Los libros me enseñaron a pensar y pensar me hizo libre…

Kirjat opettivat minua ajattelemaan ja ajatteleminen teki minut vapaaksi…

Omalla kohdallani käyttäisin mieluummin preesensiä, sillä yhä kirjat minua opettavat ja yhä ajatteleminen tekee vapaaksi.

Mielenkiintoista espanjan kielessä on se, että sanoilla kirja (libro) ja vapaa (libre) on vain yhden kirjaimen ero. Sen takia mietelause kolahtaa komeammin espanjankielisenä kuin suomeksi. Itselläni sanat libro ja libre yhä silloin tällöin menevät hulvattomasti sekaisin, niin samoja fiiliksiä ne herättävät.

Hauska kuriositeetti espanjan kielessä on vielä se, ettei sana librería suinkaan tarkoita vapautta, vaikka vieraskielisen silmään siltä vähän vaikuttaisi. Vapaus on libertad ja librería taas on kirjakauppa. Tosin monet kirjojen ystävät kokevat ihania vapaudentuulahduksia kirjakaupassa kulkiessaan (tuulahduksia käy silloin myös kukkarossa ja pankkitilillä).

Mitä tulee ajattelemiseen, niin jokainen, joka on lukenut kirjoja, on kokenut myös sen, että kirjat pistävät ajattelemaan. Ja kun ajattelee säännöllisesti ja eri tavoin, oppii ajattelemaan paremmin. Runoilijan ystävä valitti runoilijalle, ettei ymmärrä tämän runoja. Runoilija vastasi: ”Lue kaksi tuntia Wittgensteinia ja yritä uudelleen.” Ystävä teki näin, ja runot alkoivat aueta hänelle.

Joka kerta, kun lukee hyvän kirjan, kasvattaa omaa sieluaan. Jos kaikki lukisivat paljon kirjoja, pikkusieluisia ihmisiä ei enää olisi. Ja miltä maailma silloin näyttäisikään!

PS.
Niin, ja Ricardo Corazón de León oli tietenkin 1100-luvulla elänyt Richard The Lionheart eli Rikhard Leijonamieli.

Martin Sheen - West Wing, Kaksi katedraalia

Näyttelijä Martin Sheen ja James Lipton totesivat aikoinaan jälkim­mäisen luotsaamassa TV-sarjassa Inside the Actors Studio, että West Wing -sarjan 2. tuotantokauden päätösjakso Two Cathedrals oli yksi parhaimmista jaksoista amerikka­laisen television historissa. Vaikka Sheenillä oli tuossa oma lehmä ojassa – näyttelihän hän West Wingissä presidentti Bartletia eli yhtä keskei­simmistä rooleista – on helppo tode­ta, että myös Suomen TV:n historias­sa Kaksi katedraalia on yksi vaikutta­vim­mista jaksoista. Sen kanssa riti­rinnan parhaimman titte­listä kamp­pai­lee mm. Babylon 5:n 3. tuo­tan­tokauden lopettava Z’ha’dum-jakso, jossa Sheridan hyppää syvyyteen.

Väittäisin, että scifissä ja fantasiassa on helpompi luoda ns. Suuri Jakso kuin realismiin pitäytyvässä, vaikkei se helppoa ole milloinkaan. Niissä kuitenkin ihmisille, olennoille ja maailmoille voi luoda spektaakkelimaiset puitteet ja päätähuimaavat  juonikuviot ihan eri tavalla kuin arkitodellisuuteen pitäytyvissä sarjoissa. En siis jaksa lakata ihmettelemästä, miten niinkin tylsästä asiasta kuin politiikasta on West Wingin isä ja käsikirjoittaja Aaron Sorkin saanut luotua uskomattoman uhkeaa ja dynaamista draamaa, jossa liikutaan tunneskaalan molemmissa päissä yhtä luontevasti.

Suuren, käänteentekevän ja koskettavan TV-jakson täytyy täyttää tietyt perusedellytykset.

1) Koko sarjan täytyy olla niin hyvä, että katsoja asettautuu katsomaan sitä uteliaana ja virkeänä. Ajantapposarjoissa ei Suuria Jaksoja nähdä. Sarjan täytyy olla sen verran pitkä, että katsoja on päässyt tarinaan sisään, henkilöt ja heidän edesottamuksensa ovat tärkeitä; katsoja haluaa tietää, mitä henkilöille tapahtuu.

2) Ennen Suurta Jaksoa sarjan juonta ja tapahtumia on täytynyt kehitellä ja kasvattaa aikaisemmissa jaksoissa. Sävyjä on niissä jo hieman tummennettu, tunnelmaa tihennetty. On luotu katsojalle odotusta.

3) Suuren Jakson käännekohta vaikuttaa kaikkiin sarjan päähenkilöihin ja heidän tulevaisuuteensa, ei vain primus motoriin. Parasta olisi, ettei katsoja tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mihin suuntaan ja miten tapahtumat etenevät. Yllätykset – pienetkin – lisäävät jännitystä, tihentävät tunnelmaa, kasvattavat odotusta. Suuressa Jaksossa saa olla myös paatosta, elämän kokoisia tunteita. Katsojalla saa nousta pala kurkkuun, pulssi tihentyä ja iho kihemöidä kananlihalla. Vaikuttavuutta tehostetaan myös muilla keinoilla, kuten musiikilla, ja pääteemaa tukevilla asioilla, draamallisilla metaforilla.

Miten West Wingin Kaksi katedraalia täyttää edellä mainittuja edellytyksiä?

1) Sarja on hyvin tehty. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on kultakynästä lähtenyttä. Ne, jotka West Wingiin tykästyivät, eivät ole seuranneet sarjaa puolella korvalla, vaan keskittyen. Ahmien jopa. Tapahtumat ovat dynaamisia, tarina on täyttä draamaa myös muissa jaksoissa. Henkilöt kaikkine ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, vikoineen ja hölmöilyineenkin ovat hyvin todellisia, lihaa ja verta. Sarjan aikana he tulevat tutuiksi kuin ystävät.

2) Käännöskohtaan on luotu odotuksia edellisissä jaksoissa, joissa alaiset ovat saaneet kuulla presidentin sairastavan MS-tautia ja salanneen sen siis myös äänestäjiltä. Kukaan ei tiedä, miten tämä tieto vaikuttaa siihen, lähteekö presidentti yrittämään seuraavalle kaudelle tai kannattaako hänen edes tehdä sitä. Miten se vaikuttaa alaisiin? Mitkä ovat juridiset toimenpiteet? Miten kaikki vaikuttaa loppukauteen? Sitten keskellä tätä kaoottista tilannetta – juuri edellisessä jaksossa – presidentin sihteeri kuolee auto-onnettomuudessa. Presidentti on tuntenut Mrs. Landinghamin opiskeluajoistaan asti ja on pitänyt tätä melkeinpä isona siskona. Tummat sävyt valtaavat alaa yhä enemmän.

3) Kaksi katedraalia -jaksossa Valkoisen talon henkilökunta tekee näennäisesti töitä niin kuin ennenkin. Katsojan huomio kiinnittyy asujen tummuuteen, surupukuihin, ja myös vakaviin, surullisiin ilmeisiin. Valmistaudutaan kahteen raskaaseen asiaan: Mrs. Landinghamin hautajaisiin ja presidentin TV-haastatteluun ja sen jälkeiseen lehdistötilaisuuteen. Samaan aikaan presidentti Bartlet käy yksin sisäistä kamppailua. Hän muistaa tilanteita, kun hän kohtasi Mrs. Landinghamin ensimmäisiä kertoja ja kävi tämän kanssa teräviä keskusteluja. Alusta asti Mrs. Landingham näki Bartletissa jotain erityistä eikä päästänyt tätä vähällä. Hautajaisten jälkeen syvästi katolilainen presidentti uskonkriisissään kyseenalaistaa Jumalan oikeudenmukaisuuden vaikuttavassa kohtauksessa, joka on kuvattu National Cathedralissa, Washington D.C:ssä. Bartlet on katkera Jumalalle, joka ei ole estänyt kaikkia niitä turhia kuolemia ja väkivaltaisia tilanteita, jotka ovat tapahtuneet hänen kaudellaan. ”You get Hoynes”, hän tuhahtaa lopuksi Jumalalle, ja katsoja ymmärtää, että Bartlet on heittämässä pyyhkeen kehään ja luopumassa toisesta kaudesta. Myöhemmin omassa työhuoneessaan presidentti käy toisen yksinpuhelun Mrs. Landinghamin “haamun” kanssa. Tällöin hän muistaa, miksi aikoinaan lähti mukaan presidenttikilpaan, kuinka paljon on vielä tekemättä; asiat palaavat taas oikeisiin mittasuhteisiin Bartletin pään sisällä (kohtaus YouTubessa). Kun Mrs. Landingham sulkee oven viimeisen kerran, tulevat ensimmäiset sävelet Dire Straitsin biisistä Brothers In Arms, joka on pelkästään musiikkinakin vaikuttava. Se soi koko loppuosan ajan, ja samanaikaisesti vuodenaikaan nähden epätyypillinen trooppinen myrsky kurittaa Washingtonia ja koko itärannikkoa. Matkalla lehdistötilaisuuteen, jossa Bartlet on kertova, jatkaako uudelle kaudelle vai ei, hän antaa sateen kastella itsensä. Koko loppuosa onkin kuvattu tunteella: Bring it on!

Kyllä, millä mittapuulla tahansa mitattuna Kaksi katedraalia on yksi vaikuttavimmista TV-jaksoista, jonka jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan. Siitä oli monta vuotta, kun olin nähnyt jakson viimeksi. Tässä välissä omassa elämässäni oli ehtinyt tapahtua paljon asioita, jotka ovat muuttaneet minua, mutta Kaksi katedraalia kosketti edelleen yhtä paljon kuin vuosia sitten. Koskettaa.

Kirjoittajalle tämä TV-jakso on myös oiva oppitunti siitä, kuinka draamaa rakennetaan ja kehitetään, kuinka jännitettä pidetään yllä. Kuinka tehdään elämän kokoista ja näköistä fiktiota.

I rest my case.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Joku viisas on joskus sanonut (tämä lähde ei petä koskaan ), että maailman­kirjalli­suu­dessa pyörii vain muutama aihe, joista kir­joittajat ovat sitten kirjoittaneet vuosisato­jen ajan omia versioitaan. Lukiessani Tuomas Kyrön kirjaa Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011) ei ollut vaikea yhtyä tuohon toteamukseen.

Kyrön kirja on nykyaikaan sijoittuva tarina, jonka Arto Paasilinna kertoi vuonna 1975 ilmestyneessä kirjassaan Jäniksen vuosi. Paasilinnan kirjaan viitataankin Kyrön tarinassa ihan suoraan muutaman kerran. Vatanen on muuttunut Vatanescuksi, romanialaiseksi mieheksi, joka lähtee etsimään onnea Suomesta ja ennen kaikkea rahaa poikansa nappulatossuihin. Nokkelana ja varsinkin yritteliäänä miehenä Vatanescu joutuu monenmonituisiin seikkailuihin ja käy läpi Suomi-neidon varpaista hiusrajaan asti. Matkakumppanina hänellä on citykani. Kirjan kolmantena päähenkilönä hoprehtii venäläinen mafioso.

Kyrön tarina pureutuu nykyaikaan ja nykyajan ilmiöihin niin tiukasti ja loppuun asti, että väistämättä – juonen edetessä – tarina alkaa saada spekulatiivisia piirteitä, ja sitten Kyrö jo kirjoittaakin Suomen tulevaisuutta uusille urille. Kirja sopiikin hyvin luettavaksi näin presidentinvaalien kynnyksellä. Kertomus on täynnä tragikoomisia kommelluksia ja väärinkäsityksiä; Vatanescua pompotellaan suomalaisessa yhteiskunnassa kuin jalkapalloa, milloin minnekin. Kyrön kerronta on toisaalta lämmintä ja ymmärtäväistä, toisaalta viiltävän tarkkaa. Ymmärrystä löytyy jopa kirjan pahikselle Jegorille, venäläisen mafian käsikassaralle. Sivuhenkilötkin muovautuvat Kyrön käsissä hersyvän persoonallisiksi pakkauksiksi.

Kirja lähtee liikkeelle hieman vaikeasti; kyytiin ei pääse ihan heti, mutta sitten kun pääsee, jännittävä ja monipolvinen tarina pitää pihdeissään eikä kirjaa malta laskea kädestä ennen viimeistä sivua. Reilusti yli 300-sivuisen kirjan lukemisessa meni mukavasti joulupäivän valoisat tunnit.

Täysin huumorintajuttomille en kirjaa uskalla suositella, mutta kaikille muille kyllä… omalla vastuulla, sillä vaikka kirja pohjautuisikin Paasilinnan Jäniksen vuoteen, niin tämä stoori on hieman toisenlainen. 

Kesällä – keskellä heinähellettä – saattaa äkkiä iskeä pohjaton ikävä talven hiljaisuutta, tunnelmaa ja tilaa, sitä kun seisoo metsässä lumisateessa, katselee hiutaleiden leijailua hiljalleen maata kohti, katsoo valkeaa maisemaa ja tuntee, kuinka rauha ja tila siirtyvät osaksi itseä.

Talvella taas, kun kaikki on valkeaa ja puhdasta, voi äkkiä kaivata tuulen suhinaa lehtipuissa, auringon tuoksua iholla, nurmen kosteutta jalkapohjia vasten.

Alkukeväällä, kun maisema on harmaa, hiekoitushiekka pölisee ja laittaa yskittämään, elämä kulkee jossain välitilassa, kaipaa ruskan räiskettä, väriä, väriä ja kostean kirpeää ilmaa, jota on helppo hengittää. Ja kevätvalo pärähtää aina äkkiä kuin herätyskello kesken unien, tulee pakottava ikävä syksyn pitkiin, sumuisiin iltoihin, sateenropinaan ikkunaa vasten, iskee halu käpertyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa.

Kun pimeä on pimeää vasten, eikä päivä valkene lainkaan marraskuussa, ajatukset hapuilevat kesäkuun vihreään valoon, joka ui sisään suljettujen silmäluomienkin läpi eikä tunnu loppuvan koskaan.

Ja “lukuvuoden” loppuessa, niin väsyneenä, että tekemättömät tehtävät ja saavuttamattomat päämäärät tuntuvat raskaammilta kuin kaikki ne tehdyt ja saavutetut, kaipaa uuteen alkuun, hetkeen, jolloin kaikki suunnitelmat ovat tuoreita, kaikki mahdollisuudet avoimia ja tavoitteet käden ulottuvilla.

Mutta jouluna aika on toisenlaista. Jonain hetkenä huomaa, että aika on alkanut hidastua, kaikki alkaa olla valmista. Käydään ehkä haudoilla, joulusaunassa, syödään päivällinen tai kukin tekee, mitä on tapana. Ja aika istahtaa sohvalle, viereen, on läsnä.

Myöhään jouluiltana kun menee pihalle ja katsoo taivaalle, näkee tähdet tai on näkemättä, kuitenkin voi tuntea, kuinka aika on kuin avaruus, se jatkuu joka suuntaan rajattomasti, lähellä tuttuna, kauempana vieraana. Silti siinä on aina kaikki läsnä: kaikki mennyt, koko nykyisyys ja kaikki tuleva.

Jouluna aika on sitä, mitä se oikeasti on: läsnäoloa.

Leppoisaa joulunaikaa!

Kyseessä on sana hornear. Espanjaa lukeneet ovat tunnistavinaan sanasta tutunkuuloisen horn-alun, joka vie ajatukset sanaan horno eli uuni. Ja tämä onkin aivan oikea suunta.

Wiktionaryssa hornear on käännetty to bake, mutta bake-sana kuvaa leipomisprosessia aika yleisesti. Hornear sen sijaan on jotain muuta. Törmäsin sanaan meksikolaisen Laura Esquivelin mainiossa romaanissa Como agua para chocolate (Pöytään ja vuoteeseen, suom. Sanna Pernu). Espanjankielentaitoni ei toki vielä ole sitä luokkaa, että pystyisin kylmiltään lukemaan tällaista kaunokirjallista ja uskomattoman rikasta kieltä, mutta suomenkielisen rinnalla siitä saan jo jotain irtikin.

Minä:
Antes mi madre solía hornear teleras casi todos los días.
Ennen vanhaan äidilläni oli tapana paistaa sämpylöitä lähes joka päivä.

Laura Esquivel:
…o cuando en la tarde se horneaba el pan para la cena, ella sabía…
… tai kun iltaisin laitettiin leipä uuniin illallista varten, hän tiesi…

Toisin sanoen hornear tarkoittaa sitä, että jokin paistetaan uunissa. Pollo horneado on uunissa paistettu kana, jollainen tässä tehdään kädestä pitäen.

Sananmukaisesti käännettynä hornear tarkoittaa uunittaa. Jos tätä suomenkielistä sanaa googlettaa, niin kyllä se netistä löytyy, vaikka kalskahtaakin korvaan vähän kummalliselta. Voisiko uunittaa-sanan ottaa ihan jokapäiväiseen käyttöön? Kuinka nopeasti se leviäisi arkikieleen ja lopulta ei enää kuulostaisi yhtään kömpelöltä? Voimmeko itse kukin rikastuttaa kieltä omilla sanoillamme (no, miksemme voisi!)?

Muuten: espanjan kielen yhteydessä on ollut aika jännää huomata, miten hyvä kaunokirjallinen teksti eroaa kevyiden aikakausilehtien kielestä. Jälkimmäisiä pystyy lukemaan vaikeuksitta jo kahden vuoden kansalaisopistossa opiskelun jälkeen, mutta kaunokirjallinen teksti on vielä kolmenkin vuoden jälkeen liian haastavaa. Sama pätee tietenkin myös suomen kieleen. Jos lukee vain lehtien kieltä, oma kieli taatusti köyhtyy.

Olin jo palaamassa kotiin lähipuiston läpi, kun näkökentän reunalla liikahti jotain punaisenruskeaa. Ei ollut koira, vaan kettu. Matkaa oli joitakin kymmeniä metrejä; liian kaukana kamerani ominaisuuksille, mutta siitä huolimatta seurasin kameralla Cikke Cityketun kulkua puiston reunoja pitkin. Lähdin jopa perään, mutta Cikke ei välittänyt odotella minua. Kuvia otin, mutta liian kaukaa. Oli kuitenkin hauska katsella, kun kettu hyökkäili yrittäen pyydystää peltohiiriä (tuloksetta) ja merkkaili reviiriään. Se kulki kaupunkimaisemassa yhtä luontevasti kuin ohikulkevat ihmiset, koirat ja autot.

Jos olisin sinä iltana lähtenyt ulos tarkoituksenani kuvata kettua, tuskin olisivat Cikken ja minun polut risteytyneet.

Kirjoittamisen kanssa on parhaimmillaan myös näin. Kirjoittaja kirjoittaa stooria tai runoa päämääränä tietty kokonaisuus, lopputulos. Äkkiä alkaa jotain tapahtua. Päähenkilö tekee tai sanoo jotain, joka lähteekin viemään tarinaa ihan toiseen – ja paljon mielenkiintoisempaan – suuntaan. Tai runoon popsahtaa säe, joka ei ollut suunnitelmissa (eikä edes ajatuksissa!), mutta joka oudosti napsahtaa kohdalleen paljon paremmin kuin se suunniteltu ja loppuun asti ajateltu.

Cikke Citykettu saalistaa

Niin valokuvauksessa kuin kirjoittamisessa on tärkeää pystyä pitämään itsensä riittävän avoimena, jotta näkökentän reunoille ilmestyisi toisinaan näitä jännittävästi odottamattomia näkyjä, ja riittävän joustavana mieleltään, että niihin reagoi: pysähtyy poimimaan ne mukaan tarinaan tai kameran muistikortille. Ja sama pätee elämässäkin: avoimena näkee enemmän.

Mutta tärkeintä on etsiä. Vaikkei koskaan etukäteen tiedä, mitä lopulta löytää, niin se löytäminen tapahtuu, kun on etsimässä jotain (siis tekemällä).

PS. Uskon, että Cikkekin löysi lopulta jotain purtavaa, vaikkei juuri niitä kahta peltohiirtä saanutkaan kiinni.

Näinkin lyhyen videon (n. 7 minuuttia) lataus YouTubeen kesti niin kauan (77 minuuttia!), että ehdin lukea Kosmoskynästä 2/2011 pari novellia ja niiden arvostelut, pari raapaletta ja niiden arvostelun sekä muuta mukavaa.

Tai jos yhteys pätkii tässä, niin videon voi katsoa suoraan myös YouTubessa.

Ensimmäiseksi suunnistin Tähtifantasia-palkinnon jakotilaisuuteen. Jukka Halmeen isännöimä tilaisuus oli suoraan sanottuna hauska. Varjoraadin luonnehdinnat tämänvuotisista – ja viimevuotisistakin – ehdokaskirjoista olivat suorasukaisia ja kuvia kumartelemattomia, todella kaukana mistään konsensus-hyminästä. Tähtifantasia-palkinto annettiin tänä vuonna puolalaisen Andrzej Sapkowskin kirjalle Viimeinen toivomus.

Tähtifantasia-varjoraatilaiset sanoivat suoraan, mitä ajattelivat - hauskasti.

Tämän jälkeen tarkoitus oli jäädä kuuntelemaan luentoa Pelaajien virtuaalimaailmat, mutta meidän monien pettymykseksi tämä oli peruutettu. Siirryin siis kakkosvaihtoehtoon eli Teoksen scifi- ja fantasiakilpailun palkintojenjakotilaisuuteen. Tilaisuutta vetivät Silja Hiidenheimo kustantamon edustajana ja Finlandia-palkittu kirjailija Johanna Sinisalo tuomariston puheenjohtajana.

Silja Hiidenheimo ja Johanna Sinisalo

Kilpailuun oli tullut yli 350 käsikirjoitusta, mikä jo omalta osaltaan kertonee scifin ja fantasian suosiosta Suomessa. Johanna luonnehti kilpailua korkeatasoiseksi; hyviä käsikirjoituksia oli paljon. Voittajaksi nousi kuitenkin selvästi Emmi Itärannan scifikäsikirjoitus Veden muisti. Ja yleisö sai todistaa, kuinka Teos ja Emmi solmivat kustannussopimuksen – ensimmäinen julkinen sopimuksen solminen ikinä. Kakkoseksi tuli hienosti “Stk:n oma tyttö” Jenny Kangasvuo käsikirjoituksellaan Sudenveri. Ilmeisesti myös Jennyn kässäristä ruvetaan työstämään julkaistavaa kirjaa.

Jenny Kangasvuo ja Emmi Itäranta

Lopuksi Johanna kutsui kaikki suomalaiset sf/f-kirjoittajat mukaan nostamaan suomalaista scifiä ja fantasiaa maailmaan maineeseen, samanlaiseksi brändiksi kuin ruotsalainen dekkari tätä nykyä maailmalla on – ja vieläpä ohi. Loistava tavoite!

Tässä vaiheessa fillaroin kotiin, joten Tähtivaeltaja-novellikilpailun palkinnonjakotilaisuus meni sivu suun, mutta takaisin ehdin sopivasti tilaisuuteen, jossa Saara Henriksson ja Heikki Nevala lukivat otteita kirjoistaan. Conin kaoottisessa megahälinässä tämä intiimi tilaisuus oli kuin olisi siirtynyt rinnakkaistodellisuuteen. Ovipleksin takaa saattoi nähdä Cyberspacessä vaeltavat ihmiset kuin elokuvassa. Ensin Saara luki kirjastaan Moby Doll valaan mietteitä. Nämä katkelmat ovat maagisen runollisia ja kieli todella kaunista ja vangitsevaa. Siirtyminen rinnakkaistodellisuuteen, merten syvyyksiin vain vahvistui. Sitten Heikki luki pari raapaletta ja yhden novellin kokoelmastaan Arvet. Heikin teksti oli tyystin erilaista – kauhupainotteista – kuin Saaran, mistä tulikin mainiosti stimuloiva kontrasti. Kaiken kaikkiaan voin lämpimästi suositella tällaisia pienimuotoisia Readings-tilaisuuksia, joissa voi kuulla kirjailijoiden lukevan omia tekstejään.

Seuraavaksi listallani oli joka vuosi yhtä lailla tunteita ja intohimoja nostattava tapaus, eli Atorox-palkinto. Yllätyksiä ei tänä vuonna tullut. Sijoitusten jakautumista voisi luonnehtia: “pienet tytöt peittosivat isot pojat”. Kuten kuvastakin näkee.

Atorox 2011 - ja paikalle päässyt Top 10

Tuplavoiton nappasi Stk:n puhis Anne Leinonen: voittonovelli Nahat ja kakkoseksi tullut Sanojen mahti. Anne itsekin olisi laittanut omat novellinsa tähän järjestykseen. Kolmannen sijan nappasi Hanne Martelius novellillaan Stuttgart ennen talvea. Olen lukenut kaikki nämä kolme novellia, ja jos olisin kuulunut Atorox-raatiin, minunkin listallani nämä olisivat kuuluneet kärkeen.

SUNNUNTAINA

Sunnuntaiaamuna olin vihdoin ja viimein saanut synkronoitua Finncon-menemiseni Sään Herran kanssa. Tällä kertaa en myöhästynyt ensimmäisestä tilaisuudesta, vaan sade loppui sopivasti. Enkä myöskään joutunut sadepilvien takaa-ajamaksi, kuten edellisinä päivinä. Ensimmäinen miitti oli Markku Soikkelin koollekutsuma ja isännöimä keskustelu uuden sf/f-aiheisen verkkolehden perustamisesta. Khazad-Dum-miittihuoneeseen oli todella vaikea löytää, mutta kourallinen ihmisiä kuitenkin suoritti tämän seek-tehtävän loppuun saakka ja saapui paikalle. Verkkolehden perustamista pyöriteltiin puolelta toiselle, ja siinä vaiheessa kun jouduin lähtemään jo seuraavaan tilaisuuteen, sain sen käsityksen, että lehden perustamista tullaan viemään eteenpäin ja että Markku laatii yksityiskohtaisempia suunnitelmia, joita esittää Stk:n kokouksessa syksyllä.

Ajan polut -kirjoituskilpailun palkintojenjaon alusta myöhästyin minuutin. Paikalle isoon Mythos-saliin oli saapunut vain pari ihmistä. Coni-väsymys lienee jo tässä vaiheessa tarttunut kävijöihin, tai sitten kirjoittajat olivat seuraamassa Uusrahvaanomaista paneelia, mikä sekin olisi ollut varmasti mielenkiintoinen. Koska blogiin ei vielä tätä kirjoittaessani ole tullut lopullisia tietoja, joudun tyytymään omaan hataraan muistiini. Muistelen siis, että kilpailutöitä oli tullut yli 80, joista noin viidennes oli huteja, eli niissä oli kirjoitettu asian vierestä eikä ollut huomioitu spekulatiivista näkökulmaa. Tuomarit eivät olleet päässeet yksimielisyyteen voittajanovellista, joten he tekivät ainoan oikean ratkaisun: jokainen tuomari valitsi oman ykkösen, ja näin voittajanovelleja saatiin kolme. Kaksi niistä oli “Stk:n oman pojan” Jussi Katajalan, jolle Finncon-viikonloppu olikin todella voittoisa. Toinen voittaja oli Anne-Mari Halonen. Tulokset löytyvät mm. Tieteiskirjoittajat.net-sivuilta.

Ajan polut - voittajat vasemmalla

Tämän jälkeen coni-väsymys iski myös minuun ja suunnistin kohti kotia. Loppupäivä ja ilta sujuivat mukavasti lukiessani kannesta kanteen Hekuman huipulla -antologian.

PS. Videokuvasin joitakin palkintojenjakotilaisuuksia. Jos niistä jotain tuli, saatan tässä päivänä muutamana tuupata niitä juutuubiin. Ans kattoo…

Kirjoittajapuolella keskityttiin enimmäkseen “asiaan”, kirjoittamiseen. Kuivaa ei anti ollut sisälläkään, vaan mukavan mutkatonta ja rentoa meininkiä. Molemmat kunniavieraat Nalo Hopkinson ja Richard K. Morgan olivat välittömiä ja hauskoja, joilla oli paljon hyödyllisiä neuvoja suomalaisille sf/f-kirjoittajille.

Kirjailija Nalo Hopkinson keskustelee faniensa kanssa.

Richard K. Morgan jakaa nimmareita tilaisuuden jälkeen.

Tuomas Saloranta ja Saara Henriksson kertovat sf/f-kirjoittamisesta Suomessa.

Päivän sanoma tuntui olevan sekä suomeksi että englanniksi: Kannattaa kirjoittaa sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Jos haluaa kirjoittaa vampyyriromantiikkaa, niin sitten on kirjoitettava sitä.

Lopuksi oli Nova 2011 -kirjoituskilpailun voittajien julistaminen.

Nova 2011 -palkitut ja Nova-sihteeri Leila Paananen, vain voittaja Jaana Lehtiö puuttui.

Eikä kotiin tarvinnut lähteä tyhjin käsin. Mukaan tarttui kaksi kirjaa – Hekuman huipulla ja URS:n valkoinen antologia – sekä yksi Spin-lehden numero.

Videokuvasin esityksen kokonaisuudessaan (n. 15 minuuttia) lauantaina 11.6. klo 15. Esitys oli viimeinen.

Jos ylläoleva video pätkii, voit katsoa videon suoraan YouTubessa (on siellä myös isompana).