Tiovivon salaisuus

Syyskuisella Alicanten-reissulla opin muutamia uusia espanjankielisiä sanoja, pääasiassa ruokaan ja juomaan liittyviä. 🙂 Hauskin sana oli kuitenkin el tiovivo, jonka minulle opetti toinen matkakumppaneistani Tuire. Makustelimme tätä jännää sanaa ääneen kulkiessamme pitkin Alicanten rantakatua 30 asteen helteessä.

Eilen illalla sana pullahti esiin Carlos Ruiz Zafónin kirjasta, kuin vanha tuttu olisi köpsötellyt kadulla vastaan. Kirjassa Las luces de septiembre (Syyskuun valot) sana esiintyi seuraavanlaisessa lauseessa: ”El espejismo de lo que semejaba ser una pequeña cala entre las rocas flotaba a su alrededor como un tiovivo.” Ymmärtäisin tämän lauseen jotenkin näin: Kangastus, joka muistutti pientä merenlahtea kivien välissä, kellui hänen ympärillään kuin karuselli.” Pieni paljastus kirjan juonesta: teini-ikäiset Irene ja Ismael olivat selvinneet hengissä varmalta hukkumiskuolemalta ja makasivat puolitajuttomina rannalla. Silmät avatessaan Irene näki tämän heijastuman.

Niinpä, tiovivo on suomeksi siis karuselli. Mikä tästä sanasta tekee hauskan on se, että sana rakentuu kahdesta sanasta tio ja vivo. Kun heittää painomerkin i:n päälle tío, sana on suomeksi setä: tío vivo = setä elävä. Ja vielä korrektina suomennoksena: elävä setä. Toki sana tío tarkoittaa muutakin kuin setää; sitä voi käyttää vaikkapa kaverista tai henkilöstä, jolle on sattunut jotain hyvää tai huonoa. Elävä setä käynnistää kuitenkin mielikuvituksen. Pyörittikö setä karusellia? Oliko setä karusellissa, kun hevoset ennen vanhaan pyörittivät laitetta ja kun lapset näkivät laitteen ensimmäisen kerran? Vai nitisivätkö laitteen ratakset tiiiooooviiivooo tiiioooviiivooo… 😉

Lähdin tutkailemaan pikaisesti, löytyisikö Internetin pohjattomasta laarista tietoa tiovivo-sanasta, ja jotain sieltä löytyikin. Tarkkaa tietoa sanan alkuperästä ei ilmeisesti ole, mutta sanasta on kaksi tarinaa. Espanjalaisen kielitieteilijän Joan Corominesin (1905-1997) mukaan sanasta on Espanjassa dokumentaatioita 1800-luvun loppupuolelta asti, jolloin se voisi viitata ilmaisun la viveza del tío kautta henkilöön, joka sen keksi. (la viveza = elävyys, eloisuus; tarkkuus, terävyys; loisto)

Toinen – paljon hauskempi – ja hyvin laajalle levinnyt anekdootti puolestaan kertoo sanan tulleen tapauksesta, jossa yhtä karusellien omistajaa Esteban Fernándezia (toisen lähteen mukaan Esteban Méndez) oltiin hautaamassa 17.7.1834 Madridissa, kun ”kuollut” señor äkkiä pomppasikin elävänä pystyyn ja huusi:”¡Estoy vivo! ¡Estoy vivo!” (Olen elossa. Olen elossa. Tai: Olen elävä, olen elävä.). Tämä anekdootti ei kuitenkaan ole kovinkaan todennäköinen, sillä sanaa tiovivo käytetään myös Latinalaisessa Amerikassa, ja monet sen alueen maat olivat itsenäistyneet Espanjasta jo ennen vuotta 1834.

Tiovivo saa siis pitää syntyperänsä salaisuuden ihan itsellään. 🙂

———

Lähteet:
Espanjankielinen Wikipedia (tiovivo)
Microsiervos (tiovivo)
Carlos Ruiz Zafón: Las luces de septiembre (1995). Kirjaa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta nimen suora käännös on Syyskuun valot. Jostain syystä englanninkielinen käännös on saanut nimekseen  The Watcher in the Shadows (linkkiä kannattaa klikata, sillä nuo brittien tekemät Ruiz Zafón -sivut ovat tosi hienot).
Santiago de la Torre Moral – Arja Hammela: Suomi – Espanja – Suomi -sanakirja (2008)
Hauska englannin- ja espanjankielinen Falsos amigos -kuriositeetti löytyy myös Wordreference.comissa.

Tiovivo Alicanten venesatamassa

Tiovivo Alicanten venesatamassa syyskuussa 2014

Mainokset

Kääntämisestä, todellisuudesta ja saduista

Hajanaisia ajatuksia helatorstain ratoksi

Helatorstai tuli tänä vuonna puskasta. Jos veli ei olisi soittanut eilen keskiviikkoiltana ja keskustelumme myötä käynyt vahingossa ilmi, että helatorstai on yhden yön takana, istuisin varmaan nyt tässä työpöydän ääressä onnellisen tietämättömänä ”vapaapäivästä”. Todellisuus olisi paljastunut vasta illansuussa, kun olisin suunnistanut markettiin ruokaostoksille. Yrittäjällä kun ei ole noita lakisääteisiä vapaapäiviä, niin niistä ei aina muista pitää lukua. Ihmettelin kyllä keskiviikkona asiakkaiden Hyvät pyhät! -toivotuksia, mutta sen suuremmin ne eivät sitten ”häirinneet” arkea. Todellisuus on hauras, mutta joskus se voi olla todella paksunahkainenkin. Ja ihmisellä on luontainen taipumus säilyttää oma todellisuutensa – toisinaan hinnalla millä hyvänsä.

Tästä päästäänkin hyvin huteraa aasinsiltaa pitkin toiseen aiheeseen. No, ei ole edes aasinsilta, pikemminkin riuku tai ohueksi hiutunut köysi, jos sitäkään. Let’s be extra careful out there.

Joitakin viikkoja sitten kuvittelin suurellisesti, että pystyisin kääntämään satuja suomesta espanjaksi. Olisiko ihminen voinut erehtyä enemmän! Koska itse en kirjoita satuja kuin aikuisille, huhuilin Facebookissa suomalaisilta kirjoittajilta satuja ja tarinoita, joita voisin kääntää Plan-kummitytölleni espanjaksi. Kuinka ollakaan, kirjailija Magdalena Hai luki toiveeni ja tarjosi minulle ystävällisesti www-sivuillaan olevia satuja tähän hyväntekeväisyystarkoitukseen. Surffasin siis korkean aallon harjalla hänen sivuilleen etsimään sopivia satuja 13-vuotiaalle perulaiselle tyttöselle.

Siitä lienee liian pitkä aika, kun edellisen kerran luin satuja. Miten minulla saattoikaan olla sellainen kuvitelma, että sadut ovat simppeliä ja yksioikoista kieltä? Kun aloin lukea viehättävää satua Aamunkaste ja Mesikorva: Talven taika, todellisuus valkeni minulle rytinällä: miten ihmeessä pystyisin kääntämään tekstin taianomaisen tunnelman? Juonen ehkä pystyisin just ja just vääntämään espanjankielisiksi lauseiksi, mutta kaikki se ihana sadunoloisuus ja kauniit yksityiskohdat, ne jäisivät pois. Täytyi nostaa kädet ylös. No can do. Harmin paikka.

Tästä takaiskusta huolimatta kuvittelen yhä, että pystyisin kääntämään espanjankielistä kaunokirjallisuutta suomeksi. Ei mitä tahansa, mutta jotain sopivaa. Toiveenani on jo jonkin aikaa ollut, että kääntäisin edes yhden espanjalaisen kirjailijan María Aixa Sanzin pienistä viehättävistä, ajatuksia herättävistä tarinoista. Ei hänenkään kielensä ole simppeliä, mutta näin päin – espanjasta suomeen – saattaisin sen klaarata, jos olisi mahdollista kysellä joitakin kohtia kirjailijalta itseltään. Hänen tarinoillaan olisi annettavaa myös suomalaisille lukijoille. Ehkä kesällä olisi aikaa tähän projektiin… ai juu, kesähän alkaa jo parin päivän päästä, ja kohta se on jo ohi, jos vanhat merkit pitävät paikkansa.

Kun en pysty kääntämään suomalaisia satuja espanjaksi, niin pitäisikö yrittää kirjoittaa niitä itse suoraan espanjaksi? Kumpi olisi vaikeampaa: kirjoittaa espanjaksi vai kirjoittaa satuja? Espanjaksi kirjoittaminen ei – yllättävää kyllä – ole niin vaikeaa, koska tekstiin voi aina valita sellaiset ilmaukset ja lauserankenteet, mitkä jo osaa, ja maustaa tarinaa tarvittaessa ja varovasti sanakirjan sanoilla ja ilmauksilla. Netin kautta voi etsiä tietoa siitä, miten tiettyjä sanontoja on käytetty ja missä yhteyksissä. Tunnustella sävyjä. Kieli ei tietenkään ole sitä, mitä kirjoittaisi suomeksi, mutta kun kirjoittaa espanjaksi, huomaa toisinaan, kuinka joitakin espanjankielisiä ilmauksia olisi vaikea kääntää suomeksi täsmällisesti, että täytyisi käyttää jotain kiertoilmausta, kun taas espanjassa selviää lyhyellä täsmällisellä sanonnalla. Sama pätee tietenkin toisinkin päin – suomesta espanjaan.

Satujen kirjoittaminen sen sijaan on vaikeaa, ehkä liian vaikeaa minulle. Saisinko niistä sellaisia, jotka kiinnostaisivat lapsia? Vaikka ne olisivat itsestä kivoja, niin pitkästyisivätkö lapset niitä lukiessaan? Milloin sadut ovat liian pelottavia? Milloin liian lällyjä? Vai pitäisikö ajatella niin, että lapsia – niin kuin aikuisiakin – on erilaisia: toiset tykkää söpöstelystä, toiset mörkötarinoista? Itse pidin lapsena onnellisista lopuista. Äiti oli erittäin taitava – lukiessaan satuja meille – lennosta  muuttamaan ne onnellisiksi, jopa Grimmin veljesten sadut. Pieni merenneitokin päättyi äidin lukiessa onnellisesti; sensuroimattoman, tuon tosi surullisen version luin vasta vähän isompana. Mutta mikä on onnellinen loppu? Aikuisillakin on hyvin eri käsityksiä siitä. Sama loppu voi toiselle olla synkkä ja toiselle valoisa. Voiko lopun jättää auki, pikkulukijan/kuuntelijan itsensä täytettäviksi? Kaikki aikuisetkaan eivät pidä avonaisista lopuista, vaikka monet, varsinkin lyhyet tarinat ja novellit tarvitsevat ainakin osittain avoimen lopun, jonka lukijan mielikuvitus saa sitten täydentää, miten haluaa, tai olla täydentämättä. Lapsille kirjoittaessa joutuisi näköjään pohtimaan ihan samoja asioita kuin kirjoittaessa aikuisille.

Jään miettimään sitä, että kirjoittaisin sadun. Sitä voin miettiä näin ”vapaapäivänä” ja samalla seurata naapurin muuttopuuhia, lukea ehkä välillä jotain ja viedä nyt ainakin nuo vanhat lehdet pois nurkista kuleksimasta.

Hyvää helatorstaita vaan! 🙂

PS. Yhden aikuisille suunnatun kauhutarinan kirjoitin espanjaksi ja laitoin nettiin pari viikkoa sitten. Aquí tienen: Los rincones oscuros. =:-O

Suomi – tasa-arvon kieli

Tulemme harvoin ajatelleeksi sitä, kuinka tasa-arvoinen kieli suomi on. Suomen kielessä kaikki substantiivit ovat samaa huonetta ja sukua. Ei ole jakoa feminiineihin ja maskuliineihin eikä – venäjän ja saksan – tavoin vielä neutreihin. Substantiivit ja adjektiivit taipuvat sijoissa, ei suvuissa. Hän voi olla yhtä hyvin mies tai nainen ja niin, Turun seudulla myös koira. 😉 Sellaiset ammattiin viittaavat sanat kuin opettaja, levyhitsaaja, tarjoilija, lääkäri tai myyjä eivät kerro sukupuolesta mitään, ainoastaan minkä ammatin harjoittajasta on kyse.

Toki suomen kielessä on ollut omat tasa-arvoon liittyvät pikku nokkapokat. Tar-loppuisia ammattinimikkeitä tyrkytettiin naisille joskus ennen televisiota, mutta ei niitä paljon ollut. Tavallisin ehkä opettajatar. Myöhemmin muutettiin myös mies-loppuisia ammattinimikkeitä tasa-arvoisemmiksi. Palomiehestä tuli sammutustyöntekijä, vaikka kansan suussa palomies on edelleen palomies, lukipa laissa mitä tahansa. Mutta en muista, että näistä olisi kauheasti väännetty kättä, ehkä jotain mutistiin suupielestä. Muutokset oli helpohko tehdä, sillä eriarvoisuus ei mennyt syvälle kielen rakenteisiin.

Hän-muotoja

Mutta kaikissa kielissä ei ole yhtä helppoa siirtyä menneestä macho-kulttuurista nykyisyyteen. Viime aikoina espanjankielisissä maissa on havahduttu oikein kohinalla siihen, kuinka ”matsistinen” kieli espanja on. Otetaanpa pari esimerkkiä.
El profesor on miespuolinen ja la profesora naispuolinen opettaja. Jos opettajista paikalla on yksi mies ja 15 naista, heistä käytetään maskuliinista monikkoa los profesores. Ei siis mene edes sen mukaan, kumman sukupuolen edustajia on paikalla eniten, vaan jos paikalla on yksikin mies, niin on käytettävä maskuliinista muotoa.
Toinen esimerkki. Isä on el padre ja äiti la madre, mutta vanhemmat yhdessä ovat los padres. Sama pätee isovanhempiin, täteihin ja setiin, serkkuihin jne.

Nyt espanjankielisissä maissa, erityisesti ison rapakon takana Amerikassa, on alettu vaatia epätasa-arvoisuuden purkamista kielestä. Niin epätoivoisia jotkut ovat olleet, että on ehdotettu otettavaksi käyttöön @-merkki. L@s profesor@s! Sosiaalisessa mediassa kiihkeimmät ovat jo näin tehneetkin. Mutta siis oikeasti! Tuossa mennään ojasta allikkoon. Ja miten sitten lausuttaisiin l@s profesor@s? Entä tulisiko siitäkin jotain sanomista, että a on @:ssä o:n sisällä? Ongelmaa ei helpota se, että kieleen hyväksytään koko ajan lisää eriloppuisia sanoja ammatteihin. Naislääkäreille on nyt virallisestikin hyväksytty termi la médica (mieslääkäri on se el médico); käytännössä médica-sanaa on jo toki käytetty.

Koska adjektiivitkin taipuvat espanjan kielessä suvun mukaan, mitään helppoa ratkaisua ei näyttäisi olevan. Tai sitten se voi olla hyvinkin yksinkertainen. Entä jos vain hyväksyttäisiin kummatkin muodot? Opettajaporukka voisi olla los profesores tai las profesoras, jos joukossa on kumpaakin sukupuolta. Tai sitten voitaisiin katsoa, kumpaa sukupuolta on enemmän ja kutsua porukkaa sen mukaan; tällöin valinnalla olisi informatiivinenkin merkitys. Vanhemmat voisivat olla los padres tai las madres, isovanhemmat los abuelos tai las abuelas. Annettaisiin ihmisille vapaus valita, kumpaa he käyttävät. Adjektiivit taipuisivat, niin kuin nytkin, sen mukaan kumpi substantiivin muoto on valittu; näin ei rikottaisi kielen perusrakennetta eikä fonetiikkaa. Ihan älyttömän yksinkertainen ratkaisu. Mutta jotta tällaiseen ratkaisuun päädyttäisiin, täytyisi sotakirveet haudata ja kavuta alas barrikaadeilta, pyyhkiä taistelun pölyt omilta ja vastustajan kasvoilta.

Alkuun palatakseni eli suomen kielen tasa-arvoisuuteen. Miten kielen rakenne on vaikuttanut meihin? Onko sillä ollut näppinsä mukana siinä, että Suomi on ollut yksi edelläkävijöistä naisten ja miesten tasa-arvon suhteen? Se, että maailman ensimmäisten joukossa suomalaiset naiset saivat täyden äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden (1906), voisi olla kielen ansiota – ainakin osittain. Sillä kielen kautta he havainnoimme ja ymmärrämme maailmaa. Kielellä kuvaamme elämäämme ja itseämme. Me muovaamme kieltä, mutta myös kieli muovaa meitä. Ei ole siis lainkaan samantekevää, mihin kielialueeseen synnymme. Tässä suhteessa on ollut lottovoitto syntyä Suomeen – ihan oikeasti. 🙂

——————————

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, miten kieli vaikuttaa meihin ja siihen, miten näemme maailman artikkelissa Vaikuttaako kieli siihen, miten näemme värit?

Hän - se - es - de - hen

Raapaletapaus

Tässä eräänä päivänä suomalaisia raapaleita lukiessani päätin katsoa, mitä raapale on espanjaksi. Raapalehan on täsmälleen sadan sanan pituinen tarina. Lyhyydestään huolimatta raapaleen tulisi olla kokonaisuus, jossa on rakenne ja juonenkaari eikä se saisi olla vain pelkkä pitkitetty sutkaus. Sadan sanan lisäksi otsikossa ja mahdollisissa väliotsikoissa voi olla korkeintaan 15 sanaa. Alkujaan raapale-idea syntyi Englannissa, Birminghamin yliopistossa, science fiction -klubilla (missäs muualla!). Englanninkielinen nimi raapaleelle on drabble. Raapale-sanan suomennos on sen sijaan kirjailija Johanna Sinisalon käsialaa.

Raapaleelle en löytänyt espanjankielistä versiota, vaan hispanot näyttävät käyttävän siitä alkuperäistä drabble-nimitystä. Espanjankielisestä Wikipediasta sattui sen sijaan silmään hauska kohta. Siinä vertailtiin suomen ja espanjan kieltä raapaleen kirjoittamisen suhteen ja todettiin, että suomeksi on helpompi kirjoittaa raapaleita kuin espanjaksi tai englanniksi. Esimerkiksi otettiin lause ”Heittäytyisinköhän seikkailuun?”, joka espanjaksi oli käännetty ”¿Qué pasaría si me lanzase a la aventura?” Suomen kielessä kysymykseen käytettiin kaksi sanaa ja espanjassa kahdeksan. No, totuuden nimessä on sanottava, etteivät nämä kaksi lausetta ole toisensa käännöksiä. Espanjankielinen olisi suoraan suomeen käännettynä suurin piirtein: ”Mitä tapahtuisi, jos syöksyisin seikkailuun?” Joten ottelun lopputulos olisi pikemminkin 2–5 kuin 2–8. Wikipedia-artikkelin kirjoittaja ehkä yritti tässä todistella, että espanjaksi on NIIN paljon vaikeampi kirjoittaa raapaleita kuin suomeksi.

Päätin siis eilen illalla kokeilla, miten vaikeaa raapaleen kirjoittaminen espanjaksi oikein on. Halusin myös vertailla suomen ja espanjan eroja. Kirjoitin raapaleen ensin espanjaksi, ja kun olin hionut sen sadan sanan mittaiseksi, käänsin sen suomeksi. Ottelun lopputulos oli 80-100. Vertailin tekstejä keskenään ja huomasin, että joissakin lauseissa suomessa tarvittiin useampia sanoja kuin espanjassa ja joissakin päinvastoin. Eniten espanjan ja englannin kielessä lisäävät sanojen määrää tietenkin artikkelit ja prepositiot. Espanjaa lyhentää taas se, että persoonapronomineja (minä, sinä hän, me, te, he) ei tarvitse käyttää, ellei erityisesti halua painottaa tekijää.

Ohessa eilisiltainen raapale espanjaksi (100 sanaa), suomeksi (80) sanaa ja suomeksi (100 sanaa). Suomenkielisiä tekstejä vertaillessa huomaa, että 100 sanan tekstissä on hiukan enemmän kuvailuja ja sävyjä, mutta ilman niitäkin olisi hyvin tullut toimeen. Espanjankielisessä voi hyvinkin olla kielioppi- ja sanavirheitä (pahoittelen tätä jo etukäteen). Otsikon käännöksessä on myös otettu huomioon se, että espanjankielisissä maissa huonon onnen päivä on tiistai 13. pvä, kun meillä se on perjantai 13. pvä.

——————–

El martes trece (100 palabras)

Cada día entre semana Nuria salía de casa caminando y llegaba al trabajo al mismo tiempo como su jefe. Hablaban unas palabras y entraban juntos.
Pero hoy todos los semáforos se vuelven locos, están en rojo. Los coches tienen el suyo en verde, pero Nuria no. Otra vez tiene que cruzar en rojo. Es muy peligroso.
Cuando gira a la vuelta de la última esquina, ve coches patrulla y un bloque enorme delante de la puerta.
–¿Qué ha pasado? –pregunta a una compañera de trabajo.
–Ha caído del cielo un bloque.
–¿Qué dice el jefe?
–Nada. Está debajo del bloque.

——————–

Perjantai 13. päivä (80 sanaa)

Joka arkipäivä Nuria lähti kotoa kävellen ja saapui töihin samaan aikaan kuin pomo. He vaihtoivat muutaman sanan ja menivät yhdessä sisään.
Mutta tänään ovat kaikki liikennevalot tulleet hulluiksi, ne palavat punaisena. Autoille kyllä palaa vihreä, mutta ei Nurialle. Taas hänen täytyy ylittää katu punaisilla. Se on hyvin vaarallista.
Kun hän kääntyy viimeisestä kadunkulmasta, hän näkee poliisiautoja ja valtavan möhkäleen oven edessä.
– Mitä on tapahtunut? hän kysyy työtoveriltaan.
– Taivaalta on tippunut möhkäle.
– Mitä pomo sanoo?
– Ei mitään. Hän on möhkäleen alla.

——————–

Perjantai 13. päivä (100 sanaa)

Joka arkipäivä Nuria lähti kotoa, käveli seitsemän korttelinväliä korkeilla korkokengillään ja saapui töihin aina samaan aikaan kuin pomo. He vaihtoivat muutaman sanan ja menivät yhdessä sisään.
Mutta tänään ovat kaikki liikennevalot tulleet hulluiksi, ne palavat jalankulkijoille koko ajan punaisena. Autoille kyllä palaa vihreä, mutta ei Nurialle. Jokaisessa risteyksessä hänen täytyy ylittää katu punaisilla. On hyvin vaarallista seikkailla autojen välissä.
Kun hän kääntyy viimeisestä kadunkulmasta, hän näkee poliisiautoja valot vilkkuen ja valtavan möhkäleen oven edessä.
– Mitä on tapahtunut? hän kysyy työtoveriltaan, joka on hyvin pelästyneen näköinen.
– Taivaalta on tippunut kummallinen möhkäle.
– Mitä pomo tähän sanoo?
– Ei mitään. Hän on möhkäleen alla.

——————–

Lisää raapale-asiaa Pasi Karppasen sivuilla.

Vaikuttaako kieli siihen, miten näemme värit?

Tämä artikkeli avaa kirjoitussarjan, jossa pohdiskelen ja spekuloin, miten kieli vaikuttaa siihen, miten näemme maailman, millaisia ja keitä olemme.

—————

Kun kirjoitin marraskuun kirjettä Plan-kummitytölleni Peruun, jouduin pohtimaan, miten kuvata kaamosta, Lapin pitkää yötä keskitalvella, pimeää ja hämärää. Espanjan kielessä – sanakirjan mukaan – oscuro tarkoittaa sekä pimeää että hämärää, mutta käsittääkseni se tarkoittaa lähinnä tummuutta, sillä azul oscuro on suomeksi tummansininen.

Tällainen ongelma ei ole harvinainen silloin, kun haluaa ilmaista ajatuksiaan täsmällisesti vieraalla kielellä, jota osaa selvästi huonommin kuin omaa äidinkieltään. Mutta samalla ei voi olla pohtimatta, miten ihmiset, joiden kielessä pimeys ja hämäryys ovat sama asia, näkevät näiden eron. Vai näkevätkö?

Vielä 70-luvulla tutkijat olivat sitä mieltä, ettei kieli vaikuta siihen, miten näemme värit. Silloin ajateltiin, että kaikki normaalit näkimet omaavat ihmiset näkevät värit samalla tavalla. Mutta nykytutkijat ovat tulleet eri tulokseen. Nyt tiedetään jo, että naiset näkevät värisävyt herkemmin kuin miehet. Värien näkemiseen voi vaikuttaa myös mieliala ja minkä ikäinen olet. Mielenkiintoinen BBC:n Horizon-dokumenttifilmi Do You See What I See? lähti tutkimaan, näkevätkö eri kieltä äidinkielenään puhuvat ihmiset värit todella samalla tavoin.

Namibiassa asuvalla himba-heimolla on väreille vain viisi sanaa. Heille taivas on musta ja vesi valkoinen. Heimosta valituille koehenkilöille näytettiin tietokoneen näytöllä rinnakkain väriruutuja, kaikki muut ruudut olivat samaa vihreää sävyä, mutta yhdessä oli pienenpieni vivahde-ero. Himboja pyydettiin kertomaan, mikä ruutu oli erivärinen. Epäröimättä himbat osoittivat oikeaa ruutua, kun taas länsimaisille koehenkilöille tuotti suuria vaikeuksia nähdä, mikä ruuduista oli vääränvärinen vihreä, kaikki eivät sitä löytäneetkään. Sen sijaan kun himboille näytettiin ruutuja, jotka olivat kaikki samaa tummuusastetta, yksi ruutu sininen ja loput vihreitä, heidän oli vaikea, osalle mahdoton tehtävä erottaa sininen ruutu vihreistä, koska heillä on näille molemmille väreille yhteinen sana. Länsimaisten koehenkilöiden taas oli helppo poimia sininen ruutu vihreiden joukosta.

Tässä näemme joukon poltetun oranssin värisiä ruutuja, vai mitä?

Tässä näemme joukon poltetun oranssin värisiä ruutuja, vai mitä?

Mielenkiintoista, eikö totta? Maailma, jonka minä näen, ei välttämättä olekaan sama, minkä sinä näet. Ja molempien maailmat ovat ihan yhtä oikeat! Hiukan pelottavaa on myös ajatella, että kun katsomme sinistä taivasta, niin jokainen meistä näkee sen ihan omana värinään, joku punaisena kuin laskimoveri, joku vihreänkeltaisena kuin krapulaoksennus ja joku mustanruskeana kuin pohjaanpalanut läskisoosi. Mutta yhtä kaikki kauniina, sillä meille on opetettu pienestä pitäen, että taivas on kauniin sininen.

Miten siis selittää hämärän ja pimeän ero, kun on käytettävissä vain yksi sana? Loppujen lopuksi ihan helposti: pilkkopimeä = hyvin tumma ja hämärä = vähän vähemmän tumma. Loput tulkinnat täytyy jättää vastaanottajan harteille… mutta näinhän se on silloinkin, kun kaksi ihmistä puhuu samaa äidinkieltä.

Loppuanekdootti:
Pienenä tirppanana – eka- tai tokaluokkalaisena – saimme tehtäväksi piirtää sakura-väreillä pääsiäisnoita lentämässä luudallaan öisellä taivaalla. Ihana aihe, jota heti lähdin toteuttamaan suurella innolla. Värikkäitä värejä noidan vaatteissa tummaa yötaivasta vasten. Todella inspiroivaa! Tavallisesti luokan seinälle pääsivät vain parhaat työt, mutta tällä kertaa opettaja lupasi, että kaikkien työt laitetaan pääsiäisen kunniaksi seinälle. Kun piirustukset olivat seinällä ja niitä sitten ihailimme, löysin helposti omani muiden joukosta. Minun yötaivaani oli musta, kun kaikilla muilla se oli enemmän tai vähemmän tummansininen. Muistan ajatelleeni: Ai, noinko se pitäisi nähdä.

Rakastan värejä, eri sävyjä, murrettuja ja kirkkaita. Teen työtä niiden parissa joka päivä. Mutta sanokoon kuka mitä tahansa, niin kunnon goottiyötaivas, sellainen jossa noidat oikeasti lentelevät, on pikimusta. Lapsikin sen jo tietää!

————————-

Kielen vaikutuksesta meihin olen kirjoittanut täälläkin: Suomi – tasa-arvon kieli.

Kolme välihuomautusta kääntämisestä

Suomi on pieni kielialue, ja vaikka osaisi sujuvasti joitakin vieraita kieliä, kaikkia on mahdotonta osata edes auttavasti. Kirjoja haluaa kuitenkin lukea eri kielialueilta ja kulttuureista. Tähän apuun tulevat kielenkääntäjät. Kääntäjät tekevät työtään usein kiireessä ja tiukkojen aikataulujen puristuksessa. Tästä huolimatta me suomalaiset saamme yleensä nauttia tasokkaista käännöksistä, ainakin suurimpien kustantajien kirjojen suhteen. Kersti Juva, yksi eturivin kääntäjistämme raottaa pikkuesimerkein Kotuksen blogissa asioita, joiden parissa kääntäjät joutuvat painimaan. Eikä painiminen jää kirjan julkaisuun. Kaikki me besserwisserit luulemme tietävämme, miten jokin lause olisi pitänyt kääntää, jotta se olisi oikein tai uskollinen alkuperäisteokselle. Tähän soppaan heitän minäkin kolme lusikkaa, kolme eri näkökulmaa.

1. välihuomautus: kun suomennos toimii

Viime kesänä luin Nobel-palkitun perulaisen kirjailijan Mario Vargas Llosan kirjan Paratiisi on nurkan takana (Otava 2007). Kirjan oli suomentanut Sulamit Hirvas. Se kertoo taidemaalari Paul Gauguinin ja hänen isoäitinsä Floran tarinat rinnakkain. Kirja on sivumäärältään paksu järkäle, ja Vargas Llosan tyyli mielenkiintoinen, mutta haastava ja – varovaisesti sanottuna – latinalais­amerikkalaisesti rönsyävä. Niinpä luettuani kirjaa puoleen väliin, minulle tuli tunne – anteeksi nyt vain, nobelkirjailija – että kirjaa olisi voinut hyvinkin editoida ja tiivistää; samat asiat tuntuivat toistuvan uudestaan ja uudestaan eri sanakääntein. En ehkä olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun asti, ellei suomennos olisi ollut niin kerta kaikkiaan soljuvaa ja helppolukuista. Mielenkiinto heräsi ja halusin nähdä, millaista alkuperäinen espanjankielinen teksti oli. Onnistuin saamaan lainaksi myös El paraíso en la otra esquina -kirjan ja aloin vertailla tekstejä keskenään. Hakuammunnalla otettujen tekstinpätkien perusteella suomennos oli hyvinkin uskollinen alkuperäiskielelle, mutta siinä missä Vargas Llosan kieli pysähteli ja hypähteli, oli suomentaja ”pyöristänyt” kulmia ja tehnyt suomennoksesta pehmeämmän tuntuisen ja jouhevamman. Hävisikö tällä tavoin jotain tärkeää alkuperäiseen verrattuna? Ehkä jotain, muttei välttämättä mitään tärkeää. Kielet ovat sillä lailla erilaisia, että aina jotain häviää ja muuttuu ja jotain tulee lisää, kun siirrytään kielestä toiseen. Lukijalle suomennos oli kuitenkin mannaa, eikä voi kuin ihmetellä sitä työmäärää, minkä suomentaja oli tehnyt saattaessaan järkälekirjan suomalaisten lukijoiden saataville näin soljuvana suomennoksena.

2. välihuomautus: kun suomennos ei toimi

Viime kesänä piipahdin Puutorin Booktorilla ja käteen tarttui Virginia Woolfin Menomatka (Savukeidas 2012, suomentaja Ville-Juhani Sutinen). Siinä missä Vargas Llosa oli minulle uusi tuttavuus, Woolf oli ja on aina vanha, rakas ystävä. Niinpä sen kummemmin asiaa miettimättä raotin kukkaron nyörejä ja ostaa pämäytin uunituoreen kirjan. Mutta, mutta… kirja on vieläkin lukematta! Olen aloittanut sen kolme kertaa, mutta en pääse tekstiä kovin pitkälle, kun kirja taas ”unohtuu” hyllyyn. Missä vika? Woolfissa? Tuskin. Suomennoksessa? Siinä! En ole verrannut suomenkielistä tekstiä alkuperäiseen, mutta tässä suomennoksessa mättää suomen kieli. Yksinkertaisesti se ei ole hyvää. Se on luvattoman huonoa. Suoraan sanoen harmittaa, että pistin rahani kiinni tähän päällisin puolin tyylikkääseen kovakantiseen kirjaan. Melkein meni usko kaikkiin suomentajiin. Lasken tämän suomennoksen niiden kirjojen joukkoon, joita ei olisi saanut julkaista, vaan laittaa hautumaan ja tehdä kokonaan uudestaan, mutta kuten tiedämme, kustantajilla on usein turhan kiire saada teoksia ulos uunista ja tuottamaan. Harmi!

Tähän väliin on pakko kirjoittaa välihuomautuksen välihuomautus.
Ehkäpä huonoin suomennos, mihin ikinä olen törmännyt, on suomalaisen psykoanalyysin grand old manin Veikko Tähkän englanniksi kirjoittama ja siitä hänen itsensä suomentama opus Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen (WSOY 1996). Kun tähän rinnalle ottaa jonkin Mirja Rutasen suomentamista kirjoista, esimerkiksi sellaisen huikean opuksen kuin Gaetano Benedettin Kliininen psykoterapia (Otava 1977), näkee, mikä on suomentamisen ja ”suomentamisen” ero. Siinä puhutaan ihan eri kieltä! (Harmi, ettei Mirja Rutasta voitu kloonata.)

3. välihuomautus: kun yrittää ihan itse

Kun ihminen oppii jotain uutta kieltä, hänelle alkaa raottua ikkuna uuteen, ihmeelliseen maailmaan. Tällöin saattaa käydä niin, että sairastuu kärsimättömyyden kuumeeseen. Kun haluaa osata jotain paljon, luulee osaavansa sitä enemmän kuin oikeasti osaa. Näin kävi minulle, kun suomentelin runsaat kolme vuotta sitten blogiartikkelissani yhtä lempirunoani eli Federico García Lorcan kuuluisaa runoa Canción de jinete. Silloin en ollut vielä kuullut kuin huhuja subjunktiivista, eikä minulla ollut tietoakaan ”oletuksen futuurista” ja näiden kahden aikamuodon vivahteikkaasta paritanssista, johon kolmanneksi osapuoleksi tunkee vielä konditionaali ja yhdistetty konditionaali… tai niin, espanjan kielessä kaikki verbin aikamuodot tanssivat keskenään mielenkiintoisesti, mutta vieraskieliselle todella haastavasti.

Nyt kun oppia on tullut lisää runsaat kolme vuotta ja kaikki espanjan aikamuodot ja niiden tanssinaskeleet pitäisi olla päässä (paino sanalla pitäisi), kääntäisin yhden kohdan Lorcan runossa uudestaan (muitakin kohtia saattaisin kääntää uudestaan, mutta tämä sattui silmään tässä yhtenä päivänä).

Aunque sepa los caminos
yo nunca llegaré a Córdoba.

Aloittavassa sivulauseessa on subjunktiivin preesens (sepa) ja päälauseessa futuuri (llegaré). Nykyisten tietojeni perusteella olen havaitsevinani näissä lauseissa tiettyä epävarmuutta. Jos ratsastaja olisi tuntenut tiet tasan tarkkaan, hän ehkä olisi sanonut asiansa preesensillä: Aunque sé los caminos – Vaikka tunnen/tiedän tiet. Nyt sivulauseen subjunktiivimuoto saber-sanasta näyttäisi heittävän epävarmuuden myös futuuriin (llegaré), joka muuttuu oletuksen futuuriksi eli seuraus ei ole ihan varmasti tulevaisuudessa tapahtuva, vaan siihen liittyy nyt pieni mahdollisuus siitä, ettei niin tapahtuisikaan. Eli kaikesta huolimatta ratsastajalla on yhden prosentin mahdollisuus saapua kuin saapuakin Cordobaan (vaikka tuskin niin tulee tapahtumaan). Kääntäisin lauseen nyt vaikkapa näin:

Vaikka tuntisin tiet,
minä en koskaan saapune Cordobaan.

————————————–

Loppuhuomautus: Kääntelen tekstejä vain omaksi iloksi ja satunnaisten bloginlukijoiden kiusaksi. Kääntäjää minusta ei varmaankaan koskaan tule. (Huomatkaa oletuksen futuuri; toimii se suomen kielessäkin. Epävarmuuden siemen on jäänyt kytemään…)

Ratsastaja

Ratsastaja tähyää horisonttiin. Saavuttamattomaan? Hevonen ei ole jaca negra, vaan shetlanninponi. (Kuvattu Second Lifessä, Yolandan Hirvisaarella.)

Uunittaisinko pikkupullia?

Tällä viikolla olen oppinut uuden espanjankielisen sanan. No, oikeasti olen oppinut pari muutakin, mutta tämä sana on erityinen, koska paksusta – yli 1000 sivua käsittävästä – sanakirjasta sitä ei löydy, eikä myöskään espanjan oppikirjoistani. Se on kuitenkin sana, joka kuvaa ihan arkipäiväistä tekemistä.

Kyseessä on sana hornear. Espanjaa lukeneet ovat tunnistavinaan sanasta tutunkuuloisen horn-alun, joka vie ajatukset sanaan horno eli uuni. Ja tämä onkin aivan oikea suunta.

Wiktionaryssa hornear on käännetty to bake, mutta bake-sana kuvaa leipomisprosessia aika yleisesti. Hornear sen sijaan on jotain muuta. Törmäsin sanaan meksikolaisen Laura Esquivelin mainiossa romaanissa Como agua para chocolate (Pöytään ja vuoteeseen, suom. Sanna Pernu). Espanjankielentaitoni ei toki vielä ole sitä luokkaa, että pystyisin kylmiltään lukemaan tällaista kaunokirjallista ja uskomattoman rikasta kieltä, mutta suomenkielisen rinnalla siitä saan jo jotain irtikin.

Minä:
Antes mi madre solía hornear teleras casi todos los días.
Ennen vanhaan äidilläni oli tapana paistaa sämpylöitä lähes joka päivä.

Laura Esquivel:
…o cuando en la tarde se horneaba el pan para la cena, ella sabía…
… tai kun iltaisin laitettiin leipä uuniin illallista varten, hän tiesi…

Toisin sanoen hornear tarkoittaa sitä, että jokin paistetaan uunissa. Pollo horneado on uunissa paistettu kana, jollainen tässä tehdään kädestä pitäen.

Sananmukaisesti käännettynä hornear tarkoittaa uunittaa. Jos tätä suomenkielistä sanaa googlettaa, niin kyllä se netistä löytyy, vaikka kalskahtaakin korvaan vähän kummalliselta. Voisiko uunittaa-sanan ottaa ihan jokapäiväiseen käyttöön? Kuinka nopeasti se leviäisi arkikieleen ja lopulta ei enää kuulostaisi yhtään kömpelöltä? Voimmeko itse kukin rikastuttaa kieltä omilla sanoillamme (no, miksemme voisi!)?

Muuten: espanjan kielen yhteydessä on ollut aika jännää huomata, miten hyvä kaunokirjallinen teksti eroaa kevyiden aikakausilehtien kielestä. Jälkimmäisiä pystyy lukemaan vaikeuksitta jo kahden vuoden kansalaisopistossa opiskelun jälkeen, mutta kaunokirjallinen teksti on vielä kolmenkin vuoden jälkeen liian haastavaa. Sama pätee tietenkin myös suomen kieleen. Jos lukee vain lehtien kieltä, oma kieli taatusti köyhtyy.

Laura Esquivel: Como agua para chocolate