Varjoja ja sumupatsaita

Kirjoittajat kirjoittavat varjoistaan. Tämä ei kovinkaan omaperäinen ajatus pulpahti mieleeni jälleen kerran, kun luin Carlos Ruiz Zafónin kirjaa Las luces de septiembre (= syyskuun valot). En oikeastaan tiedä yhtään mitään Ruiz Zafónin lapsuudesta tai traumoista, mutta nyt luettuani kolmannen hänen neljästä nuortenromaanistaan on vaikea olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä näissä kauhupainotteisissa kirjoissa.

Lukijan ei oikeastaan tarvitsisi tietää mitään luurangoista, jotka luurailevat kirjoittajan kaapeissa, tai möröistä, jotka huhuilevat kirjoittajan sängyn alla. Kaunokirjallisuuden lukeminen on aina tekstin ja lukijan hyvin intiimi kohtaaminen; siihen väliin ei kaivata kirjoittajan persoonaa häiritsemään ja johtamaan ajatuksia harharetkille. Jos teksti imaisee mukaansa tai puhuttelee syvästi, jos tarina tenhoaa (mikä ihana vanhahtava sana!) ja teksti alkaa resonoida lukijan mieltä vasten, kirjoittajan persoona häviää kokonaan.

Toisinaan kuitenkin käy niin, että kirjoittajaa on vaikea unohtaa. Kun melko tarkalleen kolme vuosikymmentä sitten luin Esa Sariolan esikoisteosta Väärinkäsityksiä, minun oli pakko tuon tuostakin katsoa takakannen kuvaa kirjailijasta, näkisinkö hänen kasvoillaan jotain niistä pikimustista varjoista, joista hän kirjoitti, ja voisinko lukea hänen silmistään vastauksia kirjan kauheuksiin. En muista niistä novelleista enää mitään, mutta muistan oman lukuprosessini, nuo takakannen vilkuilut, jotka eivät tuoneet vastauksia, ja kirjailijan. Kirjan nimenkin olin unohtanut, piti käydä Wikipedian pakeilla tätä artikkelia varten. Myös sellaisia kirjoja lukiessa, joissa kirjailijan defenssit (minän puolustuskeinot) nousevat barrikadin tavoin eteen ja katkaisevat hyvän tarinan, kirjoittaja ja hänen varjonsa tulevat häiritsemään lukuprosessia.

Carlos Ruiz Zafón: Las luces de septiembreOlen lukenut Ruiz Zafónin tekstejä sekä suomeksi että espanjaksi. Hänen tarinansa imuttavat ihanalla tavalla. Suomenkielisiä lukiessa miestä kirjan takana ei muista, hän häviää täysin Barcelonan vanhan kaupungin kapeille kujasille. Mutta espanjankielisissä kirjoissa hänen haamunsa haahuilee jossain taka-alalla, toisinaan häviten hetkeksi mereltä nousevaan sumuun, mutta ilmestyen varjon tavoin, kun lyhdyt sytytetään ja tuuli suhisee pimeässä metsässä. Tämä johtuu siitä, että luen espanjaa eri tavoin kuin suomea. Omaa äidinkieltä lukiessa kieli unohtuu usein sekin kokonaan; tarina virtaa kuvina, liikkeenä, ääninä, tunteina, muistoina ja notkahtaa vain, jos kielessä tai sen rytmissä on jokin häiriö. Espanjaa en ymmärrä läheskään samalla tavoin kuin suomea. Lukeminen on hitaampaa, välillä on ihan liian paljon vieraita sanoja, sama lause täytyy joskus lukea toistamiseen, jotta siinä olevan ajatuksen saisi hahmotettua. Paljon yksityiskohtia menee varmasti ohi, vaikka juonen ja tunnelman ymmärtääkin. Toisaalta espanjan kieltä jää myös maistelemaan kesken tarinan, kirjoittajan lempi-ilmauksia oppii tunnistamaan, hyviä sanontoja ja tarpeellisia sanoja yrittää painaa mieleensä. Tällaisen lukutavan seurauksena myös kirjan muuhunkin materiaaliin tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota. Miksi Ruiz Zafón kirjoittaa nuortenkirjoissaan aina yliluonnollisista, hurjan voimakkaista ja täydellisesti pahoista ”olennoista”, jotka ovat jotenkin lähtöisin aikuisten maailmasta? Miksi lapset tai nuoret joutuvat ilman aikuisten tukea kamppailemaan tätä pahuutta vastaan? Miksi aina joku kuolee, ja se joku on yleensä nuori, usein yksi kirjan päähenkilöistä? Nuortenkirjoissaan hän kuvaa nuorten välistä ystävyyttä ja orastavaa ensirakkautta todella kauniisti, Marina-kirjassaan ihan uskomattoman hienosti. Kirjat sijoittuvat ajallisesti kauas television, internetin ja kännyköiden maailmasta, mutta niissä on jotain hyvin ajatonta ja ikuista. Kirjojen tarinat henkivät kuitenkin sellaista tunnelmaa, ettei voi olla ajattelematta, millainen Ruiz Zafónin oma lapsuus ja nuoruus olivat? Mitä merkitsevät hänelle itselleen kirjoissa usein toistuvat varjot, enkelit, sumu, yliluonnollinen pahuus, aikuisten – ainakin henkinen – poissaolo ja avuttomuus?

Vastauksia yllä oleviin kysymyksiin voi – halutessaan – etsiä internetistä, esimerkiksi Ruiz Zafónin englanninkielisiltä sivuilta (sivulla Why I write). Mutta luultavasti vastauksia ei löydä. Kirjoittajakaan ei välttämättä tunne kaikkein syvimpiä varjojaan kuin pukeutuneina tarinoihin, joita kirjoittaa. Ja jos tietääkin, niin miksi niistä mennä kertomaan koko kansalle – muuten kuin tarinoihin kätkettynä. 😉

Kirjoittajan näkökulma

Tarinaa ensi kertaa kirjoittaessaan ei ajattele omia varjoja, joista se kumpuaa. Kaikki mielenkiinto ja energia menee itse tarinaan. Idean pienenpieni kipinä, jota täytyy osata puhaltaa juuri oikealla tavalla, ei liian kovaa, ettet kipinä sammuisi, vaan juuri sopivasti, niin että se sytyttää ympärillä leijailevaa käyttökelpoista materiaalia. Sitten alkaa tien raivaaminen tarinalle, vesuri heiluu, hiki virtaa ja piikkipensaat raapivat ihoa. Välillä menee usko, kun ryteikkö on läpitunkematon tai polkuja, joita seurata, on liian monta, ja niitä aukeaa koko ajan uusia.  Entäpä päähenkilö? Tuo vastaan hannaava, laiska tyyppi, joka mieluiten käpertyisi sohvannurkkaan ja jota saa jatkuvasti maanitella ja työntää eteenpäin oikeaan suuntaan. Tai sitten kaikki tekstin henkilöt juoksentelevat päättömästi eri suuntiin, ja heitä täytyy paimentaa pitkin maita ja mantuja. Kirjoittajan omille varjoille ei tässä ole tilaa… ja kuitenkin, siellähän ne joissain ovat, aina, vaikkei niihin kiinnittäisi huomiota. Vasta joskus, kun kirjoittaa tekstiä ehkä viimeistä kertaa julkaisua tai kilpailua varten, saattaa äkkiä nähdä syyn, miksi oikeastaan tarinan kirjoitti, miksi se oli itselle niin tärkeä, että se oli pakko saada valmiiksi hinnalla millä hyvänsä. Mutta usein käy niinkin, ettei tätä oivallusta tule vielä tässäkään vaiheessa ja varjot jäävät sumuun; niiden olemassaolon tuntee nahoissaan, mutta kun katsoo suoraan kohti, ne ovat häilyväreunaisia sumupatsaita yömetsän reunassa. Ja kirjoittajan seuraavat tarinat jatkavat niiden piirittämistä. Sitten joskus vuosia myöhemmin, jos sattuu lukemaan oman tekstinsä uudestaan, äkkiä näkee sen kaikki varjot selkeinä, terävinä, lähes pelottavan paljaina, ja samalla ehkä huomaa, että jossain vaiheessa on lakannut kirjoittamasta näistä varjoista. Uudet sumuvarjot ovat ilmestyneet metsän reunaan odottamaan tekstiksi tulemista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.