Nainen istuu pienen pöydän ääressä. Hiusten tumma virta yöpaidan lumella. Öljylampun keltainen valo väreilee vielä tyhjällä paperilla. Ikkunan takana hiilenmusta yö. Nainen katsoo kuvaansa lasin pinnalla, katsoo kuvan ja itsensä läpi, näkee lähelle ja kauas, omaa aikaansa kauemmas. Hän kastaa kynän terän musteeseen ja alkaa kirjoittaa:
”If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain…”
Näin Emily Dickinson (1830–1886) ehkä kirjoitti monet runoistaan, paitsi että hän kirjoitti runot ilmeisesti lyijykynällä paperilappusille ja kirjeet sen sijaan musteella. Hän kirjoitti varmasti myös päiväsaikaan, käsittihän hänen tuotantonsa lähes 1800 runoa. Hänen eläessään näistä runoista julkaistiin vain vajaat 10. Testamentissaan hän pyysi, että runot tuhottaisiin hänen kuoltuaan, mutta onneksi nuorempi sisar Lavinia, joka löysi runot Emilyn kapioarkusta, antoi ne julkaistaviksi.
Emily Dickinson oli kirjoittajana kapinallinen, oman tiensä kulkija. Hän loi oman runomaailmansa, omaperäisen tyylin, joka ei kumartanut perinteille eikä kielioppisäännöille. Hän käytti isoa alkukirjainta ja välimerkkejä sen mukaan, mitä runot vaativat, ja hänen rivinsä olivat modernisti hyvin lyhyitä. Kun hänen runojaan lopulta julkaistiin kokoelmana vuonna 1890, niitä oli muokattu rankasti ajan tyyliin sopivimmiksi, ja vasta vuonna 1955 maailma oli valmis ottamaan vastaan hänen runonsa alkuperäisessä muodossaan.
On mielenkiintoista – ja surullistakin, että runoja kirjoittaessaan Emily Dickinson oli rohkea, peloton oman äänensä ja visionsa toteuttaja ja että hän raivasi itselleen määrätietoisesti sen pienen tilan, jossa hän saattoi kirjoittaa, mutta rohkeus ei riittänyt julkaisukynnyksen ylittämiseen, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Hän ei koskaan saanut tietää, miten tärkeä osa hänen runoillaan on englanninkielisessä ja koko maailmankin runoudessa. Epäilikö hän sittenkin runojaan? Eikö pitänyt niitä tarpeeksi hyvinä? Uskoiko ulkopuolisten – kapeakatseisten – arvioita runoistaan? Vai oliko niin, että yksityisyyttään tarkasti vaalivana ei halunnut paljastaa sisintään muille, ymmärtämättömille? Huomasiko hän, ettei maailma ollut vielä valmis ottamaan vastaan hänen omintakeista, outoa maailmaansa? Tietyllä tavalla Emily taisteli itsensä kanssa saman kysymyksen äärellä kuin me somessa pyörivät nykyihmiset: mitä näyttää toisille julkisuudessa ja mitä pitää kokonaan vain itsellään?
”I’m Nobody! Who are you?
Are you – Nobody – too?
Then there’s a pair of us!
Don’t tell! they’d advertise – you know!…”
Dickinson
Miksi Emily Dickinson on mielessäni erityisesti nyt? No, melkeinpä vahingossa aloin seurata Apple TV+ :ssa Dickinson-sarjaa (2019–), josta on tähän mennessä julkaistu kaksi kautta. Se kertoo nuoresta Emily Dickinsonista, hänen perheestään ja ystävistään. Sarja perustuu niin paljon kuin mahdollista historiallisiin tietoihin, mutta on tehty tietyllä hieman kreisillä twistillä. Sarjan luoja Alena Smith kertoi yhdessä haastattelussaan, ettei hän halunnut luoda historiallista sarjaa, vaan näyttää, mistä olemme tulleet tähän aikaan.
Dickinson-sarja on määritelty Applen suoratoistossa komediaksi, mikä on aika kapea-alainen määritelmä, ja muutamat näyttelijöistäkin ällistyivät tästä leimasta. Itse olisin laittanut sarjan draama-luokkaan. Kyllä, sarjassa on huumoria, mutta se on vain yksi mauste muiden makujen joukossa. Monesti huumori jätetään katsojan hartioille, eikä sitä alleviivata. Useimmat huumorikohdat ovatkin hienovaraisia lyhyitä välähdyksiä, joissa nykyajan sanoja ja eleitä vilautetaan katsojalle. Henkilö saattaa sanoa ”cool” tai ”dude” tai tehdä nykyajan musiikkivideoista tuttuja käsiliikkeitä.
Myös synkempiä, historiallisiin kehyksiin liittyviä teemoja sarjassa on, kuten naisten asema. Esimerkiksi Emilyn isän mielestä nainen ei saa julkaista tekstejään, vaikka kaikin mokomin saa kirjoittaa niitä pöytälaatikkoon. Äiti taas on koko ajan naittamassa Emilyä milloin millekin sikafarmarille. Myös orjakysymystä käsitellään sarjassa, sillä Dickinsonin nuoret – Emily, Austin ja Lavinia – eivät hyväksy orjuutta eivätkä rotusortoa.
Dickinson-sarja rikkoo rajoja vähän samaan tyyliin kuin Emilyn runot aikoinaan. Hailee Steinfeld Emilynä tekee raikasta, intohimoista työtä. Myös muut näyttelijät tuovat hahmoistaan esiin monenlaisia piirteitä: herkkyyttä, huumoria, haavoittuvuutta ja pimeitä puolia. Sarjassa on paljon symboliikkaa, joka voi mennä ohi, jos ei ole tarkkana. Ja muuten, monet hullunkuriset jutut, joita helposti luulee käsikirjoittajan tai ohjaajan mielikuvituksen tuotteiksi, saattavat ollakin sellaisia, jotka ovat tapahtuneet Dickinsonien ehkä hieman erikoisessa perheessä.
Musiikilla on tärkeä osuus Dickinson-sarjassa, ja ehdottomasti upein kappale kaikessa lyhyydessään on Split The Lark, jonka sarjassa laulaa Emilyn rakasta ystävää Sueta esittävä Ella Hunt niin uskomattoman herkästi. Kylmät väreet kulkevat joka kerta, kun tämän kuuntelen, ja jotkut näyttelijätkin itkivät sen kuullessaan. Tähän herkkään lauluun on hyvä lopettaa tämä artikkeli. 🙂
Sanoja, sanoja 