Makeaakin makeampaa, Dulcinea

Joskus laiskottaa niin, ettei viitsi tarkistaa sanakirjasta jotain tuntematonta sanaa, joka pitäisi sanoa tai kirjoittaa espanjaksi. Sitä vain heittää lonkalta sanan, joka kuulostaa jotenkin sopivalta ja riittävän espanjankieliseltä. Toisinaan osuu oikeaan, eli sana tulee muistista, vaikkei sitä koekaan muistavansa, ainakaan varmasti. Toisinaan menee ihan pieleen: ilmaan heitetty sana tarkoittaa ihan muuta (kun sen sitten lopulta ja myöhemmin sanakirjasta tsekkaa). Joskus sana osuu lähelle oikeaa; siinä on ehkä kirjaimen tai kahden heitto (yleensä kirjaimet i ja e joko puuttuvat keskeltä tai ovat siellä liikaa).

Ja joskus luulee osuneensa oikeaan, sana kuulostaa ihan espanjankieliseltä ja juuri sitä tarkoittavalta, mitä olikin hakemassa, mutta myöhemmin käy ilmi, ettei kyseistä sanaa ole olemassakaan. Surullisena on luovuttava siitä ja yritettävä kumittaa aivoihin raappiutunut muistijälki pois, mutta monesti sana putkahtaa uudestaan ja uudestaan toisissa yhteyksissä. Se ei vain halua kuolla.

Viikonloppuna luin Rosa Monteron kolumnin El País -lehdestä. Tykkään hänen kolumneistaan. Aiheet ovat kiinnostavia, Monteron mielipiteet raikkaita, ja hän ilmaisee ne suoraan, turhia kiertelemättä. Teksteissä näkyy pitkä elämänkokemus ja erinomainen yleissivistys, hyvin tehty taustatyö. Ja ne on hyvin kirjoitettujakin, hyvää ja rikasta kieltä. Espanjanopiskelijan kannattaakin lukea niitä kynä ja vihko käden ulottuvilla; aina löytyy hyödyllisiä sanontoja ja hauskoja sanoja.

Viikonlopun kolumnissa Montero esitteli uuden sanan, jota on turha etsiä Real Academia Españolan sanakirjasta: dulcinear. Tämä on siitä hauska verbi, että sen merkityksen ymmärtää, vaikka sen näkee ensimmäisen kerran. Riittää kun tietää, että dulce on espanjaksi makea, niin asiayhteydestä sanalle löytää sopivan merkityksen, vaikkei sen suomentaminen sitten niin yksinkertaista olekaan.

Tuulestahan – tai ehkä juuri sieltä 😉 – Montero ei sanaa tempaissut omiin tarkoituksiinsa. Hän käytti dulcinear-sanaa kolumnissaan tarkoittamaan sitä, mitä me teemme ihmiselle, johon olemme rakastuneet. Me näemme tämän ruusunpunaisten silmälasien läpi, ”unohdamme” epämieluisat piirteet, pidämme häntä täysin virheettömänä, upeana ihmisenä, eikä meillä hälytyskellot soi edes silloin, kun kyseinen tyyppi käyttää meitä hyväkseen vaikkapa petkuttamalla meiltä rahaa. Rakastumisemme ”imelöittää” (”dulsinoi”) 😀 kohteen, ja itse asiassa olemme rakastuneet johonkin ällömakeaan kuvaan kohteesta, emme todelliseen ihmiseen.

Dulcinear’ sopii tähän merkitykseen ja tarkoitukseen erinomaisesti. Facebookissa, Monteron sivulla, espanjankieliset ihastuivat kyseiseen sanaan ja antoivat siitä Monterolle positiivista palautetta. Joku ilmoitti ottavansa tämän mainion verbin myös omaan käyttöönsä. Sanahan ei viittaa pelkästään dulce-makeaan, vaan Miguel de Cervantes Saavedran kirjaan. Don Quijoten seikkailuja tuntevat tietävät, että tällä herralla oli haaveiden kohde: Dulcinea. Mutta oliko Dulcineaa, tuota ihmeellisen ihanaa ja upeaa naista ollenkaan olemassa, vai oliko se vain Don Quijoten luoma haavekuva? Hän itsekin sanoo: ”Dios sabe si hay Dulcinea o no en el mundo…” (toisen käden tietoa: fuente; suom. ”Jumala tietää, onko Dulcineaa olemassa tässä maailmassa vai ei…”).
Dulcinea-sana löytyy myös RAEn sanakirjasta, vaikkei sen veliverbiä siellä näykään… vielä 😉

Täydennän aina silloin tällöin vanhaa suomi-espanja-suomi-sanakirjaani hyödyllisillä sanoilla, ja viimeisin uusi sana on nyt dulcinear. 😀

Kuvan olen ottanut vuonna 1876 ilmestyneestä ruotsinkielisestä Don Quixote -kirjasta, jota isoisäni isosisko Selma näkyy lukeneen 13-vuotiaana vuonna 1885.

Daphne, Kyllikki, Raakel ja Filip

Aina kun olen lukenut pidemmän aikaa pelkästään vieraskielistä kaunokirjallisuutta, alan kaivata suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä. Tunne on usein suorastaan fyysinen ikään kuin nälkä. Se helppous ja nopeus, jolla silmät ja aivot toimivat yhteen, kun katse liitää riveillä, sukeltaa rivien väleihin, merkityksiin, yksityiskohtiin, erilaisiin sävyihin, eikä tarvitse ponnistella eikä pinnistellä ymmärtääkseen, sen kun vain pulahtelee sanojen ja lauseiden meriin. Mikään ei voita omaa äidinkieltä, niin se vain on!

Harvemmin luen kirjoja nykyään toiseen kertaan, mutta kun sain luettua loppuun viimeisen kirjan espanjankielisestä Bruna Husky -sarjasta enkä ehtinyt kirjastoon kirjojen vaihtoon, käännyin tutkimaan oman kirjahyllyn antia, josko sieltä löytyisi jotain sopivaa. Päässäni oli pyörinyt nimi Rachel (ihan muista kuin tähän artikkeliin liittyvistä syistä), joten helppona aasinsiltana käsi hakeutui alimmalle hyllylle, missä pölyä keräsivät Serkkuni Raakel ja sen sisaret Rebekka ja Mary Ann.

Daphne du Maurier – yllä mainittujen kirjojen kirjoittaja – oli yksi teini-iän suosikkikirjailijoitani, mutta nämä kirjat ovat äidin peruja ja kaikki kolme aika lailla luetun näköisiä. Serkkuni Raakelkin on pahasti vino, lehdet tasaisesti kellastuneet ja selkämys rikkinäinen. Kirjan julkaisuvuosi on 1952, siis kyseessä on lähes 70-vuotias opus (alkuperäisteos My Cousin Rachel julkaistiin 1951).

Tässä vaiheessa mieleen hiipi epäilys, oliko sittenkään hyvä ajatus tyydyttää suomen kielen nälkääni näin vanhalla kirjalla, jonka kirjoittajakin oli syntynyt jo vuonna 1907. Ja millainen sen aikainen suomennoskin mahtaisi olla? Kun oikeastaan halusin sillä hetkellä vain viihdyttävän, sujuvasti kirjoitetun kirjan, johon uppoutua iltaisin ja unettomina öinä. Olisinko hyvinkin pettynyt, jos teksti ja kerronta olisivat kauhean vanhanaikaisia ja naiiveja? Halusinko pilata murkkuiän muistoni, vai olisiko parempi jättää kirja rauhaan ja lukea puhelimesta jotain nykyaikaista e-kirjaa?

Päätin kuitenkin antaa Daphnelle ja kääntäjä Kyllikki Mäntylälle mahdollisuuden, varsinkin kun en muistanut lainkaan, mistä Serkkuni Raakel kertoi. Kirja saattoi siis parhaassa tapauksessa olla täysin uusi lukuelämys. Pakko myöntää, että alussa haeskelin hieman epäluuloisesti vanhahtavia ilmauksia ja sanoja, mutta kauniisti soljuva teksti alkoi vääjäämättä tehdä työtään minussa, ja sitten en voinut enää panna hanttiin. Annoin periksi ja aloin nauttia.

Kyllikki Mäntylä on tehnyt käännöksessä huikean hienon työn. Tekstissä ovat kaikki osaset kohdallaan, jopa pilkut, mitä ei voi sanoa nykykirjoista! Kirjan tarina ja salaperäinen Raakel kiehtovat ja kutkuttavat lukijan mieltä yhtä paljon kuin minäkertoja-Filipiä. Du Maurier kehittelee tarinaa pikkuhiljaa, viekoitellen ja kiireettä, heittelee vihjeitä näennäisen viattomasti ja sopivan moni-ilmeisesti, niin että lukija voi vetää samat johtopäätökset kuin Filip tai sitten täysin päinvastaiset ja ajatella, että Filip-parkaa viedään kuin pässiä narussa. Tai lukija voi olla vain ymmällään ja odottaa, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Välillä on jo melkein pakko huutaa Filipille: Mies, herää jo! Mutta tarina ei kuitenkaan mene siihen suuntaan, jota lukija on aavistellut tai josta on ollut lähes varma. Du Maurier taitaa psykologisen kerronnan, ja hänen kuvauksensa nuoren, ”ansarissa kasvaneen” miehen sielunliikkeistä on upea: säie säikeeltä, lause lauseelta hän paljastaa Filipin persoonallisuuden kuin preparoisi tämän psyykeä äärettömän ohutteräisellä veitsellä. Ja samaan aikaa kieli on kaunista, rytmi kuin meren aallot, jotka lainehtivat reunasta reunaan, sivulta toiselle, lukijan mielenmaisemaan ja takaisin.

Ylen artikkelissa Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Riitta Korhonen sanoo, että ”yleiskieli on suunnilleen samanlaista kuin sata vuotta sitten ja suomen kielen suuret suuntaviivat viimeisteltiin jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa”. Luettuani Serkkuni Raakelin tähän on helppo yhtyä, ja silloin kun suomen kieli on taitavan kirjoittajan – tässä tapauksessa Kyllikki Mäntylän – kynästä, kieleen voi saada ajattomuuden ja iättömyyden tunnun, eräänlaisen yleispätevyyden, joka on voimassa vuosikymmeniä ja jota voivat ymmärtää monenlaiset ihmiset, eri aikoina ja hyvinkin erilaisissa maailmoissa ja yhteiskunnissa elävät.

Daphne du Maurier (1907–1989) oli englantilainen kirjailija, joka julkaisi useita kirjoja, novellikokoelmia ja näytelmiä. Hänen kuuluisimmat kirjansa ovat luultavasti Linnut ja Rebekka, joiden pohjalta ohjaaja Alfred Hitchcock teki samannimiset elokuvat. Myös Serkkuni Raakelista on tehty elokuva, ainakin kaksi kertaa. Vuoden 1952 elokuvassa Rachelinä on Olivia de Havilland ja Philipinä nuori Richard Burton. Uudemmassa vuonna 2017 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Rachelin osaa näyttelee Rachel Weisz ja aikuista Philipiä Sam Claflin.

Kyllikki Mäntylä (1907–1979) oli suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut todella mittavan määrän kirjoja – usein Karjala-aiheisia – sekä suomentanut ruotsin-, englannin- ja saksankielistä kaunokirjallisuutta. Vuonna 1958 hän sai Pro Finlandia -palkinnon.

Adiós, Bruna Husky

Tänään olen itkenyt. Vaikka ehkä omassakin elämässä saattaisi olla itkemisen aiheita, tänään itkin, koska minun piti hyvästellä Bruna Husky, tuo Rosa Monteron luoma upea taistelureplikantti, jonka elämää olen seurannut kolmen kirjan, noin 1200 sivun ja melkein kolmen kuukauden ajan. Ehkä itkin hiukan myös Monteron upean kielen ja upeiden ajatusten takia, joita hän latasi kuolemaa odottavan androidin päähän ja sieltä lukijan lautaselle ja pureskeltavaksi. Niissä tuli sellaista elämänfilosofiaa, että on varmaan ihan pakko ottaa joistakin sivuista puhelimella valokuva ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

Rosa Monteron Bruna Husky -kirjasarja
Lágrimas en la lluvia (2011)
El peso del corazón (2015)
Los tiempos del odio (2018)

Bruna Husky -sarja on kaikkea sitä, mitä science fiction – scifi – parhaimmillaan on: jännittävää viihdettä, vakavia pohdintoja ja yhteiskunnallisia kipukohtia yksilön näkökulmasta peilattuna. Mielenkiintoinen maailma, jossa tuttu ja vieras yhdistyvät mielikuvitusta kutkuttavaksi kokonaisuudeksi. Jännittävä juoni, jonka käänteitä on vaikea arvata etukäteen, mutta jonka kuviot on rakennettu hyvin ja loogisesti, eikä pieniäkään yksityiskohtia unohdeta, vaan ne ommellaan juoneen mukaan useammalla langalla. Monitahoinen, ristiriitainen, elämän aallokossa kipuileva, upea (monesko upea tämä jo oli… no, olkoon, Bruna ansaitsee ne kaikki ja enemmänkin!) päähenkilö, joka ei lannistu eikä luovuta mahdottomissakaan tilanteissa, ei, vaikka turpiin tulee oikealta ja vasemmalta. Mielenkiintoiset ja persoonalliset sivuhenkilöt, joiden kohtalot myös koskettavat ja joista ei aina tiedä, kuuluvatko he hyviksiin vai pahiksiin, ja joskus voivat kuulua molempiin; myös sivuhenkilö voi kasvaa ja kehittyä Monteron kirjoissa.

Faktat. Vaikka rakastan koko sydämestäni scifille ominaista mielikuvituksen iloittelua ja haastamista, arvostan myös faktoja, ja Montero on upottanut kirjoihinsa paljon ihan puhtaita tosiasioita, jotka ovat usein hyvinkin scifimäisiä, tai vähintäänkin steampunkia. Sivuhuomatus: suomalaisen lukijan täytyi siis lukea espanjalainen scifi-kirja saadakseen tietää, mikä on niinkin tärkeä asia kuin Onkalo. Siitä ei puhuta nyky-Suomessa lainkaan; mediakin vaikenee asiasta kuin sopimuksesta. Tiedätkö sinä, mikä Onkalo on?

Rosa Monteron kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin näkyy myös Bruna-sarjassa. Scifi tarjoaakin kirjoittajalle loistavan alustan viihteen keinoin pureutua nykyajan kipeimpiin ongelmiin: rasismiin, populismiin, ilmastokysymyksiin, eriarvoisuuteen, syrjintään, vallan ja voiton tavoitteluun keinoja kaihtamatta, ihmisiä uhraten jne. Teräviä kolumneja El País -lehteen kirjoittava Montero tietää, mistä kirjoittaa ja tekee sen hyvin. Brunan pohdiskelut ja huomiot näistä ajankohtaisista asioistakin ovat mielenkiintoista, jopa jännittävää luettavaa.

On siis sääli, ettei Bruna Husky -kirjoja ole suomennettu. Meiltä löytyisi varmasti paljon lukijoita, varsinkin kun keskimmäisessä kirjassa El peso del corazón Bruna vierailee vuoden 2109 Suomessa; sekin pisti ajattelemaan, me kun usein kuvittelemme elävämme täällä kuin herrankukkarossa, turvassa kaikelta pahalta, rajat vain kiinni! Mutta kuten Montero kirjassaan muistuttaa, rajat ovat vain kartoille piirrettyjä viivoja, joita ekokatastrofi ja maailman kriisi eivät kunnioita.

Englanniksi on käännetty ainakin sarjan kaksi ensimmäistä osaa: Tears in Rain ja Weight of the Heart. Löytynevät ainakin Amazonista.

Kun saa lukea tällaisia kirjoja, on kiitollinen itselleen, että on jaksanut kaikki subjunktiivisulkeiset, hammastenkiristykset imperfekti-indefinido-janalla, sanastoharkat ja muut kielenopiskeluun liittyvät ponnistelut. Tällä hetkellä ne tuntuvat todella pieneltä uhraukselta. Upeat kirjat ovat paras palkinto kaikesta siitä vuosien ahertelusta!

En tiedä, aikooko Montero vielä jatkaa Bruna-sarjaa, mutta sen tiedän, että Bruna on hänelle hyvin tärkeä, melkeinpä tulevaisuuden alter ego, jopa niin, että hän on valinnut twitter-tilinsä nimeksi @BrunaHusky 😀 . Joten ehkä jossain vaiheessa Bruna palaa uuden kirjan sivuille uudistuneena, nahkansa luoneena, mutta aina yhtä jännittävänä ja valloittavana, kaljusta päästä koko vartalon ja kasvot leikkaavaa tatuointiketjua pitkin teknovarpaisiin asti täynnä mitä parhainta idoli-ainesta. Vaikka Monterolla on tapana solmia tarinan nauhat viimeistään lopussa, olin näkevinäni, että hän jätti joitakin ”cabos sueltos” ja ovia raolleen; niistä voisi seuraavassa kirjassa kurkistaa sisään. Ehkä sanonkin: ”¡Hasta luego, Bruna!”

Päätän tämän artikkelin Bruna-Rosan sanoin: ”Hermosa vida, dueles.” (Ihana elämä, teet kipeää.)

Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!

Siskoja ja replikantteja scifissä

Science fictioniä eli scifiä pidetään liian usein ja virheellisesti puhtaana viihteenä (toki se on viihdyttävääkin!) ja satuna hieman negatiivisessa merkityksessä. Samalla unohdetaan, että kaikki fiktiiviset teokset – myös niin sanotut realistiset tarinat – ovat satua, jos halutaan lähteä tälle tielle. Toinen tie olisi se, että kaikki taideteokset (elokuvat, kirjat jne.) paljastavat ja kuvaavat meille todellisuuden eri tasoja ja ilmentymiä, jotka lomittuvat, menevät päällekkäin, ruokkivat toisiaan ja meitä. Tämä tie on minusta hedelmällisempi. 🙂

Realismiin pitäytyvistä tarinoista scifi eroaa lähtökohtansa takia: sen voisi sanoa olevan aina yhteiskuntakriittistä. Scifissähän yleensä luodaan toisenlainen yhteiskunta tai maailma, jossa säännöt ja lait ovat erilaiset, ja näin annetaan eräänlainen epäluottamuslause nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle. Monesti scifissä kuvataan meille tuttuja ongelmatilanteita tai mahdollisia tulevaisuuksia puettuna mielikuvitusta kutkuttavaan naamiaisasuun. Tämä asu antaa mahdollisuuden kuvata kipeitä ja vaikeita asioita niin, että ne voi ottaa vastaan menemättä säpäleiksi tai tarvitsematta vetää kaikkia defenssejä suojaksi.

Scifi kulkee aina mukana elämässäni tavalla tai toisella. 😀 Tässä artikkelissa kaksi viimeisintä scifikokemustani: elokuva What Happened to Monday ja Rosa Monteron kirja Lágrimas en la lluvia.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: neljä Noomi Rapacea

Seitsemän siskoa, yksi Karen Settman

Noomi Rapace -faneille ja toimintascifin ystäville Yle Areenassa on nähtävissä vielä noin 20 päivää norjalaisen Tommy Wirkolan ohjaama elokuva What Happened to Monday. Elokuva kertoo tulevaisuuden maapallosta, jossa ylikansoituksen ongelmaa yritetään pistää rajulla kädellä ja yhden lapsen perhepolitiikalla kuriin. Willem Dafoen esittämä isoisä yrittää pelastaa tyttärensä seitsemän lasta, joita aikuisena esittää kaikkia Noomi Rapace. Karismaattinen Rapace (myös Lisbeth Salander -roolista tuttu) onnistuu ihan hyvin tuomaan eri persoonallisuuksia esiin, vaikkei elokuva annakaan hänelle sitä samaa tilaa ja aikaa, mitä Orphan Black -sarja antoi loistavalle Tatiana Maslanylle. Elokuvaa väistämättä tulee verranneeksi Orphan Blackiin, vaikkei niillä olekaan mitään yhteyttä. Elokuvassa on aika paljon suoraa väkivaltaa, joten ihan herkimmille en sitä siksi suosittele.

Kaiken toiminnallisen jännityksen keskellä What Happened to Monday kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun häikäilemätön poliitikko (Glenn Close) tarjoaa monimutkaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan yksinkertaisen ja suoraviivaisen ratkaisun. Koska kaikki ihmiset eivät koskaan alistu totalitaariseen järjestelmään, tarvitaan kovia otteita ja raakalaismaisia tekoja. Tämä olisi hyvä poliitikkojemmekin muistaa: monitahoisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja. Ja meissä äänestäjissä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun joku poliitikko tai puolue tarjoaa helppoa ”halki-poikki-pinoon”-ratkaisua ongelmaan kuin ongelmaan.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: kolme Noomi Rapacea

Replikantin näkökulma

Espanjalainen scifi kuulostaa suomalaisen korvissa eksoottiselta ja jännittävältä, ja jännitystä Rosa Monteron kirjassa Lágrimas en la lluvia (Seix Barral 2011) riittääkin. Kirjan nimi (”kyyneleitä sateessa”) viittaa Blade Runner -elokuvan loppukohtaukseen, jossa kuoleva replikantti lausuu kuolemattomia ajatuksia (kuuluisa Tears in Rain -monologi). Monteron kirjan päähenkilö on naispuolinen replikantti Bruna Husky, entinen taistelurep, joka sotilasuransa jälkeen toimii henkensä pitimiksi yksityisetsivänä tulevaisuuden maailmassa vuonna 2109. Husky on monitahoinen, ristiriitainen hahmo, loistavaa sankariainesta siis. Montero luo uskottavan ja samalla jotenkin tutunoloisen maailman ja yhteiskunnan. Ihmisten lisäksi maapallolla asuu kahdenlaisia alieneja ja ihmisen kaltaisia replikantteja, jotka alunperin tarkoitettiin orjiksi ihmisille. Jyrkimpiä aatteita kannattavat toisinajattelijat ovat perustaneet avaruuteen kaksi siirtokuntaa, joilla on omat yhteiskuntajärjestelmänsä ja lakinsa.

Ovatko tulevaisuuden ihmiset sitten parempia kuin me? Eivät ikävä kyllä. Vaikka maapallo on yhteiskunnallisesti yhtenäinen, tasa-arvo ei ole toteutunut. Köyhät asuvat alueilla, joissa ilma on saastunutta, terveydelle vaarallista. Ne, joilla menee paremmin, asuvat kaupungeissa, joissa ilmaa puhdistetaan keinotekoisesti. Saastuneiden ghettojen ja kaupunkien välissä on sähköistetyt muurit ja turvatarkastukset. Kaikenlaiset poliittiset kähminnät ja erilaisuuden hysteerinen pelko vallitsevat 2100-luvun maailmassakin. Replikantteihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin maahanmuuttajiin ja pakolaisiin meidän ajassa. Yhtymäkohtia ei tarvitse edes hakemalla hakea. Kun erilaisuuden pelko iskee, ihmiset käyttäytyvät kuin kanalauma ja omaa etuaan tavoittelevat poliitikot hyödyntävät tätä päätöntä laumakäyttäytymistä surutta. Vaikka Monteron kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, se oikeastaan kertoo nykymaailmasta, asenteistamme ja siitä, kuinka haluamme aina nähdä pahan jossain muualla, vieraassa ja erilaisessa, emme itsessämme edes silloin, kun ajattelemme ja toimimme epäinhimillisesti ja julmasti.

Monteron kirjan juoni on monipolvinen ja jännittävä, ja kirja sopii hyvin dekkareidenkin ystäville. Käsittääkseni tämän El País -lehteen kolumneja kirjoittavan kirjailija/toimittajan teoksia ei ole suomennettu. Turun pääkirjastosta löytyy joitakin hänen kirjojaan espanjaksi, myös esimerkiksi tällä hetkellä kolmiosainen Husky-sarja, jonka ensimmäinen osa on juuri Lágrimas en la lluvia. Englanninkielisenä – Tears in Rain -nimisenä – kirja löytynee vaikkapa Amazonista.

PS. Palautin tänään Monteron kirjan kirjastoon ja hain sarjan toisen osan. Sori vaan kotityöt; Bruna odottaa. 😉

Meidän kesken

Joitakin vuosia sitten Espanjaa kohtasi syvä lama. Ihmisiä jäi työttömäksi, monet menettivät kotinsa, jotkut joutuivat kadulle, toisissa perheissä kolme sukupolvea eli isovanhempien pienillä eläketuloilla näiden pikkaraisissa asunnoissa. Laman keskellä syksyllä 2013 Espanjan televisiossa alkoi pyöriä jokaisena arkipäivänä Toñi Morenon juontama tosi-TV-sarja Entre todos, jossa kerättiin rahaa hädässä oleville. Sarjassa esiteltiin jonkin ihmisen tai perheen hädänalainen tilanne, ja sen jälkeen katsojat saivat lahjoittaa rahaa tälle ihmiselle ja myös soittaa studioon ja rupatella hetken aikaa sympaattisen Morenon kanssa. Rahaa kerättiin esimerkiksi, että perhe sai sairaalle lapselle kuntoutusta, nuori sai rahaa perustaakseen pienen yrityksen ja voidakseen elättää vanhempansa ja sisaruksena. Joku sai rahaa välttämättömään remonttiin, ettei olisi joutunut kadulle. Tarvittava summa – isompi tai pienempi – oli aina tarkoin määrätty ja laskettu; siihen pyrittiin ja se myös saavutettiin varmaankin aina, mikäli muistan oikein.

Seurasin suorana lähetettävää sarjaa usein; se tuli sopivasti alkuiltana päivällisen aikaan. Sanomattakin on selvää, että ohjelma oli liikuttava. Silmät kostuivat niin Morenolla kuin ruudun tälläkin puolella. Aina ohjelman alussa pelotti, että jos ihmiset eivät lahjoittaisikaan rahaa sillä kertaa, mutta se oli turha pelko. Lahjoittajia löytyi aina, ja monet heistä itsekin elivät tosi vaikeissa elämäntilanteissa, työttömänä ja sairaana, ja pyytelivät jopa anteeksi, kun eivät voineet lahjoittaa enempää kuin 50 euroa.

Almudena Grandesin kirja Los besos en el pan (Tusquets Editores 2015) kertoo fiktiivisesti tuosta lama-ajasta Espanjassa. Kirjassa on pieniä tarinoita madridilaisessa kaupunginosassa asuvista ihmisistä, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. On kolmen sukupolven perheitä, on yksinäisiä, pareja, on nuoria ja vanhempia, on maahanmuuttajia ja eri ammattien harjoittajia. Lama kouraisee näitäkin ihmisiä armottomasti. Palkkoja alennetaan, yrittäjät menettävät asiakkaitaan, koska ihmisillä ei ole enää varaa käydä esimerkiksi kampaajalla. Perhe menettää kotinsa, kun ei pysty lyhentämään velkojaan, ja asuu vallatussa talossa. Terveyskeskus uhataan lopettaa. Lapsilla on nälkä.

Lama tuo ihmisten elämään kaikkea ikävää, ja kirja voisi olla hyvinkin synkkä ja ankea, mutta eipäs se sitä olekaan. Kaikkien vastoinkäymisten keskellä kirjassa pilkottaa valonsäikeitä. Ihmiset eivät suostu luopumaan unelmistaan, vaan alkavat taistella eri tavoin. Opettaja tuo ruokaa nälkäisille oppilaille, isoäiti laittaa joulukuusen jo syksyllä ilahduttaakseen perhettään, kampaaja kerää ruokaa, jota lahjoittaa niille, joilla sitä ei ole. Kielitaidotonta maahanmuuttajaperhettä yritetään auttaa. Lapsille järjestetään ruokailu kesäloman ajaksi paikalliseen baariin. Terveysaseman puolesta järjestetään mielenosoitus.

Samalla tavalla kuin Entre todos -ohjelmasta myös tästä kirjasta jäi loppujen lopuksi hyvä mieli. Vaikka ihmiset kärvistelivät omassa elämässään ja lama potki heitä päähän, suurin osa heistä ei lannistunut ja säilytti inhimillisyytensä ja omista vaikeuksistaan huolimatta auttoi muita. Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että siinä meni hiukan jo pyörälle päästään, mutta joitakin herkullisia ihmisiä jäi mieleen, niin kuin videopelejä menestyksekkäästi pelaava isoäiti.

Loppusanat:
Los besos en el pan -kirjaa ei ole valitettavasti suomennettu, mutta kirjastosta löysin tämän espanjankielisen alkuperäisteoksen. Almudena Grandes on tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa myös kolumneja ja artikkeleja lehtiin. Entre todos -sarjasta kirjoitin tässä artikkelissa syksyllä 2013.

Naiskohtaloita

Tässä artikkelissa heitän silmäyksiä kolmeen kirjaan, joiden kirjoittajat ovat naisia, samoin päähenkilöt.
Maria de la Pau Janer: Las mujeres que hay en mí (Planeta 2002)
Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY 2018, e-kirja)
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Otava 2017, e-kirja)

De la Pau Janerin kirjan nappasin mukaani kevään viimeiseltä espanjantunnilta, jonne opettajamme toi omia kirjojaan meille. Aloin lukea kirjaa kesän alussa. Huomasin aika pian, että tätä kirjaa ei voinut lukea nopeasti. Kirjasta puuttuu juoni… tai no, ei se varsinaisesti puutu, mutta se kulkee jossain pohjalla ja pääpaino on kuvauksessa. Yleensä espanjankielisissä romaaneissa juuri kuvaus on se hankalin ja työläin osa-alue, vaikea ymmärtää, mutta ei tässä kirjassa; näitä kuvauksia oli mukavan helppoa ymmärtää, kunhan malttoi lukea hitaasti ja keskittyneesti. Niinpä luin kirjaa pikkuhiljaa, lyhyen pätkän kerrallaan, ja samaan aikaan luin muita kirjoja, joita saattoi lukea nopeammin.
Kirjan kieli on hyvin täyttä, niin kuin kuvauksellinen kieli usein on. Päähenkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuvataan pikkutarkasti, kiireettömästi. Kirja kertoo kolmen naisen tarinan: isoäiti-Sofían, äiti-Elisan ja tytär-Carlotan. Naiset elävät – kukin vuorollaan – suojattua ja etuoikeutettua elämää, näennäisesti särmätöntä, mutta johon kuitenkin sisältyy traagisia kohtaloita. Ketään ei voi suojella elämältä eikä kuolemalta.

Kirjan tsehovilainen tunnelma ja käsittelytapa innosti myös minua kokeilemaan tällaista pysähtynyttä tunnelmaa ja kirjoittamistapaa, ja melkein kuin itsestään aloin kirjoittaa espanjankielistä lyhytnovellia, jonka työnimeksi – ja myös lopulliseksi nimeksi – tuli Las noches de terciopelo. Tämä novelli on luettavissa kotisivuillani.

Katja Ketun kirja Rose on poissa on myös täynnä kuvausta, mutta aiheeltaan ja tyyliltään se on täysin erilainen kuin De la Pau Janerin kirja. Ketun kirjan kieli on häikäisevän rikasta, täynnä sanoja, joita en tuntenut enkä koskaan ollut kuullutkaan. Myös maailma – reservaatissa asuvien intiaanien ja suomalaisten yhteiselo – oli minulle täysin vierasta. Tässäkin mielessä kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Siinä missä De la Pau Janerin naiset elivät suojattua elämää ja miehet olivat hyviä ja sympaattisia, ehkä vähän särmättömiä, Ketun naiset elävät suojattomassa, kovassa maailmassa, missä miehet käyttävät naisia surutta hyväkseen. Luin näitä kirjoja yhtä aikaa ja pääsin molemmissa loppuun samana päivänä. Vastakohtaisuus korostui, mutta samalla tuli mietittyä, miten erilaisia naiskohtaloita on ja on ollut olemassa ja miten kaikki riippuu onnesta: se, millaiseen perheeseen ja yhteisöön satut syntymään, määrää pitkälti elämäsi.

Näiden kirjojen jälkeen luin Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarjan ensimmäisen osan Myrkkykeiso. Kyseessä on viihteellinen salapoliisiromaani, joka sijoittuu hauskasti Turkuun. 😀 Heti kärkeen on sanottava, että en varmaankaan kuulu tämän kirjan kohdeyleisöön, vaikka päähenkilö-Ellen onkin samaa ikäluokkaa. En vain pystynyt samaistumaan tähän modernisoituun Mrs. Marpleen. Tuntui, että Elleniin oli liimattu tietoisesti ominaisuuksia, jotka ovat ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, joka meillä on tuollaisesta kuuttakymmentä lähestyvästä keskiverto-täti-ihmisestä. Toisaalta hyvä niin! Että stereotypioita ravistellaan ja rikotaan. Ehkä vika olikin tässä tapauksessa lukijassa, kun ylipirteä ja kaikkialle nokkansa työntävä Ellen pikemminkin ärsytti. Kirjassa on monta kertojaa, ja tarinaa levitetään alussa mallikkaasti moneen suuntaan, niin että lukija saa mukavasti pähkinöitä purtavaksi. Mitä Mirkalle on tapahtunut? Onko hän kuollut vai kadonnut omasta tahdostaan? Jos hänet on murhattu, niin kuka on murhaaja? Tämä kirja on hyvää matkalukemista, johon voi uppoutua lentokoneessa, junassa tai asemilla vaihtoa odottaessa.

Näin on syksy saapunut, ja espanjankurssikin ehti jo alkaa. Vielä on kuitenkin puhelimessa e-kirjoja lukematta, ja kirjaston varauslistaltakin tulla pingahti äsken tieto, että yksi kirja olisi noudettavissa. Mikäpä on ihanampaa kuin käpertyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa syysiltoina, kun ulkona on pimeää, myrsky ulvoo nurkissa ja sade raapii ikkunoita.

Lukemisiin!

PS. Ai niin, lukaisinhan elokuun lopussa myös TaoLinin Kaunis maailma -novellikokoelman (Enostone 2019). 🙂

Kesäjännitystä

Kesään kuuluvat perinteisesti dekkarit; tiedä sitten, kuka tämänkin on päättänyt. Joka tapauksessa tämä kesä on ollut itselläni dekkarikesä. Sain juuri luettua kuudennen, joka ehkä pikemminkin on jännityskirja eikä mikään perinteinen dekkari.

Ensimmäiseksi, kesän alussa luin Ruth Waren Rouva Westaway on kuollut (Otava 2018). Tämän kirjan nappasin Elisa kirjan tarjouksesta ja luin e-kirjana puhelimen näytöltä. Waren psykologinen trilleri, joksi kirjaa mainostetaan, on hyvin perinteinen dekkari. Päähenkilö Hal saa yllättävän kirjeen ja tempautuu mukaan jännittävään seikkailuun. Kyseessä ei ole siis mikään poliisin toimintaa seuraava tarina, vaan tavallinen ”tavis” sompailee juonen kuvioissa ja yrittää saada tolkkua asioista. Hal ei kylläkään itse ole mikään ihan tavallinen dekkarin päähenkilö, ei minkään Mrs. Marple, vaan nuori rahapulassa oleva nainen, joka yrittää elättää itsensä tekemällä tarot-ennustuksia, vaikka tietääkin ne huuhaaksi.

Kesän toinen dekkari oli myös tarjouksena ostettu e-kirja, nimittäin Sofie Sarenbrantin Avoimet ovet (WSOY 2019). Tämä kirja kuuluu sarjaan, jonka pääosassa on rikostarkastaja Emma Sköld. WSOY on kovalla kiireellä suomennuttanut sarjan kolme keskimmäistä osaa tänä vuonna, vaikka esimerkiksi tämä kirja (ruotsiksi Visning pågår) on julkaistu jo 2014. Sarjaan kuuluu muitakin osia.
Vaikkei Sarenbrant ole ehkä ihan kaikkein terävimmässä kärjessä ruotsalaisten dekkaristien pyramidissa, niin kyllä hänen kirjansa onnistui kaappaamaan mukaansa ja ihan lujaan otteeseen – aluksi. Niin että Avoimet ovet -kirjan jatko-osa Avdelning 76 (Massolit Förlag 2015) oli pakko lukea heti perään ja ruotsiksi (myös e-kirjana puhelimen näytöltä), koska  suomennos olisi maksanut liikaa ja kirjaston kirjoihin oli piiitkääähkön puoleinen jono.
Sarenbrant viljelee paljon gliffhangereita, jotka tekee helpoksi, kun kertojaääniä on enemmän kuin yksi. En ole gliffhangereiden ystävä, mutta kieltämättä ne koukuttavat – jonkin aikaa. Gliffhangereita toki voi käyttää, mutta mielestäni vain mausteena, ei niin että jännitys rakentuu suurelta osin niille. Kaksi kirjaa siis kestin gliffhangereita, mutta kun toisen kirjan loppuunkin niitä oli Sarenbrant tunkenut, niin hiukan meni maku. Se tuntui liian törkeältä kalastelulta ja lukijan aliarvioimiselta. Niinpä en sitten ole lukenut seuraavaa osaa (Tiggaren), mutta saattaa olla, että jossain vaiheessa senkin lukaisen. 😉

Ruokamarketissa käydessäni käteen tarttui – ihan vahingossa – parilla eurolla norjalaisen Anne Holtin tuplapokkari Kuoleman kadut (Gummerus 2017). Tämä opus sisältää kaksi 2000-luvun alussa ilmestynyttä Inger Johanne Vik -dekkaria: Minkä taakseen jättää ja Julkkismurhat. Myös Anne Holt käyttää useita kertojia tarinan eteenpäin viemisessä, mutta jännityksen luojana hän on taitavampi kuin Sarenbrant. Holt kehittää jännitystä ja latausta hitaasti, melkein huomaamatta kaiken muun kerronnan joukossa. Hänen henkilöhahmonsa ovat myös täydempiä, melkeinpä lihaa ja verta, ilman alleviivauksia ja osoittelua. Holt pääsee henkilöidensä nahan sisään ja pukee nämä päälleen erittäin uskottavasti.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, tulee espanjalaisen kirjailijan Arturo Pérez-Reverten kirja, jonka sain juuri luettua loppuun. Kyseessä on Falcó-sarjan ensimmäinen osa Falcó (Alfaguara 2016). Lainasin yhtä aikaa tämän kirjan myös suomenkielisenä Vakooja nimeltään (Like 2017), ja silmäilin espanjankielistä versiota lukiessani myös suomennosta silloin tällöin. Falcó poikkeaa edellä mainituista nykyaikaan sijoittuvista dekkareista monella tavalla. Kirja sijoittuu vuoteen 1936, jolloin Espanjassa riehui sisällissota (guerra civil) ja koko maa oli ihan sekaisin. Lorenzo Falcó toimittaa kyseenalaisia, salaisia tehtäviä Amiraalille, ja hänen touhujaan lukiessa tulee hiukan mieleen James Bond – license to kill -tyyppi siis, joskin Falcó on Bondia huomattavasti kovempi ja toteuttaa paljon rumempia toimeksiantoja. Alussa olikin hieman vaikea pitää tästä kovapintaisesta, raa’asta tyypistä, mutta pikkuhiljaa Pérez-Reverte saa ujutettua päähenkilöönsä pehmentäviä piirteitä. Tarinaa viedään vain Falcón näkökulmasta, ja tämä tuntuikin hyvältä ratkaisulta; lukijan ei tarvinnut kokoa ajan hyppiä eri henkilöiden päänuppien sisällä. Jännitystä tarinaan tuovat yllättävät ja vaaralliset tilanteet, kun kaikki ei aina menekään edes Falcón tarkkojen suunnitelmien mukaan. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta toisaalta myös vetäviä, hyviä dialogeja, säpinää ihmissuhteissa, historian havinaa ja Falcón monesti hyvinkin mielenkiintoisia pohdintoja. Tupakan tuoksua ja testosteronin suihketta. 😉

Mitäs sitten lukisin seuraavaksi?

Kuun tuuli

Heinäkuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Apollo 11:n kuumoduuli Eagle laskeutui Kuuhun ja astronautit Armstrong ja Aldrin kävellä köpöttelivät Kuun tomuisella pinnalla. Siksipä olikin pääsiäisenä ihan sopiva aika lukea Antonio Muñoz Molinan Kirja El viento de la Luna (Kuun tuuli, suom. Tarja Härkönen). Kirja ilmestyi Espanjassa 2006 ja suomeksi 2011 (Tammi).

Kirja kertoo murrosiän hormonimyrskyissä kärvistelevästä 13-vuotiaasta pojasta, jota kiehtoo suunnattomasti Apollo 11:n edesottamukset. Kunnon nörtin tavoin hän pyrkii seuraamaan kuulentoa kaikista mahdollista kanavista, jopa uudenuutukaisesta televisiosta, joka on ilmestynyt perheen olohuoneeseen. Poika kerää faktatietoa joka solullaan, ja myös lukija saa hänen kauttaan tietää lukuisia jännittäviä asioita avaruudesta ja kuulennoista. Nykyajan ihmisestä, jolle mustat aukot alkavat olla arkipäivää, voivat kuun valloittamisen aiheuttama innostus ja spekulaatiot tuntua hassuilta ja lapsellisilta, mutta kesällä 1969 ja sen jälkeenkin oltiin melko varmoja muun muassa siitä, että Kuussa olisi asutusta jo vuonna 2000. Tällaisia spekulaatioita myös kirjan poika pohdiskelee.

Avaruuslennot ja kirjat toimivat pojalla pakokeinona todellisuudesta, joka on karua Francon Espanjassa. Vaikka perheellä on tädin mieheltä osamaksulla ostettu televisio, niin juokseva vesi ja sisävessa ovat yhtä kaukaista utopiaa kuin taivaalla möllöttävä Kuu. Vanhemmat ja isovanhemmat tekevät raskasta, ruumiillista työtä, johon pojankin täytyy joululomalla osallistua, vaikka muuten hänen annetaan haaveilla huoneessaan aika vapaasti. Hän käy ankarien munkkien pitämää koulua, vaikka muut hänen ikäisensä köyhien perheiden pojat tekevät jo töitä vihannes- ja hedelmätarhoissa vanhempiensa kanssa. Kirjaan Antonio Muñoz Molina lienee kirjannut omia tunteitaan ja ehkä suoranaisia kokemuksiaan, sillä hän on kotoisin hyvin samanlaisista oloista kuin kirjan poika, ja on vieläpä täsmälleen samanikäinen. Kirjan mottona on Antonio Machadon ajatus: ”Sólo recuerdo la emoción de las cosas.” (Muistan vain sen, miltä asiat tuntuivat.) Ja ajatus jatkuu: ”… y se me olvida todo lo demás.” (… ja minulta on unohtunut kaikki muu.)

Lainasin kirjan samalla kertaa suomeksi ja espanjaksi. Tämä oli yllättävän hyvä ja toimiva ratkaisu. Muñoz Molina kirjoittaa sen verran vivahteikasta kieltä, että minulta olisi taatusti jäänyt huomaamatta monia vivahteita ja värikkäitä yksityiskohtia, ja lukeminen olisi ollut tosi hidastakin, jolloin kielen rytmistä olisi ollut vaikea nauttia. Nyt saatoin lukea kirjaa espanjaksi silloin, kun teksti oli helpompaa ja olin virkeämpi, ja suomeksi, kun halusin uppoutua tarinaan, pojan tunteisiin ja ajatuksiin, antaa tekstin soljua läpi omien tunteideni ja kokemusteni. Tarja Härkösen suomennokseen saatoin luottaa ja myös ihastella hänen rennon taitavaa kielenkäyttöään, kun vertasin alkuperäistä tekstiä suomennokseen. Härkönen sai tuotua suomennokseen myös Muñoz Molinan omaperäisen, hyvin täyteläisen ja monesti suorastaan runollisen ”vyörytysrytmin”.

Tämä oli ensimmäinen Muñoz Molinan kirja, jonka olen lukenut, mutta ei varmasti viimeinen. 🙂

Fan fiction – fiktiota fiktiosta

Oletko joskus miettinyt, mitä elokuvan, TV-sarjan tai kirjan henkilöille voisi tapahtua teoksen ulkopuolella, tai spekuloinut, mitä seuraavassa kappaleessa tai jaksossa tapahtuu? Tai muuttanut mielessäsi tapahtumia tai loppuratkaisun haluamaasi suuntaan? Monet lukijat ja katsojat varmaan miettivät vaihtoehtoisia ratkaisuja tai sivujuonen käänteitä tietämättä, että he itse asiassa harrastavat näin tehdessään eräänlaista fan fictionia.

Fan fiction (tai suomeksi myös fanifiktio) on siis lyhykäisyydessään fiktion tekemistä fiktiosta. Alkuperäinen fiktio voi olla kirja, peli, TV-sarja, sarjakuva, elokuva tai jokin muu fiktiivinen teos. Fan fiction käyttää hyväkseen jo luotua maailmaa ja sen puitteita, henkilöhahmoja ja tapahtumia. Päähenkilöille voi luoda uusia seikkailuja, sivuhenkilöille antaa enemmän painoarvoa ja palstatilaa tai kehitellä kokonaan uusia tyyppejä, jotka kohtaavat alkuperäisiä henkilöhahmoja. Tarinoihin voi luoda sivujuonia, yksittäisiä tapahtumia ja keskusteluja.

Joku voi miettiä, miksi ihmeessä ylipäätään tehdä fan fictonia, mutta yhtä hyvin voisi kysyä, miten voi olla tekemättä. Niin kauas lapsuuteen kuin muistan, olen aina harrastanut fanficiä, vaikken ole sitä paljonkaan kirjoittanut. Fiktiiviset teokset ruokkivat mielikuvista, ja minusta on oikeastaan mahdotonta estää mielikuvituksen vapaata lentoa. Sehän olisi ”kuin surmaisi satakielen”. 😉

Fan fiction liittyy yleensä fanittamiseen. Kun jokin fiktiivinen teos kolahtaa, sykähdyttää, herättää monenlaisia voimakkaita tunteita ja ajatuksia, ei ehkä haluakaan hyvästellä ihan heti rakkaita henkilöhahmoja tai maailmaa, jossa on viettänyt tuntikausia, vaan haluaa jatkaa yhteistä aikaa. Silloin fan fictionin luominen tulee apuun: voi vielä hetkisen viettää laatuaikaa näiden ystäviksi tulleiden henkilöhahmojen kanssa tai kuljeksia maailmassa, joka tuntuu yhtä rakkaalta ja tutulta kuin kotikaupunki.

Fan fiction voi tulla apuun myös silloin, kun kirjoittaja kärsii writer’s blockista eikä pääse omissa teksteissään eteenpäin. Tällöin voi kokeilla kirjoitustulpan avaamista kirjoittamalla rennosti ja ilman kritiikin tappavaa vaikutusta jotain kevyttä, kuten fanficiä. Kun kynä on taas lämmennyt, voi siirtyä uudestaan omien maailmojen ja henkilöiden tarinoihin.

Fan fiction kielenopiskelussa
Olisiko vieraan kielen opiskelijalle hyötyä fan fictionin kirjoittamisesta? Kansalaisopistojen kielikursseilla ei yleensä opetella ilmaisemaan itseä kirjoittamalla. Tämä saattaisi monille siellä opiskeleville olla ehkä luotaantyöntävää tai liian työlästä, koska opiskelu näissä laitoksissa on monille ”vain” vapaa-ajan harrastus (joillekin se on kyllä paljon enemmän!). Mutta kirjoittamisesta on kyllä hyötyä kielenopiskelijalle. Sanat ja rakenteet jäävät ihan eri tavalla päähän, kun ne kirjoittaa paperille tai tietokoneeseen. Kirjoittaessa joutuu tarkistamaan sanojen oikeinkirjoitusta, verbien taivutuksia, prepositioiden käyttöä ja yleensä kaikkea kieleen liittyvää. Se on huomattavasti tehokkaampaa kuin pelkkä lukeminen. Fan fiction olisi tässäkin mainio väline, koska silloin ei tarvitse lähteä siihen työlääseen prosessiin, jossa kaikki täytyy luoda itse alusta alkaen. Toki kielen kirjoittamista voi harrastaa myös vaikkapa pitämällä päiväkirjaa vieraalla kielellä, mutta fiktion kirjoittaminen vaatii yleensä monimutkaisempien rakenteiden käyttöä. Kun lukee ensin kirjan vieraalla kielellä ja sen jälkeen pyrkii kirjoittamaan tekstiä samalla tyylillä ja ehkäpä kirjailijan käyttämiä ilmauksia mukaellen, hyöty kielenopiskelulle on kiistämätön.

Fan fiction ja netissä julkaiseminen
Internetistä löytyy saitteja, joissa fanit julkaisevat kirjoittamiaan fan fiction -tarinoita toisille saman teoksen faneille. Paljon löytyy tekstejä Harry Potterin, Sormusten herran, Buffyn ja erinäisten scifi-sarjojen maailmoista ja henkilöistä. Mutta miten on tekijänoikeuden laita? Onko tämäntyyppinen fanittaminen sallittua ja missä menee raja sallitun ja kielletyn välillä? Raja on epämääräinen ja häilyvä. Fan fictionilla ei tienata rahaa, joten se ei syö alkuperäisen tekijän palkkioita. Päinvastoin, oikeastaan. Vaikka suosituimmat fanfic-kohteet eivät tällaista ilmaista mainosta tarvitsekaan, koska nauttivat jo ennestään suuren yleisön suosiota, niin eihän siitä haittaakaan yleensä ole. Tuntemattomille teoksille julkinen fan fiction sen sijaan saattaa sopivassa paikassa tuoda lisää tunnettavuutta ja olla siten silkkaa mainosta, jonka avulla teoksen ehkä löytävät nekin, jotka eivät siihen muuten törmäisi.

Koen niin, että netissä julkaistavan fan fictionin tulisi aina olla jonkinlainen kunnianosoitus alkuperäiselle teokselle. Ja sellaiseksi toivon, että lukijat voivat kokea pienen fanfic-kokeiluni, jonka julkaisin kotisivuillani. La carta de Ernesto on kunnianosoitus Carlos Ruiz Zafónille, joka on yksi lempikirjailijani, ja erityisesti hänen vuonna 2016 julkaistulle kirjalle El laberinto de los espíritus (Henkien labyrintti). Samalla harjoittelin hieman prepositioiden käyttöä kevään viimeistä espanjan tuntia varten. (Tekstin kielivirheet ovat ihan omia mokiani. 😀 )