Kolme välihuomautusta kääntämisestä

Suomi on pieni kielialue, ja vaikka osaisi sujuvasti joitakin vieraita kieliä, kaikkia on mahdotonta osata edes auttavasti. Kirjoja haluaa kuitenkin lukea eri kielialueilta ja kulttuureista. Tähän apuun tulevat kielenkääntäjät. Kääntäjät tekevät työtään usein kiireessä ja tiukkojen aikataulujen puristuksessa. Tästä huolimatta me suomalaiset saamme yleensä nauttia tasokkaista käännöksistä, ainakin suurimpien kustantajien kirjojen suhteen. Kersti Juva, yksi eturivin kääntäjistämme raottaa pikkuesimerkein Kotuksen blogissa asioita, joiden parissa kääntäjät joutuvat painimaan. Eikä painiminen jää kirjan julkaisuun. Kaikki me besserwisserit luulemme tietävämme, miten jokin lause olisi pitänyt kääntää, jotta se olisi oikein tai uskollinen alkuperäisteokselle. Tähän soppaan heitän minäkin kolme lusikkaa, kolme eri näkökulmaa.

1. välihuomautus: kun suomennos toimii

Viime kesänä luin Nobel-palkitun perulaisen kirjailijan Mario Vargas Llosan kirjan Paratiisi on nurkan takana (Otava 2007). Kirjan oli suomentanut Sulamit Hirvas. Se kertoo taidemaalari Paul Gauguinin ja hänen isoäitinsä Floran tarinat rinnakkain. Kirja on sivumäärältään paksu järkäle, ja Vargas Llosan tyyli mielenkiintoinen, mutta haastava ja – varovaisesti sanottuna – latinalais­amerikkalaisesti rönsyävä. Niinpä luettuani kirjaa puoleen väliin, minulle tuli tunne – anteeksi nyt vain, nobelkirjailija – että kirjaa olisi voinut hyvinkin editoida ja tiivistää; samat asiat tuntuivat toistuvan uudestaan ja uudestaan eri sanakääntein. En ehkä olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun asti, ellei suomennos olisi ollut niin kerta kaikkiaan soljuvaa ja helppolukuista. Mielenkiinto heräsi ja halusin nähdä, millaista alkuperäinen espanjankielinen teksti oli. Onnistuin saamaan lainaksi myös El paraíso en la otra esquina -kirjan ja aloin vertailla tekstejä keskenään. Hakuammunnalla otettujen tekstinpätkien perusteella suomennos oli hyvinkin uskollinen alkuperäiskielelle, mutta siinä missä Vargas Llosan kieli pysähteli ja hypähteli, oli suomentaja ”pyöristänyt” kulmia ja tehnyt suomennoksesta pehmeämmän tuntuisen ja jouhevamman. Hävisikö tällä tavoin jotain tärkeää alkuperäiseen verrattuna? Ehkä jotain, muttei välttämättä mitään tärkeää. Kielet ovat sillä lailla erilaisia, että aina jotain häviää ja muuttuu ja jotain tulee lisää, kun siirrytään kielestä toiseen. Lukijalle suomennos oli kuitenkin mannaa, eikä voi kuin ihmetellä sitä työmäärää, minkä suomentaja oli tehnyt saattaessaan järkälekirjan suomalaisten lukijoiden saataville näin soljuvana suomennoksena.

2. välihuomautus: kun suomennos ei toimi

Viime kesänä piipahdin Puutorin Booktorilla ja käteen tarttui Virginia Woolfin Menomatka (Savukeidas 2012, suomentaja Ville-Juhani Sutinen). Siinä missä Vargas Llosa oli minulle uusi tuttavuus, Woolf oli ja on aina vanha, rakas ystävä. Niinpä sen kummemmin asiaa miettimättä raotin kukkaron nyörejä ja ostaa pämäytin uunituoreen kirjan. Mutta, mutta… kirja on vieläkin lukematta! Olen aloittanut sen kolme kertaa, mutta en pääse tekstiä kovin pitkälle, kun kirja taas ”unohtuu” hyllyyn. Missä vika? Woolfissa? Tuskin. Suomennoksessa? Siinä! En ole verrannut suomenkielistä tekstiä alkuperäiseen, mutta tässä suomennoksessa mättää suomen kieli. Yksinkertaisesti se ei ole hyvää. Se on luvattoman huonoa. Suoraan sanoen harmittaa, että pistin rahani kiinni tähän päällisin puolin tyylikkääseen kovakantiseen kirjaan. Melkein meni usko kaikkiin suomentajiin. Lasken tämän suomennoksen niiden kirjojen joukkoon, joita ei olisi saanut julkaista, vaan laittaa hautumaan ja tehdä kokonaan uudestaan, mutta kuten tiedämme, kustantajilla on usein turhan kiire saada teoksia ulos uunista ja tuottamaan. Harmi!

Tähän väliin on pakko kirjoittaa välihuomautuksen välihuomautus.
Ehkäpä huonoin suomennos, mihin ikinä olen törmännyt, on suomalaisen psykoanalyysin grand old manin Veikko Tähkän englanniksi kirjoittama ja siitä hänen itsensä suomentama opus Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen (WSOY 1996). Kun tähän rinnalle ottaa jonkin Mirja Rutasen suomentamista kirjoista, esimerkiksi sellaisen huikean opuksen kuin Gaetano Benedettin Kliininen psykoterapia (Otava 1977), näkee, mikä on suomentamisen ja ”suomentamisen” ero. Siinä puhutaan ihan eri kieltä! (Harmi, ettei Mirja Rutasta voitu kloonata.)

3. välihuomautus: kun yrittää ihan itse

Kun ihminen oppii jotain uutta kieltä, hänelle alkaa raottua ikkuna uuteen, ihmeelliseen maailmaan. Tällöin saattaa käydä niin, että sairastuu kärsimättömyyden kuumeeseen. Kun haluaa osata jotain paljon, luulee osaavansa sitä enemmän kuin oikeasti osaa. Näin kävi minulle, kun suomentelin runsaat kolme vuotta sitten blogiartikkelissani yhtä lempirunoani eli Federico García Lorcan kuuluisaa runoa Canción de jinete. Silloin en ollut vielä kuullut kuin huhuja subjunktiivista, eikä minulla ollut tietoakaan ”oletuksen futuurista” ja näiden kahden aikamuodon vivahteikkaasta paritanssista, johon kolmanneksi osapuoleksi tunkee vielä konditionaali ja yhdistetty konditionaali… tai niin, espanjan kielessä kaikki verbin aikamuodot tanssivat keskenään mielenkiintoisesti, mutta vieraskieliselle todella haastavasti.

Nyt kun oppia on tullut lisää runsaat kolme vuotta ja kaikki espanjan aikamuodot ja niiden tanssinaskeleet pitäisi olla päässä (paino sanalla pitäisi), kääntäisin yhden kohdan Lorcan runossa uudestaan (muitakin kohtia saattaisin kääntää uudestaan, mutta tämä sattui silmään tässä yhtenä päivänä).

Aunque sepa los caminos
yo nunca llegaré a Córdoba.

Aloittavassa sivulauseessa on subjunktiivin preesens (sepa) ja päälauseessa futuuri (llegaré). Nykyisten tietojeni perusteella olen havaitsevinani näissä lauseissa tiettyä epävarmuutta. Jos ratsastaja olisi tuntenut tiet tasan tarkkaan, hän ehkä olisi sanonut asiansa preesensillä: Aunque sé los caminos – Vaikka tunnen/tiedän tiet. Nyt sivulauseen subjunktiivimuoto saber-sanasta näyttäisi heittävän epävarmuuden myös futuuriin (llegaré), joka muuttuu oletuksen futuuriksi eli seuraus ei ole ihan varmasti tulevaisuudessa tapahtuva, vaan siihen liittyy nyt pieni mahdollisuus siitä, ettei niin tapahtuisikaan. Eli kaikesta huolimatta ratsastajalla on yhden prosentin mahdollisuus saapua kuin saapuakin Cordobaan (vaikka tuskin niin tulee tapahtumaan). Kääntäisin lauseen nyt vaikkapa näin:

Vaikka tuntisin tiet,
minä en koskaan saapune Cordobaan.

————————————–

Loppuhuomautus: Kääntelen tekstejä vain omaksi iloksi ja satunnaisten bloginlukijoiden kiusaksi. Kääntäjää minusta ei varmaankaan koskaan tule. (Huomatkaa oletuksen futuuri; toimii se suomen kielessäkin. Epävarmuuden siemen on jäänyt kytemään…)

Ratsastaja

Ratsastaja tähyää horisonttiin. Saavuttamattomaan? Hevonen ei ole jaca negra, vaan shetlanninponi. (Kuvattu Second Lifessä, Yolandan Hirvisaarella.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.