The Way – El Camino – Matkalla

Kuukausia, ehkäpä peräti yli vuosi sitten näin ohimennen Espanjan televisiossa mainoksen elokuvasta, jossa Martin Sheen kulki rinkka selässä pitkin kapeaa hiekkatietä. El camino oli espanjalainen nimi, ja ilmeisen huonosti nettihakuja käyttäen en löytänyt silloin juurikaan tietoa elokuvasta. Laitoin kuitenkin elokuvan korvan taakse, sillä Martin Sheen on charmantti ja upea tyyppi, kuin hyvä viini, joka paranee kypsyessään. (Ja sivumennen sanoen: älyttömän seksikäs.) Myös aihe – tuo suosittu pyhiinvaellusmatka, joka alkaa Ranskan puolelta ja jatkuu läpi Espanjan pohjoisosan aina Santiago de Compostelaan asti – kiehtoi minua; kutsuuhan se vuosittain tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa kokemaan El caminon ihmeen. The Way on Emilio Estevezin kirjoittama ja ohjaama elokuva; hän kirjoitti sen isäänsä Martin Sheeniä varten, joka oli aina haaveillut pääsevänsä caminolle. Elokuva on omistettu Emilion isoisälle ja Martin Sheenin isälle, joka oli syntyperältään espanjalainen, Caliciassa syntynyt. (Martin Sheenin alkuperäinen nimi on siis Ramón Estévez.)

Heinäkuun lopun helteillä aloin etsiä elokuvaa systemaattisesti netistä. Nyt tietoa löytyi hyvin, ja lopulta löysin DVD:n myös Suomesta. Tilasin sen Levykauppa Äx:stä (eikä tämä ole mikään maksettu mainos, vaan onnellisen asiakkaan kiitos), ja he tilasivat sen ulkomailta. Levystä tuli ilmoitus torstaina, ja perjantaina kävin kaupunkireissulla hakemassa sen Äx:stä. Elokuvassa ei ole tekstityksiä kuin englanninkielisiä kuulovammaisia varten. Eilen, lauantai-iltana oli juhlahetki ja korkkasin elokuvan.

Elokuva kertoo kalifornialaisesta silmälääkäristä Tom Averystä (Martin Sheen), jonka aikamiespoika (Emilio Estevez) kuolee onnettomuudessa caminolla, ihan matkansa alussa. Tom matkustaa Ranskaan, St Jean Pied de Port -nimiseen pikkukaupunkiin hakemaan poikansa ruumista. Siellä, hotellihuoneessa poikansa tavaroita tutkiessaan hän muuttaa suunnitelmiaan. Pojan ruumis tuhkataan ja tuhka annetaan isälle yksinkertaisessa peltirasiassa. Isä pukee päälleen poikansa retkivarusteet, kiinnittää rasian rinkkaan, heittää rinkan selkään ja lähtee caminolle.

– We leave in the morning, Tom sanoo ranskalaiselle poliisille, joka on auttanut häntä käytännönasioissa koskien pojan kuolemaa.
– We?
– Both of us, Tom kohottaa hiukan peltirasiaa, jota on pitänyt käsissään.

Camino alkaa

Tom-isä paikassa, jossa poika Daniel kuoli caminolla. Kädessä peltirasia, jossa pojan tuhkat ovat.

Caminolla sattuu kaikenlaista. Onhan matkakin melkoinen: 800 kilometriä. Tom sulkeutuu kuoreensa, pyrkii pitämään muut pyhiinvaeltajat etäällä, yrittää karistaa heitä kintereiltään, joutuu hengenvaaraan ja vähitellen huomaa, että tarvitsee toisia ja toiset tarvitsevat häntä. Jokaisen on käveltävä itse, omin jaloin ja sillä tavoin yksin, kuitenkin samalla kertaa kuljetaan yhdessä. Jokainen tekee omaa caminoaan yksin, yhdessä toisten kanssa. Ihan niin kuin elämässäkin. Tomin matkakumppanit ovat persoonallisia tyyppejä, jokaisella on historiansa, jota he kantavat mukanaan ja josta ehkä yrittävät päästä caminolla eroon, ainakin osittain. Jokaisella on omat syynsä lähteä pyhiinvaellusmatkalle.

Caminolla yksin ja yhdessä

Caminolla yksin ja yhdessä

The Way on taitavasti rytmitetty. On tapahtumia, juonenkäänteitä, ihmissuhdesähinää, mutta toisaalta on ihan puhdasta caminoa, kävelyä rinkat selässä, vaihtuvia maisemia. Elokuvan sanomaan ja teemoihin sopii hyvin, että katsojakin saa aina välillä istua omissa ajatuksissaan, kelata rauhassa tunteitaan ja elämäänsä, tehdä omaa caminoaan sohvan nurkassa istuen. Elokuva antaa kauniisti tilaa myös tällaiselle matkalle.

Kun televisiosta on koko kesän tullut American Pie -tyypisiä teinihölmöilyjä, niin olen pikkuhiljaa alkanut kaivata kipeästi jotain aikuisempaa, sellaista joka antaa myös ajattelemisen aihetta ja joista jää pitkäksi aikaa hyvä mieli. Tällaisia The Wayn kaltaisia viisaita ja tyylikkäitä indie-elokuvia näkisin niin mielelläni myös televisiossa.

”You don’t choose a life, Dad, you live one.”

—————

PS. Kannattaa katsoa Espanjan television tekemä 7 minuuttia kestävä haastattelu (englanninkielinen, tekstitys espanjaksi). Siinä isä ja poika – Martin Sheen ja Emilio Estevez – kertovat elokuvasta ja puhuvat viisaita elämästä ja ihmisenä olemisesta. (”Emme ole menossa helvettiin, vaan tulemme sieltä.”)

camino3

Viileää juhannusta, haaleaa scifiä

(HUOM! Teksti sisältää juonispoilereita elokuvasta Europa Report ja ehkä hiukan myös Gravitystä.)

Kolean juhannuksen karkoittamiseksi ajattelin katsoa kuumaa scifiä, mutta aina ei saa sitä, mitä tilaa. Elokuva Europa Report osoittautui pettymykseksi, sillä se loppui siihen, mistä sen oikeastaan olisi pitänyt alkaa – scifin ystävän mielestä. 😉 Näin olen se ei juurikaan ehdi kurkottelemaan sen pidemmälle kuin joitakin viikkoja sitten katsomani Gravity.

Sekä Gravity että Europa Report kertovat avaruuslennosta. Gravity jää turvallisesti pyörimään maapallon kupeelle, mutta Europa reportissa tavoitellaan Jupiterin Europa-kuuta, minne myös päästään. Europa-kuuhan on jään peitossa, ja arvellaan, että jään alla on vettä ja siten suotuisat olosuhteet ainakin yksisoluisille eliöille. Tähän olettamukseen perustuu elokuvakin. Ryhmä astronautteja ja tutkijoita lähetetään tutkimaan Jupiterin kuuta, minne he myös pääsevät.

Europa-kuulle laskeutumisessa tulee ongelmia ja sitten kun alas asti päästään, siellä esiintyy outoja valoilmiöitä jään alla. Jäästä saadaan näyte, joka todistaa, että mikrobeja löytyy tältä Jupiterin pieneltä kylkiäiseltä. Vettä löytyy myös, jään alta, joka onkin oletettua ohuempaa. Yksi toisensa jälkeen astronautit kuolevat, mutta Europan kummallisuudet jäävät vain outojen valoilmiöiden tasolle, kunnes koko sukkula vajoaa jään läpi ja viimeinen henkiinjäänyt avaa ilmalukot, niin että viestintälaitteiden avulla voi näyttää, mitä Europan jäänalaisesta vedestä oikein löytyy. Viimeinen kuva ennen kuin sisään tunkeutuva vesi katkaisee sukkulan ja maan välisen yhteyden. Sitten ”täti” (maassa oleva avaruuslennon johtohahmo) tulee selittämään, kuinka astronautit uhrautuivat, jotta maapallolla saatiin tietää, että Europa-kuussa on vieläkin jännempää elämää kuin oltiin uskottu. Joo-o. Katsojalle nämä selitykset ovat laiha lohtu. Joskaan se viimeinen kuvakaan ei kauheasti innosta. Siinä on sellainen mekaanisen näköinen lonkeroeläin, jolla on valoja ”päässä”. Siitä tuli mieleen: tämähän on jo niin nähty. Missäkö? No, Matrixissä.

Siinä missä Gravity kertoo simppelin tarinan suoraviivaisesti A:sta Ö:hön, Europa Report kertoo melkein yhtä simppelin tarinan epäkronologisesti, hypellen sinne tänne, niin että katsojan täytyy pysyä valppaana ja hän saa pohdiskeltavakseen muun muassa, miten päähenkilöille lopulta käy, kuka selviää hengissä, kuka ei. Kieltämättä Europa Reportin käsittelytapa on mielenkiintoisempi, mutta Gravityn rehellinen intensiteetti pitää ehkä otteessaan paremmin kuin Europa Reportin käsikirjoituksessa, kuvauksessa ja leikkauspöydällä tehdyt kikkailut. Molemmissa kuitenkin on ansiokkaasti kuvattu avaruuslennon kiemuroita, jotka maallikon silmissä näyttävät hyvinkin aidoilta; ammattilainen tietenkin löytää näistäkin virheitä. 😉

Gravity ei ole scifielokuva eikä sitä sellaisena ole edes mainostettu. Europa Report sen sijaan on scifiä, mutta eikö siinä olisi voitu käyttää hieman mielikuvitustakin? Voisivatko scifielokuvien tekijät jo vähitellen ymmärtää, ettei siinä ole enää mitään niin kauhean ihmeellistä, että jotain ”hämärää” löydetään ja päähenkilöt tuijottavat kaukaisuuteen silmät ymmyrkäisinä ja huokailevat: Ooh, ihmeellistä! Varsinainen jännähän on vasta siinä, mitä sen löydön jälkeen tapahtuu, miten sen kanssa eletään ja miten se vaikuttaa ihmiskuntaan ja elämään. Siitä haluaisin nähdä elokuvia. Summa summarum: taas tuli niin maan kauhian ikävä Matrix 1:stä.

EDIT: Nyt itse asiassa huomasin, että Gravitystäkin mainitaan, että se olisi scifielokuva. 😯 Se sijoittuu avaruuteen, mutta ei se mitään scifiä ole, ei.

 

Heräämisiä arkitodellisuuteen

1. Herääminen

Jos haluaa varmistaa epäonnistumisensa spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailussa, helpoin tapa on lopettaa novelli lauseeseen ”Kaikki olikin unta” tai ”Sitten hän heräsi”. Tällä lopetuksella esiraati takuuvarmasti heittää hyvänkin tekstin loppukilpailusta ulos. Kirjoittajan omasta mielestä tällainen jippo saattaa olla näppärä, pikkuviisas ja hauskakin lopetus, mutta kaiken lukeneet spekkistuomarit eivät jaksa sellaiselle edes hymähtää.

Jo maalaisjärkikin sanoo, että jokin mättää pahasti tällaisessa lopetuksessa. Kun lukija on itkenyt ja nauranut päähenkilön kanssa, pidättänyt henkeään ja pelännyt  tämän taistellessa pahiksia vastaan, toivonut ja rukoillut, että tämä löytäisi vihdoin rakastettunsa tai edes palasen onnea, niin tuntuu märän rätin läiskäisyltä päin naamaa, kun kirjoittaja äkkiä toteaa, että kaikki olikin vain unta. Kaikki ne tunteet, tuska ja ilo, joita lukija oli tuntenut, olivatkin ihan turhia, sillä eihän päähenkilö oikeasti ollutkaan hengenvaarassa, vaan nukkua köllötti koko ajan omalla sängyllään turvassa. ARGH!

Todellinen spekkiskirjoittaja ei tuohon loveen loksahda. Hän tietää, että kummallinenkin todellisuus on todellista todellisuutta, eikä hänen tarvitse mitätöidä sitä kömpelöillä defensseillä, joita ”Sitten hän heräsi” -lopetukset ilmiselvästi ovat. Spekkisti tietää, että lukijalla on täysi oikeus jäädä siihen outoon ja ihmeelliseen maailmaan. Hän haluaa, että lukija jää sinne vielä senkin jälkeen, kun on lukenut novellin viimeisen lauseen! Hän toivoo, että lukija voisi palata tuohon maailmaan aina kuin haluaa. Ei hän halua sulkea sen maailman ovea jollakin älyttömyydellä.

2. Herääminen

Pedro Almodóvarin elokuva Volver – paluu ei ole spekkiselokuva eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Se on kuvaus kuudesta vahvasta naisesta, keskiössä kahden aikuisen sisaruksen Raimundan ja Solen arkinen elämä. Tarinaan luikertelee kuitenkin spekkispiirre, kun sisarusten höppänältä vaikuttava Paula-täti kertoo tytöille, että näiden kuollut äiti Irene käy pitämässä huolta hänestä. Myös tädin naapurissa asuva Agustina uskoo haamuun. Kun Paula-täti kuolee, Irene-haamu näyttäytyy myös Solelle ja muuttaa tämän luokse asumaan. Vähitellen Almodóvar luotsaa katsojaa pois spekkismaailmasta. Haamu ei vaikuta yhtään haamulta, ja pienien vihjeiden avulla katsoja pikkuhiljaa tajuaa, että Irenen ilmestymiselle löytyy toinenkin luonteva selitys. Niin hellästi Almodóvar herättelee katsojaa, että tuntuu kuin liukuisi hitaasti unesta valveille ilman että huomaisi mitään selvää rajaa niiden välissä. Tai eroa. Näinkin sen voi siis tehdä, kun omaa riittävät taidot.

Volver on kaikin puolin kelpo elokuva. Vaikka se kertoo kauheista asioista, siinä on elämänmyönteistä lämpöä, josta ohjaaja-käsikirjoittaja Almodóvarin lisäksi kunnia kuuluu myös loistaville (nais)näyttelijöille. Yksi täysin asiaan kuulumaton pikkudetalji on pakko mainita. Almodóvar näyttää olevan aivan hullaantunut Penélope Cruzin rintoihin, joita ei toki täysin paljaina näytetä. Sen sijaan Penélopella on koko ajan syvään uurrettu pusero ja kaulakoru yltää viettelevästi vaaralliseen viivaan asti. Eräässä kohtauksessa Penélopen esittämä Raimunda on tiskaamassa, ja kameran paikaksi on valittu hieman yllättävästi katto. Sieltä kuvakulma on suoraan alas Penélopen buubseihin ja tiskialtaaseen. Vaikka kuinka mietin, oliko tuossa jokin syvällisempikin tarkoitus, niin en keksinyt muuta kuin poikamaisen tirkistelynhalun, mikä annettakoon anteeksi Pedrolle. 😉

Musiikkivinkki: elokuvassa Penélope Cruz näyttäisi laulavan nimikappaleen Volver, mutta oikeasti sen laulaa hänen puolestaan flamencotähti Estrella Morente.

———————————

Jälkikirjoitus. Jos labradorinnoutajani eläisi, se täyttäisi tänään 21 vuotta. Riitu oli herkkusuu ja rakasti hyvin kostutettua, kermavaahdolla kuorrutettua täytekakkua, jollaisen leivoin sille synttäripäivinä. Koko sen ajan kun täytin ja koristelin kakkua, se istua tönötti keittiössä ja seurasi proseduuria silmä tarkkana. Ja näin tapahtui vain silloin, kun valmistin sen synttärikakkua (joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin valmistamani täytekakut). Mistä se aina tiesi, että kyse oli sen kakusta…

Juurihoidossakin enemmän 3D:tä kuin 3D-elokuvassa

Uudenuutukaisen vuoden toisena päivänä tuli korkattua 3D-elokuva. Kovin suuria odotuksia en tälle tekniikalle ollut etukäteen asettanut, joten korkealta en pudonnut, mutta silti täytyy ihmetellä, miksi tällaista nuhjausta edes viitsitään tehdä. Seuraavan päivän juurihoidossakin oli enemmän 3D:tä ja scifiä kuin elokuvateatterin 3D-elämyksessä. Onhan juurihoitomikroskoopissa scifimäisen sininen valo ja 3D:tä tehokkain kauhuefektein kerrakseen siinä, kun lääkäri työntää viiden sentin porapiikin hampaaseen, jurskuttaa sillä eikä se silti tule alaleuasta läpi (ellei olisi sattunut imelästi, kun pora osui kanavan pohjaan, olisinkin luullut, että hampaassa on joko musta aukko, madonreikä tai ovi rinnakkaistodellisuuteen).

3D-leffaksi olimme valinneet uusimman Narnian eli Prinssi Caspian matkustaa maailman ääriin. Vaikkei se Velhon ja leijonan tasolle yltänytkään, niin sen verran kelpo leffa se kuitenkin oli, ettei olisi ansainnut 3D-häsläystä. 3D-lasit ensinnäkin olivat silmälasipäiselle hankala yhdistelmä; niiden asentoa sai tuon tuostakin korjata eivätkä ne siltikään istuneet päähän kunnolla. Koin ne myös turhan painaviksi. Olisinkin ottanut ne kokonaan pois, jos elokuvaa olisi voinut seurata ilman. Ennen leffaa näytetyissä trailereissa 3D tuntui. Piirroshahmot irtosivat valkokankaasta ja tekivät hyökkäyksiä katsomoon kovan metakan säestäminä. Kokemus oli luonnoton ja hiukan rasittava. Itse leffassa kolmas ulottuvuus ei tuonut mitään elämyksellistä lisää; elokuva olisi toiminut vallan mainiosti ilman teknistä temppuiluakin, ehkä paremminkin. Lähinnä 3D:n huomasi siitä, että käännösteksti tuntui olevan irti valkokankaasta, sen edessä, ja parissa kohdassa vesi tuntui loiskuvan katsomoon. Mutta muuten 3D-elokuva jäi paljon kalpeammaksi kokemukseksi kuin lapsuuden View-Master-laitteella katsotut liikkumattomat 3D-kuvat Mikki Hiiren ja Aku Ankan seikkailuista. Ja siitä on sentään jo monta kymmentä vuotta! Yhtään ei tässä siis olla menty eteenpäin. View-Master sitä paitsi pelittää yhä.

Narnia - Prinssi Caspian matkustaa maailman ääriin.

Eustace, Reepicheep, Edmund, Lucy, Caspian ja Aslan

Ehkä tämä kömpelöin lasein sählääminen on vain vaihe, jonka läpi on rämmittävä, jotta päästään seuraavaan vaiheeseen. Siellä meitä saattaa odottaa tekniikka, jonka avulla voimme kokea olevamme elokuvan sisällä. Nyt jo on olemassa kokeiluasteella paljon huikeampaa tekniikkaa, jonka rinnalla kumisankaiset 3D-lasit ovat kivikautista roinaa. Toivottavasti uudessa tekniikassa otetaan silmien lisäksi huomioon myös korvat, sillä vaikka Narnia on lähinnä varhaisnuorille suunnattu elokuva, ääni oli jälleen kerran älyttömän kovalla, päälle käyvä. Ihan kuin näytäntö olisi tarkoitettu kuulolaitteensa kotiin unohtaneille eläkeläisille. (Ei me nyt vielä niin vanhoja olla!)

Narniasta on sanottava, että efektein henkiin herätetyt eläimet valloittivat jälleen. He ovat sympaattisia ja älykkäitä. Ihmiset heidän rinnallaan ovat kovin verettömiä, etten sanoisi statisteja. Olen aina ollut heikkona leijoniin ja susiin, mutta Narnian jälkeen alan pikkuhiljaa lämmetä myös rotille (kiitos Reepicheepin).

Reepicheep

Reepicheep - symppis rotta

Scifiä, Straussia ja espanjaa

Istun aivan muina naisina, juon päiväkahvia, mutustelen pullaa ja torttuja sekä väsään espanjan käännöstehtäviä. Taustalla soi Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti, ihan niin kuin asiaan kuuluukin. Mietin juuri, pitäisikö tener-verbi taivuttaa imperfektissä vai preteritissä, kun tajuntaan alkaa uida tuttuakin tutumpaa musiikkia, mutta väärässä paikassa, väärään aikaan… Mitä… mitä ihmettä, nythän pitäisi soida Straussia, isää tai poikaa, hällä väliä, mutta Straussia. Sen sijaan talvisen hämärän olohuoneen täyttävät tarmokkaan jylhät sävelet. Espanjan kieleen tarrautuneet ajatukset päästävät otteensa irti tener-verbistä ja aivot vapautuvat ajattelemaan… Tietokoneella soi Tähtien sodan tunnusmusiikki huikean upeana. On noustava katsomaan – varovasti sillä olen jo kerran tänään kompastunut ja kaatunut ADSL-piuhaan. Mutta kyllä filharmonikkojen ohjelma jatkuu, kerrotaan heidän kesäisestä Itämeren kiertueestaan ja Tähtien sota soi soimistaan.

Mitähän tämä uusi vuosi tuokaan tullessaan, kun Wienin filharmonikotkin ovat siirtyneet scifi-aikaan?  Jään odottamaan mielenkiinnolla. 😀

Avatar ja ihmeentuntu

Sekavan perjantaipäivän päätteeksi korkkasin pohjoissavolaisen mallasjuomapullon, työnsin DVD-levyn Macin kyljestä sisään, nostin jalat geelitäytteiselle rannetuelle ja kallistin työtuolin sopivaan asentoon…

Sence of wonder, ihmeentuntu on vaikeasti selitettävä termi, koska mikään sanallinen selitys ei tunnu kertovan läheskään kaikkea. Kirjoitin Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n ABC-sanaselityksiin siitä seuraavasti: ”Scifi- ja fantasiakirjallisuuden lukijassa herättämä tunne jostain kummallisesta, mystisestä ja kiehtovasta. Olennainen piirre sf/f-kirjallisuudessa.” Enkä ole tyytyväinen, toivottavasti joku toinen editoi tuon paremmaksi. Ihmeentuntu on jotain, mikä valtaa lukijan ja katsojan niin täydellisesti ja koskettaa niin syvältä, että sen kuvaaminen sanallisesti tuntuu kömpelöltä ja vajaalta. Se täytyy kokea, ja siihen jää koukkuun. Sence of wonder on se syy, miksi aina uudestaan hakeudun scifin ja spekulatiivisen fiktion pariin. Siitä ei koskaan voi saada tarpeekseen… toivottavasti koskaan en ole niin vanha, että ihmeentuntu lakkaisi vetämästä minua puoleensa.

Myönnän, että Avatar-elokuvassa oli puutteita: juoni ei ollut kovinkaan kummallinen, itse asiassa hyvinkin ennalta-arvattava, taistelukohtaus oli puuduttavan pitkä, monet yksityiskohdat na’veissa hm… naiiveja ja liian inhimillisiä. Mutta ihmeentuntua Avatarissa oli! 2,5 tunnin ajaksi unohdin täydellisesti tämän reaalimaailman. Pandoran ihmeellinen atmosfääri ui luihin ja ytimiin – kerta kaikkiaan. Voin vain kuvitella, millainen vaikutus olisi ollut, jos Avatarin olisi katsonut elokuvateatterin pimeässä salissa isolta screeniltä. (Tosin silloin olisi ollut muiden katsojien armoilla, joutunut kuuntelemaan teini-ikäisten jonninjoutavia jorinoita, karkkipapereiden rapinaa ja muita häiritseviä ääniä.) Macin 24-tuumainen näyttö oli minulle täysin riittävä, sillä kun elokuva loppui, tuntui kuin olisin ollut puolen vuoden matkalla ja unohtanut entisen elämäni ja sen tärkeiltä tuntuvat asiat kokonaan.

Avatar-elokuva iski siihen samaan psyyken kohtaan, jonka takia ihmiset luovat itselleen hahmoja – avatareja – virtuaalimaailmoihin. Mutta hahmon liikuttaminen tietokoneen näytöllä on kaukana siitä, että itse kulkisi ja eläisi avatarina mystisessä maailmassa. Asia, jota moni virtuaalipelejä pelaava on varmaan miettinyt: jospa saisi ihan oikeasti kokea, miltä tuntuisi elää siellä. Vaikka tuskin selviäisin Pandoralla hengissä tuntiakaan, niin elokuvan jälkeinen tunnelma oli niin vahva, että olisin vaihtanut miettimättä arkielämäni siihen tuntiin. Netticolosseumilla tniemi kirjoitti eräässä viestissään: ”… kirjoittaessani olen ehjempi ihminen.” Ihmeentunnulla on samanlainen vaikutus: se yhdistää ihmisessä eri puolet toisiinsa ja eheyttää.

Avatar-elokuva sai miettimään kuolemaa, kuolemista. En kaipaa pääsyä enkel’kuoroon, eikä ikuinen harpunsoitto kuulosta houkuttelevalta. Jos vain mahdollista, vaihtaisin nämä siihen, että vaikka vain muutaman sekunnin ajan minä pysyisi sen verran kasassa, että voisi kokea jotain mystistä, ihmeentunnun.