Juurihoidossakin enemmän 3D:tä kuin 3D-elokuvassa

Uudenuutukaisen vuoden toisena päivänä tuli korkattua 3D-elokuva. Kovin suuria odotuksia en tälle tekniikalle ollut etukäteen asettanut, joten korkealta en pudonnut, mutta silti täytyy ihmetellä, miksi tällaista nuhjausta edes viitsitään tehdä. Seuraavan päivän juurihoidossakin oli enemmän 3D:tä ja scifiä kuin elokuvateatterin 3D-elämyksessä. Onhan juurihoitomikroskoopissa scifimäisen sininen valo ja 3D:tä tehokkain kauhuefektein kerrakseen siinä, kun lääkäri työntää viiden sentin porapiikin hampaaseen, jurskuttaa sillä eikä se silti tule alaleuasta läpi (ellei olisi sattunut imelästi, kun pora osui kanavan pohjaan, olisinkin luullut, että hampaassa on joko musta aukko, madonreikä tai ovi rinnakkaistodellisuuteen).

3D-leffaksi olimme valinneet uusimman Narnian eli Prinssi Caspian matkustaa maailman ääriin. Vaikkei se Velhon ja leijonan tasolle yltänytkään, niin sen verran kelpo leffa se kuitenkin oli, ettei olisi ansainnut 3D-häsläystä. 3D-lasit ensinnäkin olivat silmälasipäiselle hankala yhdistelmä; niiden asentoa sai tuon tuostakin korjata eivätkä ne siltikään istuneet päähän kunnolla. Koin ne myös turhan painaviksi. Olisinkin ottanut ne kokonaan pois, jos elokuvaa olisi voinut seurata ilman. Ennen leffaa näytetyissä trailereissa 3D tuntui. Piirroshahmot irtosivat valkokankaasta ja tekivät hyökkäyksiä katsomoon kovan metakan säestäminä. Kokemus oli luonnoton ja hiukan rasittava. Itse leffassa kolmas ulottuvuus ei tuonut mitään elämyksellistä lisää; elokuva olisi toiminut vallan mainiosti ilman teknistä temppuiluakin, ehkä paremminkin. Lähinnä 3D:n huomasi siitä, että käännösteksti tuntui olevan irti valkokankaasta, sen edessä, ja parissa kohdassa vesi tuntui loiskuvan katsomoon. Mutta muuten 3D-elokuva jäi paljon kalpeammaksi kokemukseksi kuin lapsuuden View-Master-laitteella katsotut liikkumattomat 3D-kuvat Mikki Hiiren ja Aku Ankan seikkailuista. Ja siitä on sentään jo monta kymmentä vuotta! Yhtään ei tässä siis olla menty eteenpäin. View-Master sitä paitsi pelittää yhä.

Narnia - Prinssi Caspian matkustaa maailman ääriin.

Eustace, Reepicheep, Edmund, Lucy, Caspian ja Aslan

Ehkä tämä kömpelöin lasein sählääminen on vain vaihe, jonka läpi on rämmittävä, jotta päästään seuraavaan vaiheeseen. Siellä meitä saattaa odottaa tekniikka, jonka avulla voimme kokea olevamme elokuvan sisällä. Nyt jo on olemassa kokeiluasteella paljon huikeampaa tekniikkaa, jonka rinnalla kumisankaiset 3D-lasit ovat kivikautista roinaa. Toivottavasti uudessa tekniikassa otetaan silmien lisäksi huomioon myös korvat, sillä vaikka Narnia on lähinnä varhaisnuorille suunnattu elokuva, ääni oli jälleen kerran älyttömän kovalla, päälle käyvä. Ihan kuin näytäntö olisi tarkoitettu kuulolaitteensa kotiin unohtaneille eläkeläisille. (Ei me nyt vielä niin vanhoja olla!)

Narniasta on sanottava, että efektein henkiin herätetyt eläimet valloittivat jälleen. He ovat sympaattisia ja älykkäitä. Ihmiset heidän rinnallaan ovat kovin verettömiä, etten sanoisi statisteja. Olen aina ollut heikkona leijoniin ja susiin, mutta Narnian jälkeen alan pikkuhiljaa lämmetä myös rotille (kiitos Reepicheepin).

Reepicheep

Reepicheep - symppis rotta

Mainokset

Scifiä, Straussia ja espanjaa

Istun aivan muina naisina, juon päiväkahvia, mutustelen pullaa ja torttuja sekä väsään espanjan käännöstehtäviä. Taustalla soi Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti, ihan niin kuin asiaan kuuluukin. Mietin juuri, pitäisikö tener-verbi taivuttaa imperfektissä vai preteritissä, kun tajuntaan alkaa uida tuttuakin tutumpaa musiikkia, mutta väärässä paikassa, väärään aikaan… Mitä… mitä ihmettä, nythän pitäisi soida Straussia, isää tai poikaa, hällä väliä, mutta Straussia. Sen sijaan talvisen hämärän olohuoneen täyttävät tarmokkaan jylhät sävelet. Espanjan kieleen tarrautuneet ajatukset päästävät otteensa irti tener-verbistä ja aivot vapautuvat ajattelemaan… Tietokoneella soi Tähtien sodan tunnusmusiikki huikean upeana. On noustava katsomaan – varovasti sillä olen jo kerran tänään kompastunut ja kaatunut ADSL-piuhaan. Mutta kyllä filharmonikkojen ohjelma jatkuu, kerrotaan heidän kesäisestä Itämeren kiertueestaan ja Tähtien sota soi soimistaan.

Mitähän tämä uusi vuosi tuokaan tullessaan, kun Wienin filharmonikotkin ovat siirtyneet scifi-aikaan?  Jään odottamaan mielenkiinnolla. 😀

Avatar ja ihmeentuntu

Sekavan perjantaipäivän päätteeksi korkkasin pohjoissavolaisen mallasjuomapullon, työnsin DVD-levyn Macin kyljestä sisään, nostin jalat geelitäytteiselle rannetuelle ja kallistin työtuolin sopivaan asentoon…

Sence of wonder, ihmeentuntu on vaikeasti selitettävä termi, koska mikään sanallinen selitys ei tunnu kertovan läheskään kaikkea. Kirjoitin Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n ABC-sanaselityksiin siitä seuraavasti: ”Scifi- ja fantasiakirjallisuuden lukijassa herättämä tunne jostain kummallisesta, mystisestä ja kiehtovasta. Olennainen piirre sf/f-kirjallisuudessa.” Enkä ole tyytyväinen, toivottavasti joku toinen editoi tuon paremmaksi. Ihmeentuntu on jotain, mikä valtaa lukijan ja katsojan niin täydellisesti ja koskettaa niin syvältä, että sen kuvaaminen sanallisesti tuntuu kömpelöltä ja vajaalta. Se täytyy kokea, ja siihen jää koukkuun. Sence of wonder on se syy, miksi aina uudestaan hakeudun scifin ja spekulatiivisen fiktion pariin. Siitä ei koskaan voi saada tarpeekseen… toivottavasti koskaan en ole niin vanha, että ihmeentuntu lakkaisi vetämästä minua puoleensa.

Myönnän, että Avatar-elokuvassa oli puutteita: juoni ei ollut kovinkaan kummallinen, itse asiassa hyvinkin ennalta-arvattava, taistelukohtaus oli puuduttavan pitkä, monet yksityiskohdat na’veissa hm… naiiveja ja liian inhimillisiä. Mutta ihmeentuntua Avatarissa oli! 2,5 tunnin ajaksi unohdin täydellisesti tämän reaalimaailman. Pandoran ihmeellinen atmosfääri ui luihin ja ytimiin – kerta kaikkiaan. Voin vain kuvitella, millainen vaikutus olisi ollut, jos Avatarin olisi katsonut elokuvateatterin pimeässä salissa isolta screeniltä. (Tosin silloin olisi ollut muiden katsojien armoilla, joutunut kuuntelemaan teini-ikäisten jonninjoutavia jorinoita, karkkipapereiden rapinaa ja muita häiritseviä ääniä.) Macin 24-tuumainen näyttö oli minulle täysin riittävä, sillä kun elokuva loppui, tuntui kuin olisin ollut puolen vuoden matkalla ja unohtanut entisen elämäni ja sen tärkeiltä tuntuvat asiat kokonaan.

Avatar-elokuva iski siihen samaan psyyken kohtaan, jonka takia ihmiset luovat itselleen hahmoja – avatareja – virtuaalimaailmoihin. Mutta hahmon liikuttaminen tietokoneen näytöllä on kaukana siitä, että itse kulkisi ja eläisi avatarina mystisessä maailmassa. Asia, jota moni virtuaalipelejä pelaava on varmaan miettinyt: jospa saisi ihan oikeasti kokea, miltä tuntuisi elää siellä. Vaikka tuskin selviäisin Pandoralla hengissä tuntiakaan, niin elokuvan jälkeinen tunnelma oli niin vahva, että olisin vaihtanut miettimättä arkielämäni siihen tuntiin. Netticolosseumilla tniemi kirjoitti eräässä viestissään: ”… kirjoittaessani olen ehjempi ihminen.” Ihmeentunnulla on samanlainen vaikutus: se yhdistää ihmisessä eri puolet toisiinsa ja eheyttää.

Avatar-elokuva sai miettimään kuolemaa, kuolemista. En kaipaa pääsyä enkel’kuoroon, eikä ikuinen harpunsoitto kuulosta houkuttelevalta. Jos vain mahdollista, vaihtaisin nämä siihen, että vaikka vain muutaman sekunnin ajan minä pysyisi sen verran kasassa, että voisi kokea jotain mystistä, ihmeentunnun.