Tummasti hohtavaa, psykologisesti tarkkaa

Tähän alkuun olin suunnitellut pari ilkeää huomatusta TV:n reality-sarjoista ja muutenkin ala-arvoisesta annista, mutta koska jo edellisessä artikkelissa vinguin TV-sarjoista, jätän tällä kertaa huomauttelematta. 😉 Voin vain tyytyväisenä todeta, että aikaa jää nykyään paljon enemmän lukemiselle, joten yhtään ei nyt harmita, että iPadiin on tullut ladattua e-kirjoja tarjouksista ”vastaisen varalle”. Vastainen on nyt!

Gillian Flynn: Paha-paikkaTällä hetkellä luen Joni Skiftesvikiä, mutta sitä ennen luin Gillian Flynnin rikosromaanin Paha paikka (e-kirja, WSOY 2014, suom. Maria Lyytinen, alkuperäinen teos Dark Places). Flynnin kirja kertoo 31-vuotiaasta Libbystä, joka pääsi pakenemaan murhaajan käsistä 24 vuotta aiemmin ollessaan siis 7-vuotias. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan murhattiin tuolloin raa’asti. Murhista tuomittiin Libbyn veli Ben, jota Libbykin piti murhaajana. Murhapäivästä alkoi Libbyn elämän alamäki, joka saavutti pohjan, kun ihmisten lahjoittamat rahat ”tyttöparalle” loppuivat. Libbyn täytyy siis ryhdistäytyä ainakin sen verran, että saisi rahaa elämiseen. Hän tutustuu rikosten harrastajiin, jotka uskovat Benin syyttömyyteen ja jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että Libby alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui 24 vuotta sitten. Rahapulan ajamana, vastentahtoisesti Libby haastattelee menneisyytensä ihmisiä ja palaa näin ajatuksissaan kauheaan tapahtumaan, lapsuuteensa pahaan paikkaan. Kirja etenee kahdessa ajassa: toisaalta nykyajassa Libbyn tarinana ja toisaalta murhapäivän kertomuksina, joita kuvataan perheen äidin Pattyn ja pojan Benin silmin. Kirjassa siis kaksi tarinaa kulkevat rinnakkain kohti murhatapahtumaa ja ratkaisua.

Paha paikka alkaa niin komealla kerronnalla, että oikeasti oli pakko haukoa henkeä. Heti kättelyssä sukelletaan pienin yksityiskohdin ”Libbynä olemiseen”, eikä se ole kaunis paikka. Kirjan edetessä tarinaan tulee tietenkin rikosromaaneille tyypillistä ”menemistä sinne & tänne ja juttelemista näiden & niiden kanssa”, jotta juonessa päästään eteenpäin, mutta uskottava psykologinen ote henkilöihin on vahva koko kirjan ajan. Ei ainoastaan Libbystä, vaan myös hänen äidistään ja veljestään luodaan täysiverinen psykologinen kokonaiskuva; nämä ihmiset eivät ole luonnosmaisia, kliseitä eivätkä paperisia, vaan kaikkine piirteineen, toiveineen, pelkoineen ja epävarmuuksineen ihan yhtä todellisia kuin meistä jokainen. Vaikka Flynn kuvaa ihmiset kaunistelematta, hän tekee sen niin taitavasti, että näistä ihmisistä – Pattystä, Benistä ja Libbystä – on ihan pakko pitää, vaikkei heidän kaikkia tekemisiään hyväksykään. Vahvalla otteella Flynn kuvaa myös 1980-lukuisen Dayn perheen dynaamiikan: masentunut äiti, joka tuntee epäonnistuneensa ja jolta luisuu arjen pyörittäminen lähes kokonaan käsistä, lusmu-isä, josta ei ole muuta kuin haittaa, eksynyt, vihainen, murrosikäinen veli, kolme pienempää, ”pellossa” kasvavaa sisarta omine piirteineen ja vaatimuksineen, näistä nuorimmaisin on Libby.

Ihastuin myös Flynnin kielikuviin. Ne ovat usein paikallaan ja maalaavat lukijan silmien eteen tilanteet yhtä elävästi kuin ne tapahtuisivat tässä, käden ulottuvilla. Ne kertovat myös rakkaudesta kieleen; kieli ei ole vain faktoja latelevaa lätinää, vaan siinä on lukemattomia tasoja ja syvyyksiä, vivahteita ja tunnelmia, koko elämä. Kieli on iloinen asia, ja kyllä se saa näkyä synkemmässäkin tarinassa. Varjo tarvitsee valon ollakseen olemassa.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytötPaha paikka toi mieleeni tammikuussa lukemani Lauren Beukesin kirjan Säkenöivät tytöt (Schidts & Söderströms 2013, suomentanut Virpi Vainikainen, alkuperäinen teos The Shining Girls). Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori nainen, joka pääsee pakenemaan murhaajaansa ja kantaa koko elämänsä ajan tapahtuman aiheuttamia psyykkisiä ja fyysisiä vammoja. Molemmista tulee myös eräänlaisia julkkiksia tapahtuman ansiosta. Molemmissa kirjoissa on erittäin vahva psykologinen kerronta, ja kirjat voikin nähdä myös kehityskertomuksina. Säkenöivissä tytöissä juoneen tuo mielenkiintoisen ja erittäin ratkaisevan lisän aikamatkustus, mikä on toteutettu yllättävän hyvin. Aikamatkustus kun on aina melko hankala aihe; sen lankojen kanssa sekoaa helposti taitavampikin kirjoittaja. Beukes kuitenkin selviää urakasta riman ylityksellä, ja aikamatkustus tuo itse asiassa kirjaan hiuksia nostattavaa lisäjännitystä. Flynnin kirja sen sijaan pitäytyy tunnustetuissa realiteeteissa ja on siten tavanomaisempi rikostarina, mutta siinä missä Beukes antaa hiukan periksi romantiikalle, Flynn säilyttää koko kirjan kestävän karun ja uskottavan ankean kuvauksen, johon tulee lopussa kyllä hiukan valoakin. On vaikea sanoa, kumpi kirja olisi parempi, ja onneksi minun ei tarvitsekaan. 🙂  Paha paikka ja Säkenöivät tytöt ovat laadukkaita, hyvin kirjoitettuja rikostarinoita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.