Sumusta nousee prinssi

Kaksi ja puoli vuotta sitten kävelin Paseo de Graciaa pitkin Barcelonassa. Kadun varrelle oli pystytetty kirjakojuja, joissa myytiin uusia ja vanhoja kirjoja, katalaaniksi ja espanjaksi. Hypistelin vastailmestynyttä Carlos Ruiz Zafónin kirjaa El juego del ángel ja heitin hiljaisen toiveen ilmaan: olisipa ihanaa (¡Ojalá!), jos joskus voisin lukea Ruiz Zafónia hänen omalla kielellään. Olin tuolloin aloittamassa kolmatta vuotta kansalaisopiston espanjankurssilla ja espanjantaitoni riitti juuri ja juuri ¡Hola!- ja Diez minutos -tyyppisten juorulehtien ymmärtämiseen.

Ehkäpä Barcelonan suojelupyhimys Mercè, jota juhlittiin tuolloin syyskuun viimeisellä viikolla, kuuli kylmästä pohjoisesta tulleen vieraan toiveen ja päätti toteuttaa sen. Sillä nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin voin sanoa, että olen lukenut yhden Ruiz Zafónin kirjan kannesta kanteen espanjaksi (ja jopa ymmärtäneeni suurimman osan tekstistä). Kyseessä ei kuitenkaan ole hänen maailmankuulu kirjansa Tuulen varjo eivätkä sen jatko-osat, vaan esikoiskirja El Príncipe de la Niebla. ”Sumun prinssi” on luokiteltu nuorten kirjaksi, mutta Ruiz Zafónkin asettaa kirjan esipuheessa kyseenalaiseksi jaottelun nuorten ja aikuisten kirjoihin – ja aiheesta.

El Príncipe de la Niebla sopii siis aikuisellekin, sillä kirja sisältää Ruiz Zafónille tyypillisesti hyvinkin tummasävyisiä kuvia, välillä suorastaan kauhua, ja jännitystäkin on yllin kyllin. Ja spekulatiivisella elementillä on keskeinen osa. Kirjan tarina sijoittuu sota-aikaan, vuoteen 1943, mutta sodan kumua ei kirjassa juurikaan kuule. Tarina kertoo perheestä, joka muuttaa pois kaupungista ja sodan jaloista turvallisempaan paikkaan, pieneen kylään, taloon meren rannalle. Kuulostaa idylliseltä, eikö? Mutta idyllisyys on kaukana tästä kirjasta… tai no, ei ihan kokonaan, sillä ihmisten välisissä suhteissa on jotain ajattoman kaunista. Päähenkilö, 13-vuotias Max ja hänen isosiskonsa Alicia sanovat kuitenkin hyvästit lapsuudelle tuon kesän 1943 rankkojen tapahtumien vuoksi.

Kirjassa on jotain ajatonta kaiken kaikkiaankin, ei vain ihmissuhteissa, eikä kirjailija esimerkiksi halunnut tehdä kirjaan muutoksia tai korjauksia myöhemminkään, vaikka kirjoittajataidot kehittyivät Sumun prinssin jälkeen. Kirja kertoo ajattomista – toisin sanoen aina ajankohtaisista – asioista, kuten ystävyydestä, rakkaudesta (ei vain romanttisesta) ja kuolemasta. Kahta ensinmainittua ihmiset aina tavoittelevat ja viimeistä ei kukaan voi välttää… tai melkein kukaan.

Ruiz Zafón oli 26-27-vuotias kirjoittaessaan El Príncipe de la Nieblan. Koska hänellä ei ollut vielä kustantajaa, hän päätti osallistua nuortenkirjallisuuden kilpailuun. Ja – sorpresa, sorpresa – voitti kilpailun. Kirja julkaistiin vuonna 1993. Itse laji, nuortenkirjallisuus siis, oli hänelle kirjoittajana täysin tuntematon alue; hän oli vain halunnut kirjoittaa sellaisen kirjan, jollaisen olisi itse halunnut lukea 13-14-vuotiaana ja josta olisi kiinnostunut vielä 23-vuotiaana, 43-vuotiaana ja 83-vuotiaana. Hän taisi onnistua. 😉

Minulle El Príncipe de la Niebla on toinen täyspitkä romaani, jonka olen lukenut vain espanjaksi ja ensimmäinen sähköinen iPadillä luettu kirja. On oikeastaan mahtavaa, että ensimmäiseksi e-kirjakseni osui Ruiz Zafónin opus ja vieläpä kirja, joka tihkuu jokaisesta virtuaalinurkastaan iki-ihanaa, mielikuvitusta kutkuttavaa fantasiaa. ¡A mí me encanta! Ja vielä tällainenkin näkökulma: jokainen kieli (myös oma äidinkielemme) on aluksi hernerokkasumua, mutta kun jaksaa pakertaa eikä anna periksi, jossain vaiheessa siitä sumusta astuu esiin prinssi… ja toinen… ja kolmas… 😀 (Mutta toivottavasti ei Ruiz Zafónin Sumujen prinssin kaltaisia, sillä sellaisia haluaisin kyllä välttää…)

El Príncipe de la Nieblaa ei käsittääkseni ole suomennettu, mutta niin englanniksi (The prince of mist) kuin espanjaksi (ja parilla muullakin kielellä) se löytyy ainakin Vaski-kirjastoista. ¡Ojalá joku tämän suomentaisi joskus suomalaisten iloksi!

Tämän ajattoman kirjan yhteydessä voisi tokaista loppusanoiksi Sumun prinssin toteamuksen:”Aikaa, rakas Max, ei ole olemassa; se on illuusio. Jopa ystäväsi Kopernikus olisi arvannut sen, jos hänellä olisi ollut juuri aikaa. Ironista, eikö totta?”

Sumun prinssi

Sumun prinssi (kuvattu Second Lifessä, Yolandan Hirvisaarella)

Jälkisanat:

Eilen sain luettua El Príncipe de la Nieblan loppuun ja nyt käyn läpi hyvän kirjan jälkeistä surutyötä. Vaikka kuinka paljon lukisi elämänsä aikana, niin kun hyvän kirjan viimeisen rivin on lukenut, mielen täyttää luopumisen haikeus ja suru. Tästä ei näköjään pääse iän myötä.

Ehkä otan iPadin vielä käteeni ja tutkin Ruiz Zafónin subjunktiivin imperfektin ja pluskvamperfektin käyttöä; se on vähintäänkin mielenkiintoista. Ehkäpä jo illalla olen toipunut niin, että voisin ottaa lukulautaselle jonkin suomalaisen ja suomenkielisen spekkisnovellin.

Carlos Ruiz Zafónin kirjoista olen kirjoittanut blogissa ennenkin:

Enkelipeli virtuaalisesti
Jokaisella kirjalla on sielu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.