Sama tarina, uudet kujeet

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Joku viisas on joskus sanonut (tämä lähde ei petä koskaan 😉 ), että maailman­kirjalli­suu­dessa pyörii vain muutama aihe, joista kir­joittajat ovat sitten kirjoittaneet vuosisato­jen ajan omia versioitaan. Lukiessani Tuomas Kyrön kirjaa Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011) ei ollut vaikea yhtyä tuohon toteamukseen.

Kyrön kirja on nykyaikaan sijoittuva tarina, jonka Arto Paasilinna kertoi vuonna 1975 ilmestyneessä kirjassaan Jäniksen vuosi. Paasilinnan kirjaan viitataankin Kyrön tarinassa ihan suoraan muutaman kerran. Vatanen on muuttunut Vatanescuksi, romanialaiseksi mieheksi, joka lähtee etsimään onnea Suomesta ja ennen kaikkea rahaa poikansa nappulatossuihin. Nokkelana ja varsinkin yritteliäänä miehenä Vatanescu joutuu monenmonituisiin seikkailuihin ja käy läpi Suomi-neidon varpaista hiusrajaan asti. Matkakumppanina hänellä on citykani. Kirjan kolmantena päähenkilönä hoprehtii venäläinen mafioso.

Kyrön tarina pureutuu nykyaikaan ja nykyajan ilmiöihin niin tiukasti ja loppuun asti, että väistämättä – juonen edetessä – tarina alkaa saada spekulatiivisia piirteitä, ja sitten Kyrö jo kirjoittaakin Suomen tulevaisuutta uusille urille. Kirja sopiikin hyvin luettavaksi näin presidentinvaalien kynnyksellä. Kertomus on täynnä tragikoomisia kommelluksia ja väärinkäsityksiä; Vatanescua pompotellaan suomalaisessa yhteiskunnassa kuin jalkapalloa, milloin minnekin. Kyrön kerronta on toisaalta lämmintä ja ymmärtäväistä, toisaalta viiltävän tarkkaa. Ymmärrystä löytyy jopa kirjan pahikselle Jegorille, venäläisen mafian käsikassaralle. Sivuhenkilötkin muovautuvat Kyrön käsissä hersyvän persoonallisiksi pakkauksiksi.

Kirja lähtee liikkeelle hieman vaikeasti; kyytiin ei pääse ihan heti, mutta sitten kun pääsee, jännittävä ja monipolvinen tarina pitää pihdeissään eikä kirjaa malta laskea kädestä ennen viimeistä sivua. Reilusti yli 300-sivuisen kirjan lukemisessa meni mukavasti joulupäivän valoisat tunnit.

Täysin huumorintajuttomille en kirjaa uskalla suositella, mutta kaikille muille kyllä… omalla vastuulla, sillä vaikka kirja pohjautuisikin Paasilinnan Jäniksen vuoteen, niin tämä stoori on hieman toisenlainen.  😉

HAH HAH HAA, kun naurattaa… tai sitten ei

Komedian tekeminen on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on hyvän komedian tekeminen. Tämän sai taas huomata, kun YLE1 marssitti kesäkatsottavaksi uuden espanjalaisen sarjan Naapureina Madridissa (Aquí no hay quien viva). Toki sarjalla on isot saappaat täytettävänä, mutta kovin, kovin kauas Serranojen edesottamuksista uusi sarja näyttää parin ensimmäisen jakson perusteella jäävän.

Hyvä komedia  on valon ja varjon tanssi.

Hyvän komedian piirteitä on valon ja varjon vuorottelu. Ilman varjoa ei valokaan tule kaikessa loistossaan esille. Tarvitaan tummia sävyjä vaaleiden vastapainoksi. Tämän tiesi jo Aleksis Kivi, ja sen tiesi myös Serranojen käsikirjoittajat, jotka laittoivat katsojan nauramaan ja itkemään yhdessä Diegon, Santin, Fitin ja kumppaneiden kanssa. Sarjassa mentiin naimisiin, saatiin lapsia, sairastuttiin, kuoltiin, rakastuttiin, petettiin ja tultiin jätetyksi. Kun sattui, se näytettiin, eikä kipeitäkään tunteita lakaistu nopeasti pois seuraavan kohtauksen tieltä, vaikka vauhtia sarjasta ei puuttunut. Näyttelijät saivat näytellä tunneskaalaa laidasta laitaan.

Naapureina Madridissa on unohtanut varjot… ja tunteet. Vauhti on vieläkin hurjempi kuin Serranoissa, ja koko ajan tykitetään katsojaa hahahaa-vitseillä. Helmiäkin joukossa on, mutta kun vitsejä ja sähellystä tauotta vyöryy 50-55 minuuttia katsojan niskaan, tulee pakosta halu sulkea silmät ja korvat ja kirkua: ¡Demasiado ruido!

Jotain on käsikirjoittajalla mennyt pahasti pieleen, jos henkilöiden kohtalot eivät kosketa katsojaa ja hänelle on ihan sama, mitä näille tapahtuu. Naapureina Madridissa -sarjan henkilöt eivät toki ole vielä millään lailla ehtineet kasvaa katsojan mielessä kokonaisiksi ihmisiksi. Mutta jos meno jatkuu tällaisena, mahtavatko koskaan ehtiäkään? Ei ole mikään helppo nakki näyttelijälle näytellä uskottavasti, jos käsikirjoitus rajaa mahdollisuudet vain karikatyyriin. Sellaisessa osassa pärjääminen vaatii jo tosi vankkaa ammattitaitoa. Parin jakson perusteella voi sanoa, että vanhat, kokeneet rouvat pelittävät uudessa sarjassa paljon paremmin kuin nuoremmat, joista suurin osa näyttää otetun sarjaan lähinnä ulkonäkönsä perusteella. Ja saappaat, jotka heidän pitäisi täyttää, ovat aivan liian suuret.

Jos vertaa näyttelijäkaartia Serranoihin, niin on pakko kiinnittää huomiota, että uudesta sarjasta puuttuvat kokeneet ja taitavat keski-ikäiset näyttelijät, sellaiset, jotka taas pitivät Serranoja pystyssä ja liikkeessä. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Serranojen Lucía Gómezia näytellyt Belén Rueda, jonka taidoista saa hyvän kuvan Alejandro Amenábarin hienossa elokuvassa Meri sisälläni (Mar adentro).

Miksi ilkeilyä pidetään huumorina?

Täytyy tunnustaa, että olen tilannekomiikan ja oivaltavan huumorin ystävä. En oikein jaksa ymmärtää, mitä hauskaa on siinä, että käsikirjoittajat laittavat henkilöt olemaan ilkeitä toisilleen. Ja sitten sille pitäisi nauraa. Naapureina Madridissa ihmiset ilkeilevät toisilleen; sarjan koko huumori-ilmasto näyttää perustuvan tälle. Serranoissa se perustui tilanteille, väärinkäsityksille, luonteenpiirteille jne. eli hyvin samantapaisille asioille kuin arkielämässäkin. Vitsejä ei yleensä alleviivattu; katsoja sai nauraa, jos nauratti.

Tätä kirjoittaessa tuli taas Serranoja ikävä. Nyyh. Aika näyttää, miten käy Naapureina Madridissa -sarjalle. Espanjankielinen wiki hehkuttaa sarjaa gran éxitoksi. Jos YLE näyttää kaikki 90 jaksoa, saamme nähdä, saavuttaako uusi sarja Suomessakin Serranojen kaltaisen suuren menestyksen. Vai jääkö se vain espanjaa opiskelevien kielenharjoitteluksi. Siitäkin huolimatta, että uudesta sarjasta on tehty erinäinen määrä muitakin versioita (Argentiina, Chile, Columbia, Italia, Kreikka…), siihen pätee vielä tällä hetkellä  sanonta: Mucho ruido y pocas nueces (paljon melua tyhjästä).