittaja tietää koko ajan, minne on menossa. Lukijakin tuntee, että kirjoittajalla on tarina hanskassa, ja voi näin ollen rentoutua ja nauttia matkanteosta ilman huolen häivää. Mammuttiromaaneja lukiessa liiankin usein joutuu huolestumaan, minne kirjoittaja on eksynyt, ja huutelemaan: ”Hei, me lukijat ollaan täällä! Minne sinä olet menossa? Oletko unohtanut meidät?”

Mammuttiromaanit ovat tällä hetkellä kirjoittajien suosiossa. Viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista lyhyin kirja oli 486-sivuinen. ”Liikaa tekstiä!” kirjoitti Turun seudun senioriopettajat ry:n lukupiirin puolesta Sirpa Kumlander keväällä Turun Sanomien Mielipiteet-palstalla. Lukupiiri oli lukenut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa näistä kirjoista oli tiivistämisen varaa. Jos kokeneille paljon lukeville ihmisille mammuttiromaanit ovat liian pitkiä, niin miten käy niiden, jotka lukevat vähemmän? Uskaltavatko vähän lukevat edes aloittaa jotain 500-sivuista järkälettä? Eikö siinä kihoa kylmä hiki otsaan, ennen kuin ehtii avata ensimmäistäkään sivua?

Romaanit pitenevät pitenemistään ja ihmiset kuulemma lukevat yhä vähemmän kirjoja. Onko tässä jotain kausaalisuhdetta? Todennäköisesti ei, ainakaan mitään suoraa. Mutta oikeasti, ihmisillä on nykyään paljon muutakin tekemistä vapaa-aikanaan kuin lukeminen. Sometetaan, fasetetaan ja watsapataan. Katsotaan elokuvia, seurataan sarjoja ja pelataan pelejä. Ja sitten vielä kaikki muut harrastukset siihen päälle. Töiden ja kotitöiden jälkeen ei sitä luppoaikaa ihan mahdottomasti ole; niin monet asiat taistelevat verissäpäin ihmisten vapaa-ajasta. Kuinka paljon sitä ehtiikään tehdä muita asioita siinä ajassa kuin lukee 500-sivuista opusta, joka ei sitten loppujen lopuksi ollut niin kauhean hyvä? Harmittaako menetetty aika? Kuinka helposti ottaa lukulautaselle toisen kirjajärkäleen?

Nyt voisi olla novellien – ja myös runojen – aika. Novellit voisivat olla kiireisen nykyihmisen juttu. Niitä julkaistaan kyllä; jo pelkästään spekulatiivisella kirjallisuuden alueella on sekä lehtiä että kustantajia, jotka julkaisevat novelleja koko ajan. Kuoriaiskirjat, Osuuskumma, Turbator, Kosmoskynä, Portti, Spin, Tähtivaeltaja, Ursula, Usva… ja mitä kaikkia niitä onkaan! Jotenkin vain pitäisi osata markkinoida novellit suurelle yleisölle. Miten tehdä novelleista mediaseksikäs Ilmiö isolla iillä, asia, jossa kaikki haluavat olla mukana? Jätän harkintaan…

——————————
PS. Viime viikkoina olen lukenut novelleja näistä lähteistä (ei missään erityisessä järjestyksessä enkä kaikkia, mutta voin suositella):
Tuoma Saloranta, Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia (Kuoriaiskirjat 2014, e-kirja)
Anne Leinonen, The Otherling and Other Stories (Kuoriaiskirjat 2015)
Lehdet Portti ja Kosmoskynä (uusimmat numerot).

——————————

PPS. Jos joku miettii tämän artikkelin otsikkoa, että se ehkä kuulostaa jotenkin tutulta, niin se yrittää olla kirjallinen viittaus – mikäli nyt yhtään muistan oikein tai sinnepäinkään – Ilpo Tiihosen runon säkeeseen ”Ostereita siis – naturligtvis”. 😉 (Voin kyllä muistaa ihan väärinkin, enkä pysty tässä asiaa tarkistamaan).

Jääskeläisen sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen on tuttu nimi kaikille spekulatiivisen kirjallisuuden ystäville. Hän on voittanut neljä kertaa Portti-kirjoituskilpailun ja Atorox-palkinnon samoin neljä kertaa. Vuonna 2013 julkaistussa kirjassaan Sielut kulkevat sateessa (e-kirja, Atena 2013) Jääskeläinen on uskollinen spekulatiiviselle genrelle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessaKirja kertoo keski-ikäisestä sairaanhoitajasta Juditista, joka päättää kertaheitolla muuttaa elämäänsä. Hän jättää taakseen avioliittonsa ja homeisen työpaikkansa ja muuttaa asumaan Helsinkiin, missä lapsuudenystävä järjestää hänelle työpaikan. Tästä alkaa Juditin seikkailu, sillä pikkuhiljaa työpaikka osoittautuu perin epätavalliseksi ja muutenkin alkaa tapahtua jännittäviä asioita.

Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän kasvaa kunnioitus kirjailijaa kohtaan. Itse asiassa kaikkia niitä kirjailijoita kohtaan, jotka jaksavat ja osaavat rakentaa tällaisia monisyisiä tarinoita. Sielut kulkevat sateessa alkaa yhden pienen ihmisen elämänmuutoksesta ja kasvaa kirjan edetessä yhä suuremmaksi tarinaksi, jossa tapahtumista ja yksityiskohdista kutoutuu valtaisa, ihmeellinen verkko.

Mielenkiintoisen tarinan lisäksi Jääskeläinen haastaa lukijan pohtimaan syviä, jokaista koskettavia kysymyksiä. Mikä on ihmisen osa tässä maailmassa? Mikä on sielu? Onko Jumalaa ja taivasta olemassa? Kirjan edetessä viimeiseen osaansa kysymyksiä tulee vain lisää: mikä on todellisuutemme? Mistä se rakentuu?

Kirja sisältää niin paljon, ettei oikeastaan tiedä, mitä siitä voisi sanoa lyhyen blogikirjoituksen puitteissa. Pariisissa ja Budapestissä vierailleet löytävät varmasti tuttuja paikkoja. Kirjallisuutta vähän enemmän lukeneet bongaavat kirjasta paljonkin tuttuja viitteitä, niin kirjailijoita kuin kirjojen hahmoja. Kirjassa onkin jännittävä kansainvälisyyden tuntu.

Näin hyvästä kirjasta on vaikea löytää paljonkaan puutteita. Yksi sellainen olisi pituus (550 sivua). Varsinkin alkupäässä kirjaa olisi voinut tiivistää, pohdiskeluja ja sisäisiä monologeja pakata vähän kompaktimpaan muotoon. Tämä mammuttimaisuus romaaneissa näyttää olevan tällä hetkellä trendi, ei välttämättä niin hyvä IMHO, mutta siitä ei tässä enempää. Myös 7-8-vuotias Mauri on välillä hiukan epäuskottava, vaikka olisi kuinka pikkuvanha; 4 vuotta lisää ikää olisi tehnyt hahmosta uskottavamman. Tietenkin turkulaistuneena minua pisti silmään se-sanan käyttö Mauriin viitatessa (Turussa kun koiristakin puhutaan hän-sanalla 😉 ). Mutta siinä ne puutteet sitten olivatkin.

Oikeasti ihmetyttää, miksei Sielut kulkevat sateessa ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Sen olisi kuulunut olla, sen verran isosta tarinasta ja suurista kysymyksistä tässä kirjassa on kyse. Hyvin kirjoitettu tarina on myös ajaton ja ikituore. Sitten kun viime vuoden Finlandia-palkinnon saanut spekkiskirja jää vanhentuneena kehityksen jalkoihin (vaikka pidin siitäkin kirjasta, niin se on kuitenkin aikansa vanki), niin sielut kulkevat silloinkin yhä sateessa, keskuudessamme. Ajanhammas ei Jääskeläisen kirjaa pysty järsimään eikä home siihen tartu.

Kenelle tätä kirjaa voisin suositella? Jos lukijan suonissa virtaa hiukkasenkin uteliaisuutta ja seikkailumieltä, niin tähän kirjaan kannattaa tarttua. Ja nekin, joita seikkailut pelottavat, voivat löytää tämän kirjan kautta uusia huoneita (maailmoja!) itsestään. 😉

——–

Maaliskuussa Jääskeläinen laittoi Sielut kulkevat sateessa ilmaisjakeluun e-kirjana protestina sille, että vain tiettyjen kirjailijoiden kirjoja hypetetään Suomessa ja että vain hypetetyt kirjat myyvät, sillä muita kirjoja eivät kirjakaupat buffaa esiin tai edes välttämättä ota hyllyilleen. Kirjailijan turhautumisen ymmärtää kyllä hyvin. Kun ajattelee, miten iso työ on ollut tämänkin kirjan tekemisessä ja miten onnistunut se on, niin on surullista, ettei se ole saanut kirjakaupoissa ansaitsemaansa huomiota. Jonkinlaisesta kirjakauppojen ammattitaidottomuudesta täytyy olla kyse. Lukijastakin on turhauttavaa, että kirjakaupat törköttävät vain muutamaa nimikettä; olipa kyseessä mikä tahansa kauppaketju, samat kirjat keikkuvat mainoksissa ja paraatipaikoilla kaupoissa. Tästä omasta turhautumisestani kirjoitinkin blogissa pikkuisen jo viime joulukuussa.

Tummasti hohtavaa, psykologisesti tarkkaa

Tähän alkuun olin suunnitellut pari ilkeää huomatusta TV:n reality-sarjoista ja muutenkin ala-arvoisesta annista, mutta koska jo edellisessä artikkelissa vinguin TV-sarjoista, jätän tällä kertaa huomauttelematta. 😉 Voin vain tyytyväisenä todeta, että aikaa jää nykyään paljon enemmän lukemiselle, joten yhtään ei nyt harmita, että iPadiin on tullut ladattua e-kirjoja tarjouksista ”vastaisen varalle”. Vastainen on nyt!

Gillian Flynn: Paha-paikkaTällä hetkellä luen Joni Skiftesvikiä, mutta sitä ennen luin Gillian Flynnin rikosromaanin Paha paikka (e-kirja, WSOY 2014, suom. Maria Lyytinen, alkuperäinen teos Dark Places). Flynnin kirja kertoo 31-vuotiaasta Libbystä, joka pääsi pakenemaan murhaajan käsistä 24 vuotta aiemmin ollessaan siis 7-vuotias. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan murhattiin tuolloin raa’asti. Murhista tuomittiin Libbyn veli Ben, jota Libbykin piti murhaajana. Murhapäivästä alkoi Libbyn elämän alamäki, joka saavutti pohjan, kun ihmisten lahjoittamat rahat ”tyttöparalle” loppuivat. Libbyn täytyy siis ryhdistäytyä ainakin sen verran, että saisi rahaa elämiseen. Hän tutustuu rikosten harrastajiin, jotka uskovat Benin syyttömyyteen ja jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että Libby alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui 24 vuotta sitten. Rahapulan ajamana, vastentahtoisesti Libby haastattelee menneisyytensä ihmisiä ja palaa näin ajatuksissaan kauheaan tapahtumaan, lapsuuteensa pahaan paikkaan. Kirja etenee kahdessa ajassa: toisaalta nykyajassa Libbyn tarinana ja toisaalta murhapäivän kertomuksina, joita kuvataan perheen äidin Pattyn ja pojan Benin silmin. Kirjassa siis kaksi tarinaa kulkevat rinnakkain kohti murhatapahtumaa ja ratkaisua.

Paha paikka alkaa niin komealla kerronnalla, että oikeasti oli pakko haukoa henkeä. Heti kättelyssä sukelletaan pienin yksityiskohdin ”Libbynä olemiseen”, eikä se ole kaunis paikka. Kirjan edetessä tarinaan tulee tietenkin rikosromaaneille tyypillistä ”menemistä sinne & tänne ja juttelemista näiden & niiden kanssa”, jotta juonessa päästään eteenpäin, mutta uskottava psykologinen ote henkilöihin on vahva koko kirjan ajan. Ei ainoastaan Libbystä, vaan myös hänen äidistään ja veljestään luodaan täysiverinen psykologinen kokonaiskuva; nämä ihmiset eivät ole luonnosmaisia, kliseitä eivätkä paperisia, vaan kaikkine piirteineen, toiveineen, pelkoineen ja epävarmuuksineen ihan yhtä todellisia kuin meistä jokainen. Vaikka Flynn kuvaa ihmiset kaunistelematta, hän tekee sen niin taitavasti, että näistä ihmisistä – Pattystä, Benistä ja Libbystä – on ihan pakko pitää, vaikkei heidän kaikkia tekemisiään hyväksykään. Vahvalla otteella Flynn kuvaa myös 1980-lukuisen Dayn perheen dynaamiikan: masentunut äiti, joka tuntee epäonnistuneensa ja jolta luisuu arjen pyörittäminen lähes kokonaan käsistä, lusmu-isä, josta ei ole muuta kuin haittaa, eksynyt, vihainen, murrosikäinen veli, kolme pienempää, ”pellossa” kasvavaa sisarta omine piirteineen ja vaatimuksineen, näistä nuorimmaisin on Libby.

Ihastuin myös Flynnin kielikuviin. Ne ovat usein paikallaan ja maalaavat lukijan silmien eteen tilanteet yhtä elävästi kuin ne tapahtuisivat tässä, käden ulottuvilla. Ne kertovat myös rakkaudesta kieleen; kieli ei ole vain faktoja latelevaa lätinää, vaan siinä on lukemattomia tasoja ja syvyyksiä, vivahteita ja tunnelmia, koko elämä. Kieli on iloinen asia, ja kyllä se saa näkyä synkemmässäkin tarinassa. Varjo tarvitsee valon ollakseen olemassa.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytötPaha paikka toi mieleeni tammikuussa lukemani Lauren Beukesin kirjan Säkenöivät tytöt (Schidts & Söderströms 2013, suomentanut Virpi Vainikainen, alkuperäinen teos The Shining Girls). Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori nainen, joka pääsee pakenemaan murhaajaansa ja kantaa koko elämänsä ajan tapahtuman aiheuttamia psyykkisiä ja fyysisiä vammoja. Molemmista tulee myös eräänlaisia julkkiksia tapahtuman ansiosta. Molemmissa kirjoissa on erittäin vahva psykologinen kerronta, ja kirjat voikin nähdä myös kehityskertomuksina. Säkenöivissä tytöissä juoneen tuo mielenkiintoisen ja erittäin ratkaisevan lisän aikamatkustus, mikä on toteutettu yllättävän hyvin. Aikamatkustus kun on aina melko hankala aihe; sen lankojen kanssa sekoaa helposti taitavampikin kirjoittaja. Beukes kuitenkin selviää urakasta riman ylityksellä, ja aikamatkustus tuo itse asiassa kirjaan hiuksia nostattavaa lisäjännitystä. Flynnin kirja sen sijaan pitäytyy tunnustetuissa realiteeteissa ja on siten tavanomaisempi rikostarina, mutta siinä missä Beukes antaa hiukan periksi romantiikalle, Flynn säilyttää koko kirjan kestävän karun ja uskottavan ankean kuvauksen, johon tulee lopussa kyllä hiukan valoakin. On vaikea sanoa, kumpi kirja olisi parempi, ja onneksi minun ei tarvitsekaan. 🙂  Paha paikka ja Säkenöivät tytöt ovat laadukkaita, hyvin kirjoitettuja rikostarinoita.