Kesäinen kirjoitusprojekti: matkalla

Tänään on 60. päivä siitä, kun aloitin kesäisen kirjoitusprojektin. Miksi sen aloitin ja millainen se on, niitä asioita yritän valottaa tässä artikkelissa.

Kesä on yleensä hyvää kirjoitusaikaa. Illat ovat pitempiä, tai ainakin tuntuvat siltä. Energiaa on enemmän ja unta tarvitsee vähemmän. Televisiosta tulee vain uusintoja, ystävät ovat mökillä tai matkoilla eikä espanjanläksyjäkään tarvitse lukea. Mutta usein käy kuitenkin niin, ettei kirjoittamisesta tule mitään. On vain vaikea luoda itselle riittävän isoa tilaa kirjoittamista varten.

Jopa lyhyen tekstin, kuten novellin kirjoittamiseen tarvitsen aikaa ja tilaa. Ideoita toki tippuu syliin pienistäkin aikaraoista, mutta kirjoittaminen on paljon muuta, se vaatii aikaa, keskittymistä ja paljon erilaista työtä, juonen kehittelyä, henkilöhahmojen syventämistä, niin työstämistä kuin kirjoittamista. Ideasta valmiiksi novelliksi – se on pitkä ja aikaa vievä prosessi, joka käy työstä. Se on välillä hauskaa ja välillä hirveää, ja vaikka siitä usein saa energiaa, se myös syö sitä. Väsyneenä, työpäivän jälkeen ei vain löydy enää riittävästi paukkuja. Ja kun tämä on vain harrastus. Sen pitäisi siis antaa enemmän kuin ottaa. Ja väsyneenä kirjoitettu teksti ei koskaan tunnu hyvältä eikä tyydyttävällä. Ja sitten vielä sekin, että elämässä on niin paljon muutakin mielenkiintoista.

”Tarinoiden ilmestymistä päähän ei voi estää muu kuin lobotomia.”

Miksi sitten kirjoittaa, jos ei jaksa eikä ole pakko? Hyvä kysymys, johon löytyy monta vastausta. Kun on kirjoittanut vuosikymmeniä, sitä kirjoittaa, vaikkei kirjoittaisikaan. Tarinoiden ilmestymistä päähän ei voi estää muu kuin lobotomia. Vaikka mitään ei kirjoita paperille eikä tietokoneeseen, kirjoittaminen on aina käynnissä. Tiskatessa, kävellessä kauppaan, pyörällä ajaessa, unta odotellessa, TV-sarjaa katsoessa, lukiessa. Tarinoita tulee ja menee, unohtuu ja löytyy uudestaan hieman muuttuneina. Vuoropuheluita käydään ja henkilöitä syntyy tyhjästä. Kirjoittaminen on osa minuutta, minua. Mutta joskus niitä tarinanpätkiä pitäisi saada ulos. Tai edes järjestykseen. Tai jotain.

Viime keväänä ja alkukesällä luin todella paljon hyviä kirjoja. Hyvät kirjat synnyttävät minussa aina kirjoittamishalun. Näin tapahtui, kun olin 10-vuotias ja näin tapahtuu edelleen. Niinpä kesäkuun alussa aloin pohtia, miten saisin purettua kasvavan kirjoittamispaineen. Kirjoittaisinko pari novellia loppuun Portin kirjoituskilpailua varten vai aloittaisinko jotain uutta? Kuulostelin itseäni. Miltä minusta tuntuu? Mitä oikeastaan haluan? Pakko kun ei ole kirjoittaa mitään, mitä en halua. Haluanko pyrkiä kohti glooriaa (jota tuskin tulee), vai haluanko yksinkertaisesti vain kirjoittaa ja unohtaa kaiken muun toisarvoisen?

Päädyin siihen, että haluan vain kirjoittaa – ilman päämäärää ja ilman suunnitelmia. Shimo Suntila kirjoitti joitakin vuosia sitten raapaleen päivässä vuoden ajan, mutta minä halusin enemmän vapautta. Loppujen lopuksi minulle tuli vain yksi pakko: kirjoittaa pitää joka päivä, mutta yksikin lause riittää, jos ei jaksa, halua tai ehdi enempää.

”Minä tiedän autolla ajamisesta yhtä paljon kuin sika samppanjasta.”

Olen aina halunnut kirjoittaa road-tarinan, ne kiehtovat sairaasti tällaista paikallaan pysyvää tyyppiä kuin minä. Niinpä valitsin lähtöasetelmaksi kolmen kombon: nainen, auto ja matka ilman päämäärää. Nainen lähtee ajamaan eteenpäin ja kirjoittaa eräänlaista matkapäiväkirjaa. Hän ei tiedä, mitä matka tuo tullessaan, millainen seuraava päivä on, tai seuraava tunti. Enkä minäkään. Nainen, Kate, on kuvitteellinen henkilö, minua nuorempi ja rohkeampi, ja hän osaa ajaa autoa. Minä tiedän autolla ajamisesta yhtä paljon kuin sika samppanjasta.

Tekstin tuottamiselle piti keksiä toimiva keino. Helpointa olisi ollut kirjoittaa ruutuvihkoon lyijykynällä, mutta minun on vaikea hahmottaa käsinkirjoitettua tekstiä, jopa omaa käsialaani (tai ehkä varsinkin sitä), joten oli valittava jokin laite, joka on aina kätevästi käsillä. Tällaiseksi valikoitui iPad, jolla kirjoitan tätäkin juttua. iPad on siitä hyvä, että sillä voi kirjoittaa sängyllä maaten tai vaikkapa seisten, ja se on aina käden ulottuvilla ja valmiiksi auki.

Entäpä alusta? Sen pitäisi olla helppo ja tuttu käyttää, jotta tekniikan kanssa ei tarvitse pukeltaa turhia. Se saisi sijaita Internetissä, jotta voin kirjoittaa tarvittaessa millä välineellä tahansa ja mistä tahansa. Alustaksi valikoitui WordPress. Niinpä tyhjensin yhden lähes käyttämättömän blogini kaikesta roinasta, vaihdoin teeman, tein kolme vaihtuvaa bannerikuvaa ja loin erillisen käyttäjän, Katen, jolle annoin vain päätoimittajan oikeudet, jotta ei tule kiusausta ruveta säätämään WordPressin asetuksia silloin, kun pitäisi kirjoittaa.

Vielä täytyi päättää aiheet ja kategoriat. Valitsin yksinkertaisimmat mahdolliset: päivien aiheet menevät tyyliin 1. päivä, 2. päivä jne. ja kategoriat tyyliin 1. viikko, 2. viikko jne. Tällä tavoin saatoin vaivattomasti seurata päiviä ja viikkoja. Päivät myös kannustivat minua kirjoittamaan joka päivä, ei voinut jättää päivääkään väliin.

Vielä mietin sitä, että laittaisin blogin salatuksi, mutta mitä turhia, Internet on pohjaton kaivo: jos tekstiä ei millään tavalla mainosta tai linkitä missään, blogi uppoaa näkymättömiin kuin ruumis suohon. Jos nyt joku sattuisi blogin vahingossa löytämään ja sitä lukemaan, niin eihän silläkään ole väliä. Lukea saa, jos uskaltaa. Mutta omalla vastuulla.

Kirjoitusprojekti alkoi torstaina kesäkuun 16. päivänä 2016. Silloin olin riittävän kypsä sitoutumaan tähän projektiin ja tekniikka oli valmis.

Pääsääntöisesti en tiedä edellisenä päivänä, mitä seuraavana kirjoitan. Yleensä en päivälläkään tiedä, mitä illalla kirjoitan, koska työpäivinä ei ole aikaa miettiä Katen matkaa, ennen kuin olen laittanut työpillit pussiin siltä päivältä. Monesti on vielä niinkin, että kun aloitan kirjoittamisen, en tiedä, miten lause päättyy, tai mitä seuraavassa lauseessa tapahtuu. Mutta kun yksi lause on kirjoitettu, seuraava lause alkaa kirjoittaa itseään. Valitettavasti ei tosin aina.

”Spekulatiivinen fiktio antaa enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön.”

Koska Kate on fiktiivinen hahmo, niin myös tapahtumat ovat fiktiivisiä. Joskus olen saanut kimmokkeen omasta elämästä, luetusta tai nähdystä. Joskus ajankohtaisista aiheista, joskus unesta. Mutta yleensä aiheet ovat niitä tarinanpätkiä, joita päähäni popsahtee ”tuonpuoleisesta”. Niiden alkuperää en osaa lähteä edes arvailemaan. Ihmiset tulevat tähän tekstiin, niin kuin he tulevat vastaan matkustettaessa, ja jäävät taakse niin kuin matkan edetessä bruukaavat jäädä. Realismia vai spekulatiivista fiktiota? Realistisen oloista ja oudon oloista – kumpaakin, sillä vapaus tulee esiin myös siinä, että voin valita lajin kuin lajin ja rikkoa lajien rajoja. Spekulatiivinen fiktio antaa enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön.

Ajankäytön kanssa on ollut ongelmia, varsinkin alussa. Monesti olen aloittanut kirjoittamisen liian myöhään ja onnistunut saamaan uuden tekstin vasta kello 23:n jälkeen, jopa lähempänä kahtatoista. Tässä asiassa olen kesän aikana kehittynyt, ja viime aikoina olen kirjoittanut yleensä viimeistään 21-23:n välillä, mutta usein myös alkuillasta ja viikonloppuisin toisinaan jopa päivällä. Muistaakseni 3-4 kertaa olen joutunut turvautumaan oljenkorteen, eli kirjoittanut vain lauseen tai kaksi. Nämä ovat olleet tapauksia, jolloin olen ollut poissa kotoa illalla tai muuten vain voipuneessa tilassa, jossa en ole pystynyt hiljentymään ja keskittymään kirjoittamiseen.

En ole lukenut tekstejä kertaakaan jälkikäteen. Yritän tarkistaa kirjoitusvirheet ennen julkaisua, koska julkaisun jälkeen en enää tekstiä korjaa (enkä lue). Luulen, että tekstin tunnelma oli alkupäivinä apeampi kuin myöhemmin, mutta en voi olla tästä varma. Pitäisi lukea tekstit läpi, mutta sitä en tee. Jos lähtisin lukemaan tekstejä läpi, hyperloogisena ihmisenä minua alkaisi kiusata epäloogisuudet ja kaikki ne asiat, joihin tekstiä editoidessa täytyy kiinnittää huomiota. Sellaiseen näpräämiseen ei nyt ole aikaa. Tämän projektin tarkoitus on kirjoittaa, ei editoida. 😉

Mikä tässä on ihaninta? Se kun ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa ilmestyy eteen. Odottamattomat tilanteet ja ihmiset. Seikkailu! Eteenpäinmeno. Peruutusvaihteen puuttuminen.
Mikä tässä on kamalinta? Kun on väsynyt ja aivot lyö tyhjää, kun haluaisi vain tylsänä tuijottaa telkkaria, tai mennä nukkumaan. (Mutta sitten tapahtuu se ihme, että jostakin tulee ne muutamat lauseet tai pari kappaletta, joilla saan kuitattua sen päivän tekstierän, ja pääsen nukkumaan.)

Onko teksti minun näköistäni? No jaa, luultavasti ja todennäköisesti, mutta yleensä kun kirjoitan fiktiota, virkkeet ovat monimutkaisempia ja mietin paljonkin sekä sisällöllistä että rytmistä vaihtelua lauseisiin ja kappaleisiin. Katen teksti on yksinkertaista, lyhyttä ja toteavaa. Napakkuus sopii tähän tapaukseen, kun tarkoitus on vain kirjoittaa, tuottaa tekstiä ilman päämäärää. Tehdä matkaa, ottaa vastaan se mikä on tullakseen. Siinä on paljon opeteltavaa ja oppimista, yhä edelleen 60 päivämatkan jälkeenkin.

Entäpä tästä eteenpäin? Kuinka kauan jatkan Katen projektia? Tämä onkin iso ja vaikea kysymys, johon en osaa vastata mitään varmaa. Sillä syksy tuo elämään taas muitakin asioita. Saa nähdä, miten käy, kun espanjankurssi käynnistyy syyskuussa ja läksyt alkavat taistella vapaa-ajan tunneista kirjoittamisen kanssa ja espanjan kieli suomen kielen kanssa. Voivatko ne ruokkia toisiaan? Vai syövätkö toisiltaan tilaa? Se jää nähtäväksi. Toistaiseksi projekti kuitenkin jatkuu.

Kesäinen kirjoitusprojekti

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.